Yksinäisyys ihmisten ympäröimänä

Tunnen itseni jatkuvasti yksinäiseksi. Kaipaan juttuseuraa, vertaistukea, yhteyttä toiseen ihmiseen. Haluan ystävän, johon voin luottaa, jonka kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut.

Olen parisuhteessa ihanan miehen kanssa ja asumme yhdessä. Meillä on myös yhteinen lapsi, jota minä hoidan kotona arkisin. Tulemme molemmat hyvin toimeen toistemme sukujen kanssa, oma sukuni asuu aika kaukana ja tapaamme noin parin kuukauden välein. Miehen suku asuu samalla paikkakunnalla kuin me ja olemme paljon tekemisissä heidän kanssaan.

Vaan minulla ei ole yhtäkään ystävää. Toista tutkintoani opiskellessani muutama vuosi sitten tutustuin uuteen luokkalaiseeni ja ystävystyimme. Kolmisen vuotta olimme tekemisissä, kunnes lopulta mulla tuli mitta täyteen jatkuvista ohareista ja pommiin nukkumisista/auton hajoamisista/puhelimen akun loppumisista tms tekosyistä. Ja luovutin koko tyypin suhteen, en enää edes yrittänyt sopia mitään ja siihen se suhde sitten kuolikin. Siitä on nyt siis kolmisen vuotta eikä mulla sen jälkeen ole ollut yhtäkään ystävää. Suurinosa mun ihmiskontakteista on siis miehen sukulaisia, sisko, serkku ym. Vaikka olemmekin paljon tekemisissä, en silti pysty heille puhumaan mistä vaan. Haluan puolueettoman juttukaverin, joka ei tiukan paikan tullen käännä mulle selkäänsä sen takia että on miehelle sukua. Esim. eron sattuessa, en usko että olisin kovin paljon tekemisissä miehen siskon tai serkun kanssa, paitsi lapsen asioihin liittyen.

Tavallaan ehkä jopa vähän pelottaa ajatus erosta, sillä niin käydessä jäisin ihan totaalisen yksin. Koko elämäni pyörii miehen ja hänen sukunsa ympärillä, muita ihmisiä elämässäni ei kerta kaikkiaan ole. Toisaalta oon myös aika hitaasti lämpenevä ja arka luottamaan ihmisiin, koska en jaksa yhtään mitään lapsellista juoruilua, epäluotettavuutta tai kaksinaamaisuutta.

Päiväni kuluu siis lapsen kanssa kotona ollessa ja touhutessa. Kaikki päivät on aikalailla samanlaisia, joskus saan itseäni niskasta kiinni ja raahaudun taaperon kanssa johonkin päiväkerhoon tunniksi istuskelemaan. En nauti pinnallisesta keskustelusta tuntemattomien kanssa, se vaan uuvuttaa mua entisestään. Niimpä en useinkaan jaksa lähteä kerhoihin.

Poikaystäväni on maailman ihanin ihminen ja koen huonoa omaatuntoa siitä, että puran häneen kaiken sisällä kytevän ahdistukseni. Voin puhua hänelle mistä vaan, mutta hän ei ole kovin hyvä keskustelija. En saa siis häneltä sitä mitä ystävältä kaipaisin, koska poikaystäväni kyllä kuuntelee mutta ei osaa vastata. Nykyään etenevissä määrin oon alkanut olemaan vaan hiljaa, tietäen että asiat vaan paisuu päässä kun niitä ei saa sanottua ääneen kellekkään.

Välillä tuntuu ihan uskomattomalta että minä, aiemmin 4 vuotta tyytyväisenä yksin metsän keskellä asunut introvertti, kaipaan oikeasti juttuseuraa. Haluan ystävän, joka on oikeasti luottamuksen arvoinen ja joka osaa antaa omia mielipiteitään ja näkemyksiään asioihin. Tässä vaiheessa riittäisi vallan mainiosti edes nimetön nettituttu.

Osaako kukaan samaistua?

1 tykkäys

Kerrot, että sinulla on ihmisiä ympärillä ja hyvä suhde puolisosi kanssa, mutta olet yksinäinen. Monet sosiaaliset suhteet päivittäisessä elämässä ovat tavallaan olemassa miehen kautta. Haluaisit ihan omiakin ystäviä ja ihmissuhteita. Toiveesi ja tunteesi ovat tilanteessasi hyvin ymmärrettäviä. Pienen lapsen kanssa kotona oleminen vielä helposti vahvistaa yksinäisyyden kokemusta, kun esim. työ- ja opiskelukaveritkin puuttuvat ja uskoisin kokemuksesi olevan yleinen. Myös oma aika olisi usein tärkeää.

Tuo nettituttu kuulostaa hyvältä ajatukselta. Päiväkerho taaperon kanssa voi myös olla pidemmällä aikavälillä arvokasta kuitenkin myös sinun suhteittesi kannalta, koska voihan sitä vähitellen tutustua muihin ja pinnalliset keskustelut muuttua henkilökohtaisemmiksi. Voi olla vaikea aloittaa suhdetta luottamuksellisilla rikkailla keskusteluilla. Suurinpiirtein saman ikäisten lapsien vanhempiin tutustuminen ja ystävystyminen voi olla hyvin arvokasta monella tapaa.

