Yksinäisyyden meri

Huomaan palaavani tänne aina surun, yksinäisyyden ja tuskan tunteiden saattelemana.

"Tänään olen tehnyt matkaa yksinäisyyden merellä. Merellä missä on vain vettä ympärillä, ei pelastuslauttoja, ei saaria, ei edes majakanvaloa, mikä opastaisi turvaan. Huomaan ajelehtivani yhä vain kauemmas minne tuuli nostattaa korkeimmat myrskyaallot. Aalloilla keinuessani tunnen pelkoa, surua, yksinäisyyttä, avuttomuutta ja toivottomuutta. Ei auta vaikka kuinka huutaisin, kukaan ei kuule. Ei auta vaikka kuinka itkisin, mereen pisaroita mahtuu kyllä. Tunnen tuskan painavan keuhkojani kasaan ja tyhjyyden kasvavan vatsaontelossa, päässäni solmuuntuneet sähkölinjat takertuvat toisiinsa tiukentaen otettaan. Mietin miksi mun täytyy aina ajautua niin kauas rannasta, seilata päiväkausia ja lopulta tuulen tyyntyessä palata takaisin. Mietin miksi mulla ei ole veneessä ankkuria, mikä pitäisi veneen turvallisesti satamassa vaikka laiturin päässä myrsky venettä keinuttelisikin. Satamassa majakanvalo, mikä kirkastaisi taivasta kaiken sen mustan pilven äärellä. Olen etsinyt ankkuria, mutta tuntuu ettei sellaista ole tarjolla juuri minun veneeseen, se saa olon surulliseksi ja turvattomaksi. Mietin onko vika minussa? "

Tänään tunnen arvottomuutta, huonomuuttaa, merkityksettömyyttä, surua, vihaa ja yksinäisyyttä. Tänään vihaan kehossani joka ikistä kohtaa. Tunnen olevani turha ihminen, jolla ei ole tarkoitusta. Olen vain se ystävällinen, jota käytetään hyväksi, mutta kuitenkin se, jonka seura ei kelpaa. Olen se, joka on vaikea, tylsä, mitätön ja jolla on paskat jutut. Tyhmäkin kaiken lisäksi. Ennenkaikkea olen taakka! Se, jonka täytyy aina pärjätä yksin, käsitellä tunteensa ja tyydyttää tarpeensa itsekseen.

Koin tarvetta kirjoittaa tänne, koska tunnen saavani lohtua tästä foorumista :heart:

2 tykkäystä

:sob: Koen juuri tätä samaa kun avasin äsken koneen, ajattelin että en avaa, mutta olo yksinäisyydestä ja halusta tulla julkaisemaan aivan samanlainen (eri sanoin ja kuvauksin) tarina. Pidättelen tällä hetkellä kyyneliä, en halua antaa niiden tulla, koska " täytyy olla vahva, täytyy jaksaa eteempäin ja turha murehtia".

Olen ensimäisen kerran kirjoittanut omasta yksinäisyydestä muutama vuosi sitten. Jaoin tämän ajatuksen oman perheenjäsenten kanssa. Sain vastaukseksi vihaa, ymmärtämättömyyttä ja tiuskaisun “ai ne kaikki asiat ja kerrat kun ollaan sua otettu mukaan, kysytty miten voit, autettu muuttamaan ja oot saanut tulla viettämään aikaa et arvosta sitä?”

Yksinäisyys ei vain ole sitä että olet fyysisesti yksin, sitä ei korjata sillä että vietät aikaa 1-3 kertaa kuukaudessa perheen tai jonkun kanssa fyysisesti. Sitä ei korjata sillä että harvoin joku kysyy sulta " hei miten voit?". En tiedä miten saisin ihmiset ymmärtämään mitä on olla yksinäinen, mutta eihän ihminen voi koskaan täysin minua ymmärtää jos ei koe sitä mitä minä koen, edes prosenttuaalisesti.

Olen samalla merellä kanssasi, voin huutaa tuuleen mutta miksi? Voin kauhoa merta pitkään löytämättä mitään mihin tarttua tai ilman päämäärää. Vaikka heitän pullopostilla mereen viestejä, avun pyyntöjä, ne ajautuu karille.

Monesti olen miettinyt kun ihmiset puhuu “no oon mää sulle antanu vinkkejä, miksi et oo ymmärtänyt mua”, eikö he osaa tehä sitä samaa takaisin, yrittäisivät ymmärtää ja nähdä muilta ihmisiltä näitä “vinkkejä”.

