Yksinäisyys on raskasta

Saisiko vertaistukea yksinäisyyteen?

Itselläni on vain kaksi ystävää ja muutama “hyvän päivän tuttu”. Molemmilla ystävillä tietysti omat elämät, perhe tai puoliso, työ/koulu. Itse olen sinkku, yksinasuva ja työtön. Ymmärrän toki, että ystävät ei aina jaksa/halua nähdä tai haluavat viettää aikaa ilman minua. Se on ok. Mutta harmittaa kovasti, etten nää toista ystävää kun pari kertaa vuodessa ja toista nykyään todella harvoin kun hän löysi poikaystävän.
Oma arki kun koostuu lähinnä nukkumisesta, sohvalla puhelimen selailusta, koirien lenkityksestä/hoidosta. Joskus käyn porukoilla, mutta en viitsi sielläkään rampata jatkuvasti kun heilläkin töitä ja haluavat levätä.

Yksinäisyys tuntuu raskaalta, mielialaa alentavalta. Se tuntuu surulta. Harmittaa, kun näkee muiden tai jopa omien ystävien kivoja menoja ja itse on yksin kotona. En halua tuppaantua tai kyselläkkään jatkuvasti…
Tuntuu että päivät ja vuodet vain vierivät hirveää kyytiä kun ei oikein saa mitään aikaan.

Toinen ystävistäni kävi tässä vähän aikaa sitten nopeasti kahvilla luonani. Ja vastaili vain viesteihin mitä hänelle tuli… tuntui ettei hän oikein ollut läsnä. Harmittaa, kun näkee kaveria ja sitten tapaaminen menee noin. Olisi kiva jutella vaikka jostain, mutta toiseen ei saanut oikein mitään otetta.

Tässä pitkä avautuminen taas. Kiva jos jaksoit lukea!

12 tykkäystä

Moi. Ymmärrän hyvin mistä puhut.
Itestäkin on 4kk aikana tuntunut, että oma kontakti tapahtuu kirjeitse, puhelimitse ja joskus perheen kanssa jotain smalltalk tyylisesti puhuen.
Tän hetkinen oma arki koostuu pelkästään valmennuskurssin kautta pääsykokeisiin lukemisesta ja treenaamisesta. Tän hetkinen loska sää sekä lumi ja vesisadekuurot vie motivaation ihan ulkona liikkumisesta. Haluais tehdä edes kerran viikossa yhden ison pyöräilylenkin, mutta koska sataa vain niin päivä meneekin raapustellen muistiinpanoja tai hakaten konetta harjoitustehtäviä/tenttejä tehden.

Mullakaan ei ol kuin irl ystäviä pari ja heilläkin tuntuu elämä pyörivän nyt poikaystävien parissa.
En ole kateellinen mitenkään on mukavaa, että heillä menee hyvin. Itseäni harmittaa vain se, että saan olla ehdottaja ihan tapaamisesta tekemiseen asti ja suunnitella kaikki. Olen aivan puhki siitä ja siksi ei tee mieli nähdä ketään, ei edes 4 kk tauon jälkeen joka tulee varmasti vielä jatkumaan kuukauden verran lukemisen takia.

Seuraava ehdotukseni voi tuntua surkealta ja ymmärrän sen hyvin, mutta lopputekstisi antoi viittausta, että sinua kiinnostaa kuitenkin edelleen ihmisten kanssa oleminen, niin onko sinulla mitään harrastusta, johon et ole aiemmin päässyt kiinni mutta olet miettinyt sen aloitusta?Tarkoitukseni ei ole pakottaa alkamaan harrastamaan mitään, jos siltä ei yhtään tunnu. Tämä oli vain puhdas ehdotus.

Tai jos sinua kiinnostaisi vapaaehtoistyö? Ite olin avustajakeskuksen kautta henkilökohtaisena avustaja joku kesä sitten kesätöissä ja suosittelen. Se on ihan mukavaa hommaa ja saa puhua mukavia eri ikäisten ihmisten kanssa, jos tämmöinen kiinnostaa.
Toki vapaaehtoistyötä voi tehdä muutenkin kuin henkilökohtaisena avustajana.

