Yksinäisyys

Avaan tänne tämän ketjun…

Kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia yksinäisyydestä, minkälaisia kokemuksia sinulla on siitä, oletko saanut/hakenut apua siihen, miten jne!

Itse olen melko yksinäinen. En tosin ole myöskään extrovertti tai äänekäs. Yleensä luokassakin se hiljaisin. Olen nyt jo opiskelemassa toisella asteella. Mutta olin koko yläasteen ihan yksin. Saman luokan kanssa, en saanut siitä kavereita. En ollut välitunneilla kenenkään kanssa, jossain nurkan takana yksin puhelimella. Tunneilla usein tein paritehtäviä yksin, välitunnit yksin. Luokkakavereiden kanssa oli moninaisia ongelmia… kiusaamista ja naureksimista. Ei ollut helppoa aikaa, rohkenin noin 8lk alussa mennä juttelemaan koulun kuraattorille ja se kannatti. Se oli minun yläasteella suurin tuki ja turva koulussa. Hän auttoi paljon kouluasioissa.

Vapaa-ajalla en juuri ollenkaan ole kavereiden kanssa. Eikä minulla asu edes lähellä kavereita. Mulla on kaksi nettikaveria, toinen asuu Kittilässä ja toinen ihan pk-seudun lähellä. Niitä harvoin näkee kun itse asun Keski-Suomessa. Kulkeminen on vaikeata ja maksaa mukavasti. Ne ovat kuitenkin minun ainoat ystävät ja hirmu tärkeitä minulle.

Jotenkin tuntuu, että on vaikeaa saada kavereita. Kun en ole hirmu sosiaalinen ihminen ja juttele. Tai mene “massan mukana”. Oon hiljainen, rauhallinen ja introvertti. En tykkää hirveesti käydä missään baareissa tai isoissa tapahtumissa.

muita kokemuksia?

17 tykkäystä

Tää on hirmu tärkee ketju, kiitti avaamisesta! Sun kokemuksiin verrattuna mun yksinäisyys ei oo ollut noin selkeetä ja rajua.

Ekan kerran tunsin itteni yksinäiseks kakkosluokalla. Välitunneilla olin yksin, kun muut pelasivat futista tai leikkivät metsässä. En muista kauheesti noilta ajoilta mittään, enkä oikeen ymmärrä miten selvisin. Häpeän tunne nousee kyllä vahvasti esiin kun muistelen niitä aikoja. Onneksi kerroin tästä äidille ja opettaja otti asian esiin koko luokan kuullen. Siitä sit hiljalleen sain kaverin ja viimeisinä alakouluvuosina kuuluin kaverinelikkoon.

Noh yläkoulussa tilanne oli vähän erilainen. Luokka oli aivan huikee ja meillä jätkillä oli tosi hyvä yhteishenki. Silti kasiluokan keväällä koin ekaa kertaa olevani jollain tavalla ulkopuolinen, vaikka mulla olikin ehkä 4 kaverii parhaimmillaan. Jotenkin en vaan kokenu löytäneeni omaa paikkaani koulussa ja siinä luokassa. Roikuinkin koko yläkoulun silloisen parhaan kaverini seurassa, vaikka oikeastaan hänen seuransa vaikutti minuun enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti.

Ulkopuolisuus on ollut yksinäisyyttä vahvempi “teema” elämässäni. En oikeen koe kuuluvani porukkaan. Vaikka minulla on ollut kaveriporukoita ja on tänäkin päivänä, en silti koe tiettyä yhteenkuuluvuuden tunnetta tai sitä, että olisimme oikeasti yhtenäinen porukka. Se saa oloni yksinäiseksi. Välillä ajaudun erakkomaisiin ajanjaksoihin, jolloin arkeni on neljän seinän sisällä oleskelua ja kavereiden välttelemistä. Samalla sosiaaliset tilanteet ovat viime vuosina alkaneet enemmän ja enemmän ahdistamaan. Se meni lopulta tänä syksynä niin pahaksi, etten uudessa koulussa mennyt mukaan mihinkään sosiaaliseen tilanteeseen. Olen muodostanut siis jännän ongelman itselleni.