Hei, välillä tuntuu oudolta kun pystyn samaistumaan lähes kaikkeen mitä täällä kirjoitetaan.

Siihen on vain kolme mahdollista syytä, olen jo niin vanha että olen kaiken jo kokenut, nämä samat asiat koskettavat useimpia meistä tai sitten minulla on vain ollut niin paljon ongelmia elämässämäni. Leikki leikillä, nämä varmaan ovat aika tavanomaisia ongelmia joita suurin osa pariskunnista jossain vaiheessa elämää tuntevat.

Mutta juu, minä olen ehdottomasti kokenut kanssasi samaa. Olen 55 vuotias naimisissa oleva kolmen lapsen isä. Silloin kun lapset syntyivät, minun elämä oli niin täynnä arkea että elämääni ei mahtunut mitään muuta kuin työ ja perhe. Perheen kanssa aika meni vanhan perinnetalot perus korjaukseen ja sen jälkeen ”työ uupumuksen jälkeiseen eheytymiseen” ja psyykkisten ongelmien korjaamiseen. Mielenterveysongelmat vei elämäni vielä enemmän eristyksen.

Olin samassa tilanteessa kuin sinä, minulla ei ollut ketään muita ystäviä, kuin ne jotka olivat muodostuneet aviopuolisoni kautta. Minun onnekseni sain aviopuolisoni kautta ystävystyä hänen ystäviinsä. Eli, tänä päivänäkään minulla ei ole muita ystäviä kuin puolisoni kautta tutustumiini. Niistäkin suurin osa ovat eronneet, jäljelle on jäänyt vain yksi miespuolinen ystävä.

Minun onnekseni en ole tarvinnut ystävystyä puolisoni sukulaisiin, niin että heistä olisi tullut minun kavereitani.

Mutta samalla tavalla tunnen, jos puolisoni nyt jättäisi minut - joutuisin rakentamaan täysin uuden elämän ja etsiä uusia ystäviä. Siksi eroaminen olisi viimeinen asia jota tässä vaiheessa elämää haluaisin lähteä tekemään.

Minulle on kuitenkin löytynyt puolisoni kautta uusi harrastus jonka kimpussa on muita samanhenkisiä ihmisiä. Joten sitä kautta olen saanut paljon uusia tuttavuuksia ympärilleni, toki suurin osa näistä ovat naisia enkä sen takia taas pääse juttelemaan niin sanottuja miesten juttuja samalla tavalla kuin jos olisin harrastuksessa jossa suurin osa harrastajista olisi miehähiä.

Mutta minulla on tämän asian takia ollut paljon yksinäisyyttä omassa elämässäni, olisin halunnut että minulla olisi ollut muita miehiä ympärilläni joidenka kanssa olisin saanut jutella sellaisista asioista jotka minua kiinnostaa. Minä koen olevani erilainen kuin muut miehet harrastukseni suhteen, muut miehet ruuvaa autoja, kalastaa, metsästää, pelaa jalkapalloa, pelaa jääkiekkoa, maastopyöräilee yhdessä, pelaa tennistä, käy punttisalilla jne.

Minä satuloin hevosen ja käyn ratsastamassa. Joskus toisinaan joku tallin naisista lähtee seuraksi mukaan ja se on ihan hauskaa. Mutta pääsääntöisesti tunnen oloni yksinäiseksi. Hevonen on ainut ystäväni, vaimoni ja lasteni lisäksi.

Minä henkilökohtaisesti kuitenkin uskon että harrastus on sellainen asia joka yhdistää meitä ihmisiä. Itseni kohdalla on tuuria että olen löytänyt puolisoni kautta saman harrastuksen hänen kanssaan ja meillä on sitä kautta muodostunut paljon uusia yhteisiä tuttavuuksia joidenka kanssa pystymme jakaa kokemuksiamme ratsastuksesta.

Silloin kun lapset olivat pieniä, olin itse töissä ja minulla ei ollut harrastuksia. Vaimo harrasti ratsastamista ja hänellä oli ystäviä lapsuudesta asti hevosten ympärillä ja nämä ovat nyt minunkin tuttujani. Omat lapsuuden tutut ovat jääneet, koska olen lapsuuteni muuttanut paikkakunnalta toiseen enkä ole siihen aikaan kerennyt luoda verkostoa samalla tavalla kuin puolisoni joka koko ajan on asunut samalla paikkakunnalla.

Nyt kun lapset ovat pikku hiljaa muuttaneet kotoa pois ja jäämme yksin puolisoni kanssa, huomaan että olen yksinäisempi kuin olin odottanut olevani. Puolisollani on lapsuuden ja nuoruuden tuttavuudet kenen kanssa suunnitella asioita yhdessä, minulla vain yksi yhteinen tuttava pariskunta joidenka luona aina väliin puolisoni kanssa käydään.

Toisinaan käyn tämän tuttavapariskunnan miehen luona yksin, jolloin saunotaan, istutaan paljussa ja poristaan juttuja. Ollaan nyt tunnettu toisemme yli 25vuottta, melkeinpä sama aika kuin mitä olen tuntenut puolisoni.

2 tykkäystä