5 tykkäystä

Tosi tutulta kuulostaa! Läheisiä kavereita mulla on pari ja sit on niitä hyvänpäivän tuttuja… oon kuitenki ajatellut et mun tilanteessa ehkä se laatu korvaa määrän <3

Se yksinäisyyden tunne on kuitenki tosi ikävä. Se saattaa tosiaan tulla vaikka olis kavereiden seurassa. Nään mun kavereita sinäänsä melko harvoin kun heillä on kumppanit ja muitakin kavereita kuin minä.

Opiskelen kevennetysti ammattikorkeakoulussa (Nyt tosin olen sairaslomalla). Olis kiva mennä koulun tapahtumiin ja opiskelijabileisiin mukaan, mut mun luokkakaverit on jo valmistuneet ja olen surkea menemään yksin kyseisiin juttuihin. Enkä tunne myöhempien vuosikurssien opiskelijoita juurikaan. On mulla yks kaveri yliopistolta jonka kans välillä nähdään bailujen merkeissä, mut tosi monesti ne ovat omalla opiskeluporukalla, enkä haluais tungetella.

Mun arki koostuu kotona oleskelusta… nukkumisesta ja puhelimen selailusta… välillä jos saan inspiksen niin askartelen jotain. Mulla käy 2 kertaa viikossa henkilökohtainen avustaja. Hänen kans siivoillaan ja laitetaan ruokaa jne. Nyt kevään edetessä varmaan suunnataan enemmän ulos kävelylle. Kerran viikossa käyn terapiassa. Sit mä oon myös hiljattain aloittanut käymään erään hankkeen ryhmissä ja tapahtumissa. Se on ollut ihan kivaa. Saa arkeen hieman tekemistä.

Tsemppiä tosi paljon yksinäisyyden kans kamppaileville!! <3

5 tykkäystä

Mulla ihan sama muuten paitsi ei ole porukoita ja nään vielä harvemmin ystäviä. Oon käytännössä täysin yksin. Vuodet vierii nukkumalla päivät ja yöt. Viikonpäivillä ei ole mitään merkitystä, kun kaikki on samanlaisia. Viikonloppu ei merkitse mitään. Se on työttömälle se ja sama. En nauti elämästä ollenkaan. Toiset ihmiset vain etenee urallaan, matkustaa ja ostelee kaikkea kivaa. Eniten siinä masentaa se että itse en pääse samaan, vaikka toki heille hyvä että onnistuivat.

6 tykkäystä

Kiva kun vastasit :blush: Onneksi kesä tulee ja on kivempi mennä tuonne uloskin touhuamaan.

Minulla on nuo koirat ja niiden kanssa treenailu ollut harrastuksena. Sitä kautta on nuo hyvän päivän tutut. Mutta suht harvoin heitäkin näkee.
En ole ajatellut vapaaehtoistyötä tällä hetkellä :thinking: jokin toinen harrastus voisi toki tuoda vastapainoa, mutta en tiedä mitä se sitten olisi.

Kiitos kuitenkin vinkeistä ja tsemppiä myös sinulle! :heart:

4 tykkäystä

Olen samaa mieltä, laatu todella korvaa määrän. Mutta toki kun määrä on noin pieni niin tapaamiset on itsellä ainakin suht harvoin.
Sun perus arki kuulostaa tutulle. Minäkin joskus inspiroidun maalaamaan. Se on ihan mukavaa ajanvietettä. Kävin myös depressiohoitajalla juttelemassa, mutta se välillisesti nyt päättyi, joten ihmiskontaktit vähenee :sweat:

Tsemppiä myös sinulle ja aurinkoista kevättä! :heart:

3 tykkäystä

Voih, samoja ajatuksia täällä. Myöskin työttömänä. Päivät lipuu ohi ihan huomaamatta.

Kiinnostaisiko sinua aloittaa joku harrastus tai muu ajanviete, jos sieltä löytyisi uusia tuttavuuksia? :heart: Ymmärrän toki, että ei välttämättä kiinnosta tai jaksa.