Mutta se siitä tällä kertaa. Tykkään olla omissa oloissani, mutta sekin menee joskus liiallisuuksiin. Pidän itseäni “lone wolfina” ja ajattelen yksinäisyyden hakuisuuden olevan jotenkin osa persoonallisuuttani. Toki en haluaisi olla yksinäinen. Uskon kuitenkin, että vielä joku päivä tilanteeni muuttuu siltä osin, etten enää tunne oloani tälläiseksi. Kuitenkin minulla on kavereita, mutta ne eivät ole “laadullisesti” sillä tasolla kuin haluaisin. Pari hyvää ystävää riittäisi oikein hyvin :slight_smile:

11 tykkäystä

Totta! Laatu korvaa määrän, parempi kaksi hyvää ystävää kuin monta huonoa ystävää :blue_heart:

5 tykkäystä

yksinäisyys on kyllä ihan helvetin vaikee tunne!
mulla on aina elämässä ollut kuitenkin sen suhteen hyvä asema, että aina on ollut kavereita ja ihmisiä elämässä. silti aina sisällä myllännyt ja piinannut todella syvä ja raskas yksinäisyys. pystyn järkeilemään että on ihmisiä, ketkä pitää musta, mutta aina tuntunut siltä että ei ketään kuka oikeesti pitäis musta just sellasena kun oon. en oo kenenkään lempparityyppi, numero 1.

kirjotin kerran näin:

elän elämää pienessä häkissä, jonka jäisen kylmät ja ruosteiset kalterit erottaa mut teistä. se on asateltu niin, että sieltä voi kyllä katsella ulos sitä miltä elämä näyttää, sinne kuulee kaiken ilon, juhlan, puheen ja naurun kaiun. sieltä näkee valon, teidät, jota kohti välillä koitan väleistä kurkottaa. saan nippa nappa kurotettua käden läpi, johon joku aina välillä hetkeksi tarraa. mutta kuka muka jaksais roikkua siinä, se häkki on painava raahata mukana. ote lipsuu ja irtoaa aina, kun valossa päin on joku toinen, ei niin raskas kuin mä. ja aina lopputulos on se, että jään yksin sen lattialle istumaan, ja tarkastelemaan teitä muita. kukaan ei pääse sisään, mä en pääse ulos.

en oikeen tiedä mitä lisätä, enkä osaa sanoo vinkkejä, tältä musta tuntuu ja on aina tuntunut. kuulun porukkaan mutta en kuulu minnekkään…ois ihana antaa vinkkejä ja tsemppejä, mut halusin nyt vaan jakaa omankin tarinan vertaistuen toivossa! :heart: tsemppiä kaikille!

15 tykkäystä

Hiljaisena on kyllä ihan helvetin vaikeeta saada frendei välillä vaan istuu ja pohtii mikä elämän tarkoitus on vaan pelkkä töissäkäyminenkö? Mä oon vaan niin kateelinen niille joil on pari ns oikeet frendii ku itelläni ei oo ikin ollu muit ku feikki frendei tai oli niit hyvii frendeiku ehk joskus pienenä mut nii

6 tykkäystä

Tää on niin totta, voin samaistua. kyllä me hiljaisemmatkin tarvitaan ystäviä, laadukkaita ystäviä. Ei monta feikkiä ystävää, pari mainiota ystävää on jo iso juttu meille ja varmasti kaikille :blue_heart:

6 tykkäystä

Mulla oli ala- ja yläaste aikoihin ihan muutama hyvä ystävää, sitten tuli lukio ja ammattikouluopinnot ja yhteyden pito väheni. Siitä ne on sitten vuosien kuluessa vähentyneet ja eikä oikein ole sellaista parasta ystävää enää. Jotenkin huomaa että on nykyiselle kaverille sellainen toissijainen että silloin voi jutella mulle kun menee sillä huonosti. Hiljaisena on vaikea hankkia kavereita, eikä huonot kokemukset auta. Paskinta on kun jotkut sanoo että ei se ole muuta kuin et meet jutteleen.

10 tykkäystä

Se on kyllä jotenkin yllättävän hankala löytää sellaisia luotettavia tosiystäviä. Nuoruudessa meitä oli pieni ryhmä, mutta niistä vain yksi on jäänyt elämän pyörteissä selkeästi pysyväksi. Vaikka ollaankin kuin yö ja päivä, niin jokin hänen kanssa on aina resonoinut kaikissa asioissa, niin että ymmärrämme toisiamme aina täydellisesti.

