Yksinäisyys ihmisten ympäröimänä

Tunnen itseni jatkuvasti yksinäiseksi. Kaipaan juttuseuraa, vertaistukea, yhteyttä toiseen ihmiseen. Haluan ystävän, johon voin luottaa, jonka kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut.

Olen parisuhteessa ihanan miehen kanssa ja asumme yhdessä. Meillä on myös yhteinen lapsi, jota minä hoidan kotona arkisin. Tulemme molemmat hyvin toimeen toistemme sukujen kanssa, oma sukuni asuu aika kaukana ja tapaamme noin parin kuukauden välein. Miehen suku asuu samalla paikkakunnalla kuin me ja olemme paljon tekemisissä heidän kanssaan.

Vaan minulla ei ole yhtäkään ystävää. Toista tutkintoani opiskellessani muutama vuosi sitten tutustuin uuteen luokkalaiseeni ja ystävystyimme. Kolmisen vuotta olimme tekemisissä, kunnes lopulta mulla tuli mitta täyteen jatkuvista ohareista ja pommiin nukkumisista/auton hajoamisista/puhelimen akun loppumisista tms tekosyistä. Ja luovutin koko tyypin suhteen, en enää edes yrittänyt sopia mitään ja siihen se suhde sitten kuolikin. Siitä on nyt siis kolmisen vuotta eikä mulla sen jälkeen ole ollut yhtäkään ystävää. Suurinosa mun ihmiskontakteista on siis miehen sukulaisia, sisko, serkku ym. Vaikka olemmekin paljon tekemisissä, en silti pysty heille puhumaan mistä vaan. Haluan puolueettoman juttukaverin, joka ei tiukan paikan tullen käännä mulle selkäänsä sen takia että on miehelle sukua. Esim. eron sattuessa, en usko että olisin kovin paljon tekemisissä miehen siskon tai serkun kanssa, paitsi lapsen asioihin liittyen.

Tavallaan ehkä jopa vähän pelottaa ajatus erosta, sillä niin käydessä jäisin ihan totaalisen yksin. Koko elämäni pyörii miehen ja hänen sukunsa ympärillä, muita ihmisiä elämässäni ei kerta kaikkiaan ole. Toisaalta oon myös aika hitaasti lämpenevä ja arka luottamaan ihmisiin, koska en jaksa yhtään mitään lapsellista juoruilua, epäluotettavuutta tai kaksinaamaisuutta.

Päiväni kuluu siis lapsen kanssa kotona ollessa ja touhutessa. Kaikki päivät on aikalailla samanlaisia, joskus saan itseäni niskasta kiinni ja raahaudun taaperon kanssa johonkin päiväkerhoon tunniksi istuskelemaan. En nauti pinnallisesta keskustelusta tuntemattomien kanssa, se vaan uuvuttaa mua entisestään. Niimpä en useinkaan jaksa lähteä kerhoihin.

Poikaystäväni on maailman ihanin ihminen ja koen huonoa omaatuntoa siitä, että puran häneen kaiken sisällä kytevän ahdistukseni. Voin puhua hänelle mistä vaan, mutta hän ei ole kovin hyvä keskustelija. En saa siis häneltä sitä mitä ystävältä kaipaisin, koska poikaystäväni kyllä kuuntelee mutta ei osaa vastata. Nykyään etenevissä määrin oon alkanut olemaan vaan hiljaa, tietäen että asiat vaan paisuu päässä kun niitä ei saa sanottua ääneen kellekkään.

Välillä tuntuu ihan uskomattomalta että minä, aiemmin 4 vuotta tyytyväisenä yksin metsän keskellä asunut introvertti, kaipaan oikeasti juttuseuraa. Haluan ystävän, joka on oikeasti luottamuksen arvoinen ja joka osaa antaa omia mielipiteitään ja näkemyksiään asioihin. Tässä vaiheessa riittäisi vallan mainiosti edes nimetön nettituttu.

Osaako kukaan samaistua?

1 tykkäys

Kerrot, että sinulla on ihmisiä ympärillä ja hyvä suhde puolisosi kanssa, mutta olet yksinäinen. Monet sosiaaliset suhteet päivittäisessä elämässä ovat tavallaan olemassa miehen kautta. Haluaisit ihan omiakin ystäviä ja ihmissuhteita. Toiveesi ja tunteesi ovat tilanteessasi hyvin ymmärrettäviä. Pienen lapsen kanssa kotona oleminen vielä helposti vahvistaa yksinäisyyden kokemusta, kun esim. työ- ja opiskelukaveritkin puuttuvat ja uskoisin kokemuksesi olevan yleinen. Myös oma aika olisi usein tärkeää.

Tuo nettituttu kuulostaa hyvältä ajatukselta. Päiväkerho taaperon kanssa voi myös olla pidemmällä aikavälillä arvokasta kuitenkin myös sinun suhteittesi kannalta, koska voihan sitä vähitellen tutustua muihin ja pinnalliset keskustelut muuttua henkilökohtaisemmiksi. Voi olla vaikea aloittaa suhdetta luottamuksellisilla rikkailla keskusteluilla. Suurinpiirtein saman ikäisten lapsien vanhempiin tutustuminen ja ystävystyminen voi olla hyvin arvokasta monella tapaa.