Tsemppiä sinulle kovasti ja kiitos vertaistuesta! :heart:

3 tykkäystä

On minulla harrastus. En halua oikeastaan etsiä ystäviä, koska en halua kertoa omasta tilanteesta muille. Ihmiset kyselee joka kerta mitä teet työksesi tai opiskeletko. Hävettää vastata että on työtön. Mä en nykyään edes ammattiapua kehtaa hakea. Eikä siihen olisi itsellä varaakaan. Tsemppiä sulle.

4 tykkäystä

Aivan. Ymmärrän tuon häpeän työttömyydestä. En itsekään tykkää siitä kertoa, varsinkaan sellaisille ihmisille jotka ajattelee että työ on koko elämä tai se kertoo jotain sinun arvosta.

3 tykkäystä

Meinasinpa juuri aloittaa samanmoisen keskustelun, mutta sitten huomasin tämän. Luin tekstiäsi kuin omaani, kohtaan arjessani hyvinkin samanlaisia kokemuksia ja tunteita. Oon pahoillani, että joudut kokemaan asian noin. Yksinäisyys on riipaisevaa eikä se aina ole oma valinta. Yksinäisyyteen liittyy paljon surua, ulkopuolisuuden ja hylätyksi tulemisen tunteita. Ja kun vielä yksin näitä tunteita joutuu käsittelemään, saa ne usein suuret mittasuhteet. Vältän neuvomasta, mutta suosittelisin ottamaan asian puheeksi ystäviesi kanssa, voisit kertoa miltä susta tuntuu ja mitä toivot ystävyyssuhteilta. Lähetän myötätuntoa ja voimia :heart:

Itsellä yksinäisyyden tunne korostuu juhlapyhinä. Tänään on sellainen. Tuntuu niin kovin yksinäiseltä kun näkee somesta muiden pääsiäisen vietto kuvia ja itsellä päivän kohokohta on kaupassa käynti. Vuodesta toiseen makaan tässä samassa sohvassa jumiutuneena ja toivon, että josko ensi vuonna olisi toisin…vaan ei ole. Multa puuttuu rohkeutta ja aktiivisuutta muuttaa asiaa. Välillä sitä yksinäisyydessä kyseenalaistaa oman tarkoituksensa, elämän. Haluaisin, että asiat olisivat toisin, mutta olen lamaantunut sen suhteen. Tällä hetkellä tunnen suurta surua :disappointed_relieved:

5 tykkäystä

Hei, luin läpi tekstisi ja ymmärrän hyvin miltä tuntuu olla yksinäinen. Minulla on poika joka on kärsinyt yksinäisyydestä 14-15 vuotiaasta saakka. Hän asuu kotona kanssamme eikä oikeastaan käy missään. Hänen kohdallaan saattoi mennä viikkoja hyvin, mutta sitten aika ajoin hän muuttuu kireäksi ja ärtyisäksi koska ei kestä yksinäisyyttään.

Itse olen joutunut toimia isänä olemisen lisäksi myös terapeuttina, vaikka se ei ole minun tehtäväni, mitä muutakaan voin isänä tehdä.

Aika auttaa paremmin suhtautumaan yksin oloon, mutta aika ajoin tapahtuu murtumista ja purkautumista itkuun.

On raskasta ja myös surullista katsoa vierestä miten yksinäisyys voi syödä ihmistä. Olen kuitenkin koittanut valaa uskoa tulevaisuutta kohden ja aika hyvin olenkin onnistunut häntä tukemaan tässä.

Tällä hetkellä poikani käy töissä ja saa sieltä kautta itselleen vähän sisältöä elämään. Viikonloput on hänelle kuitenkin olleet raskaita, kun hän tietää, että monet hänen ikäisensä kulkevat harrastuksissa ja seurustelevat.

Joskun on vain niin vaikeata auttaa ihmistä joka on sulkeutunut yhteiskunnan ulkopuolelle.

Tsemppiä sinulle ja toivon että löydät itsellesi muutaman ihmisen jonka kanssa pystyt jakaa ajatuksiasi ja pääset pois yksinäisyyden tunteesta.