Onnekseni olen tutustunut myös toiseen samantyyppiseen tapaukseen kuluneen raskaan vuoden aikana, joka myös on auttanut itseäni räpiköimään aina pinnalle, kun olen meinannut ns. hukkua. Tällaiset ihmiset ovat uskomaton onnenpotku elämässä. Yhdestäkin saa olla universumille todella kiitollinen.

Sellaisia hyvää päivää chit chat-tuttusuhteita ei vain jotenkin jaksa silloin itse pitää yllä, jos muutenkin sosialisointi väsyttää helposti. Niitähän voi haalia kymmenittäin ja tuhlata energiaansa (minun mielestäni) turhaan.

Ystävät on tosiaankin se asia missä laatu korvaa määrän, mutta parastahan olis jos jokaiselle löytyisi tarpeen mukaan.

9 tykkäystä

<3 bruhhhhhhh

4 tykkäystä

Parisuhteen loppumisen jälkeen oon käytännössä ollut yksin jo 3v. Etänä on muutama ihminen mihin yhteyttä pidän, mutta fyysisesti oon yksin. Monesti päivän ainoa sosiaalinen tilanne on vaan käydä kaupassa ja sanoa myyjälle moikka ja heippa. Häpeän omaa elämäntilannetta sen verran paljon etten edes pysty sosiaalisoitumaan ja etsimään uusia ystäviä.

15 tykkäystä

Moi, tiedän tasan tarkkaan miltä sust tuntuu olla yksin ja kiusattu. Oon ollut muutoin yksin kaikki kouluvuodet mut ainut oikee kaveri on mun eka serkku (pahinta oli aina jos hän oli kipeä tai muutoin vaa pois koulusta nii olin varsinki silloi aina yksin) , ollaa saman ikäsii ja ollaa käyty koulut ain samal luokal (paitsi amiksee ku päästii ni oltii vaa eri kouluis mut samal paikkakunnal). Oon ilonen et sain amiksesta edes muutaman hyvän kaverin, mutta kun valmistuin niin en vissiin ollut enää niin tärkeä kuin olivat antaneet ymmärtää. Päätinki lähteä meidän discord ryhmästä eikä kukaan ole vieläkään monen kuukauden jälkeen tullut laittaan viestiä vaikkapa “miks lähit siit ryhmäst” tai “onko jotai sattunu” jne… mutta ei keneltäkään yhtään mitää viestei tai soittoi vaik kaikil on mun numero… Ja nyt on taas sellainen vaihe et tuntuu et kukaan ei puhu mulle atm, ignooraa snäpis tai aina on jotain muuta menoa nii tuntuu pahal et joudunko viettää ny joulun ja uudenvuoden yksin.
Myös sekin satuttaa et kun tutustut uuteen ihmiseen ja tuntuu et se ihmine ois tarkotettu sulle, kemiat toimii niin sit heti tai vähän sen jälkeen kun kerrot omista kokemuksista esim. miten sua on kohdeltu niin jokainen on aina sanonut et “mä en voi ymmärtää miten joku voi tehä noin sulle, pls usko mua mä en haluu sulle mitää pahaa ja lupaan etten mä hylkää sua”, ei kumminkaan mene kauaa kun kyseiset uudet tuttavuudet katoavat samalla lailla mun elämästä kuin aikaisemmat vaikka sanoikin “etten mä hylkää sua”.
Nykyään on mahdotonta enää uskaltaa luottaa ja uskoa ihmisiin ja siihen mitä he sanovat. Liian monta kertaa kun kaikki ovat todistaneet kerta toisensa jälkeen sen että heihin voi luottaa eivätkä hylkää, niin osottautuukin vaa siksi samaksi p*skan puhumiseksi. Ainut kehen voi luottaa 100% enää on oma koira koska se on nii uskolline ettei se hylkää, hyväksyy mut semmosen ku oon ja on vaan korvaamaton❤️

13 tykkäystä

Älä ainakaan pakota itseäsi menemään minnekään baariin tai tapahtumiin ja paikkoihin, jossa ei ole mukava olla, itsekin kävin ensimmäisen kerran baarissa vasta 25-vuotiaana, kun olin saanut harrastusporukasta mukavan joukkion, jonka kanssa siellä mun oli turvallista olla.

Omista yläkoulu- ja lukiokavereista jäi itsellenikin kouraan tasan yhden käden sormilla laskettava määrä. Kun siirryin toiselle paikkakunnalle ja aloitin käymään korkeakoulussa sekä isommassa harrastusporukassa, sain huimasti enemmän ystäviä ja samanhenkisiä kavereita, vaikka olen itsekin semi-introvertti, tai nykyään jo hiukan kuorestaan tullut ambivertti. Haluaisin lohduttaa tällä sinua siis sillä, että niitä hyviä kavereita tulee sinullekin kyllä ajan kanssa paikoista, joista tuskin odotat saavasi kavereita :grin: Oman “pikkukaupungin” yläkoulu- ja lukiokaverit olivat tosi paljon erilaisempia kuin minä ja nykyään kun kuulee miten joillakin menee olen tavallaan ihan iloinen, ettemme ystävystyneet sen enempää. Muutama hyvä ystävä on parempi kuin 1000 facebook-tuttavaa, ihan oikeasti, älä yhtään soimaa itseäsi siitä, että sinulla olisi muka “liian vähän ystäviä”.

Kun saat mietittyä mitä haluaisit opiskella (luin sun esittelyn) ja jos sinulla on mahdollisuuksia avartaa mieltä toisessakin kaupungissa tai jonkun harrastuksen parissa niin kokeile rohkeasti! Olemalla oma itsesi vedät puoleesi itsesi kaltaisia ja samanhenkisiä puoleesi :orange_heart:

9 tykkäystä

Mulla samanlaiset fiilikset, koira on minulle kanssa henki ja turva. Sen kanssa on mukava lenkkeillä ja sitten pitää seuraa, koira on tällaiselle yksinäiselle hirmu tärkeä, niin kuin mikä tahansa muu lemmikki :blue_heart:

kaikki sympatiat sinulle, toivottavasti löydät jonkun kenen kanssa viettää joulun! mulle saa tulla laittamaan y viestii jos siltä tuntuu :slight_smile:

5 tykkäystä

En ole varma kenelle nuo kommentit on tatkoitettu. Vähän sekava tämä tai sitten en osaa. Mä siis olisin jo ajat sitten muuttanut muualle, mutta ei ole siihen varaa. Eikä ole autoakaan. Mä vaan häpeän sitä että joku kysyy mitä teet työksesi vai opiskeletko. Inhoa vastata tuohon että työtön. Siksi en mene mielellään tutustumaan muihin ihmisiin.

4 tykkäystä

Aa, oli siis tarkoitettu tähän ketjun aloittaneelle, teillä olikin vähän samanlaiset tarinat :sweat_smile:
Kerroin vain miten omassa elämässä asiat on menny, ja että ei tavallaan kai kannata ottaa turhaa stressiä. Kaikilla ystävystyminen ja elämä menee pakostikin vähän eri lailla eikä mun neuvot varmasti auta kaikkien osalta, mutta ainakin niitä on hyvä miettii oisko mahdollista.

Mäkin oon tällä hetkellä työttömänä, mutta ei kenenkään ihmisarvo riipu työstä. Jos joku ystäväkandidaatti kysyy sulta sitä ja sen jälkeen hylkää ei ois ansainnukkaan sua ystäväkseen mun mielestä :woman_shrugging:

6 tykkäystä

Koen yksinäisyyttä mulla ei ole yhtään kaveria tällä hetkellä. Koulusta ym. ei ole jäänyt sellaisia pysyviä ystäviä joita voisi nähdä. Yksi läheinen ihminen kuoli viime vuonna ja sen jälkeen olo on ollut vieläkin yksinäisempi. Olen pienestä pitäen viihtynyt omissa oloissani ja olen luonteeltani introvertti, hiljainen ja ujo. Isossa porukassa jään usein taka-alalle. Minulla on aika hiljainen ääni ja usein ihmiset sanovat, että eivät saa puheestani selvää. Jännitän sosiaalisia tilanteita myös jonkun verran.

Olen yrittänyt saada ystäviä mutta minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Kerroin tästä yksinäisyydestä ammatti-ihmiselle ja hän sanoi, että kukaan tule kotoa sinua hakemaan. Tämä tuntui vähän pahalta kun olen yrittänyt ja en silti ole saanut kavereita. Koulu aikana yritin tutustua toiseen yksinäiseen ihmiseen mutta hän ei halunnut olla minun kanssa. Jälkeen päin hän kirjoitteli somessa, että miksi kukaan ei halua olla hänen kanssaan. Minua vähän harmitti se kun olisin halunnut olla hänen ystävänsä mutta hän torjui minut.

Minulla on sellainen kokemus, että yksinäisyyteen ei ole helppoa saada apua.

@terapeuttiville Mitä konkreetista keksisit yksinäisyyteen avuksi ?

4 tykkäystä

Juu ihan mielellään tutustuisin uusiin ihmisiin vaikka oonki aika ujo alkuun ja semmone arka🙊

4 tykkäystä
3 tykkäystä

Yksinäisyys on tunne joka näivettää sisältäpäin pystyyn kuolleeksi. Tarpeeksi monen kieltävän vastauksen jälkeen on vain helpompaa todetta ettei enää edes kysy.

Olisi kivaa vaan voida olla heikko jonkun toisen kannattelemana. Päästä kokemaan asioiden järjestuvän eikä srn tqrvitsisi olka aina itsestä kiinni. Nimenomaan joku muukin voisi olla hetkellisesti mun puolesta vahva ja tukea minua ennen itseäni.

Joulu on tästä hyvä esimerkki. On tullut kysrltyä monena vuonna mitä tietty frendi tekee jouluna.
Vastaus:" Mä meen porukoille." Samassa vastauksessa äänenlausumaton viesti on: et kuulu joukkoon. Tässä tilanteessa jos olisin rervetullut kys. perheen joulunviettoon niin mielenkiinto osoitetraisiin ääneen erikseen sitä mainostamatta.

On ollut vaikea hyväksyä etten ole ollut heille tervetullut. Olemme kuitenkin olleet lapsuudenystäviä ala-asteahoista lähtien.

6 tykkäystä

Kirjoitit todella kauniisti ja osuvasti. Itellä oli ihan samanlainen tunne muutama vuosi sitten, olin suht ahdistunut asiasta. 2020 oli sellainen vuosi jolloin tuntui että kaverit riittivät, tai sitten hukutin itteni töihin ettei ehtinyt potea yksinäisyyttä🤷🏻‍♂️ Loppu vuosi
ja tää kevät meni sitten palautuessa viime vuoden työuupumuksesta. Marraskuun lopusta tuli sitten kerrottua yhelle tytölle et hei mä tykkään susta hoeman liikaakin. Pakit tuli vaikka ne oli odotettavissa, joulukuussa tuli kitattua kyseisen likan kanssa (oli siellä muitakin kavereita aina). Joulun jälkeen yks ilta hieman eskaloitui (tää tyttö sano tietämättään todella pahasti) jonka jälkeen alkoi masennus ja sydämmen palasten keräily joka jatkuu edelleen. Uutena vuotena tuli vakavasti harkittuu itsemurhaakin, mutta onneks työt piti kiireisenä ja työvuoron päätteeks olin vaan väsynyt ja surullinen muttei itsetuhoinen tai ahdistunut.

Muutenkin tää vuosi on ollut vaikea, tuntu että kaikilla kavereilla on omat elämänsä, eikä mulla ois niihin yhtään tilaa. Yksinäisyys kalvoi sisintä ja ahdistus otti vaan isompaa roolia kun en voinut puhua ystävilleni asiasta.
Nyt asiat on vähän paremmin, aloitan koulut alkuvuodesta ja saan jotain mielekästä tekemistä. Likka viel pyörii mielessä hieman vähemmän kuin kesällä, ehkä joskus se kaipuun kipu helpottaa.
Tässähän tuli hieman kirjoteltua vaik tuntu ettei oo mitäön sanottavaa😅 ja oon miettiny mihin mää tän stoorin kirjoitan ja hieman piti kerätä rohkeutta tää tänne rustata.

8 tykkäystä