Oman meren vesi muodostuu siitä kuinka syvällinen, pohdiskelen paljon, avaan asioita paljon, jaan syvällisesti asioita, pohdin “mikä tämän asian/viestin oikea tarkoitus oli”. On todella vaikea lukea keskusteluita missä ihmiset keskustelee todella pinnallisesti, heittelee mielipiteitä kuin “leipää” veden pintaa pitkin. Huomaan päätyväni aina siihen tilanteeseen ihmisten kanssa, että jokainen ihminen poistuu elämästäni tämän “meren” takia.

En minäkään osaa pysyä satamassa, katsomassa turvallisesti rannalta kun syvemmällä tuulee on pakko päästä sinne. Ei, en osaa olla toisenlainen, yritän mutta tähän päädyn aina. Herran jumala tästäki tuli näin pitkä, paras lopettaa se tähän. :pensive:
Viimesenä tulee mieleen terapeuttini sanat “No mutta teitäkin tarvitaan tähän maailmaan” Tarvitaan mutta tuntuu että “meitä” ei kukaan halua ymmärtää ja “meidät” jätetää yksin ja mennään niiden “normaalien” seuraan.

Ymmärrän täysin tunteesi. :mending_heart:

1 tykkäys

Toivottavasti sait jotain lohtua viestistä ja kiitos kun vastasit :heart:

Ensinnäkin haluan sanoa, että ei, sun ei ole pakko olla vahva, pakko jaksaa. Sulla on täysi oikeus ja lupa omiin tunteisiin. Ja olisikin tärkeää kohdata ja purkaa ne tunteet, oli se sitten surua tai vihaa. Padotut tunteet vaan pahentaa tilannetta.

Se on ihan totta, että kaikki eivät ymmärrä mitä yksinäisyys on. Useimmiten ihmiset ajattelee sen olevan fyysinen tila vaikkei siitä ole ollenkaan kyse. Voi kokea olevansa vahvasti yksinäinen vaikka vierellä olisi sata ihmistä. Yksinäisyys syntyy yhteyden puutteessa. Siitä, ettei omat henkiset tarpeet tyydyty toisen ihmisen seurassa. Vaikka perheesi reagoi viestiisi vihalla, ei sussa ole vikaa. He ovat vain kykenemättömiä vastaamaan sun tarpeisiin ja ottamaan vastaan heille itselleen vaikeita tunteita.

Oot ihan oikeassa ettei yksinäisyyttä korjata sillä, että viettää ihmisten kanssa aikaan. Ajattelen, että ensin täytyy rakentaa yhteys itseensä. Näin yksinäisyyden tunne vähenee. Se miten rakennat yhteyden itseesi vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja työtä. Lohdutan sillä, että sä löydät sen yhteyden vielä :heart:

Kirjoititpa hienosti viitaten tuohon yksinäisyyden mereen! Sulla on selkeästi hyvät kirjoitustaidot! Jatka ehdottomasti sen parissa!

Meillä on usein taipumus hakea eri asioita ihmisiltä, joilta sitä emme voi saada. Tätä kutsutaan itsensä sabotoimiseksi. Se on täysin ymmärrettävää, että tukea ja lohtua hakee ihmisiltä, jotka ovat olleet matkassa aina; esim. perhe. Mutta kerta toisensa jälkeen pettyy kun sieltä ei saakaan sitä mitä haluaa. Siispä katse kannattaa suunnata muualle. Etsiä ympärilleen ihmisiä, jotka saa sut tuntemaan kokonaiseksi, ymmärtävät, hyväksyvät ja tukevat.

Sä olet juuri hyvä tuollaisena kuin olet! Sulla vain on vääriä ihmisiä ympärillä. Oletko huomannut, että täällä foorumissa sut kuullaan ja nähdään? …täällä on paljon niitä ihmisiä, jotka hyväksyvät ja ymmärtävät sua. Täällä ei jätetä ketään! Tsemppiä sulle paljon :heart:

En tiedä että onko hyvät kirjoitustaidot, ehkä on hyvä mielikuvitus, yritän kirjoittaa avaavasti/avoimesti, että se ymmärrettäisiin. Kirjoitustaidoissa on vielä sen verran opittavaa, että osaan löytää oikeat sanat kuvaamaan sitä tunnetta, mitä koen sillä hetkellä.

Kuten sanoin, itkin kun luin tuota sun tekstiä koska se oli kopio minusta. Olen vasta nyt alkanut opettelemaan kirjoittamaan paperille asioita joista haluaisin puhua ihmisten kanssa, mutta kun sellaisia ei löydy. Olen liian syvällinen joten yritän sen sitten paperille purkaa, mutta kuten tuo Villekin Instagramissaan videolla kertoi, toiselle ihmiselle puhuminen auttaa paremmin kuin paperille kirjoittaminen, koska puhumalla “joudut” käymään sen prosessoimaan mitä sanot.

Uskallan täällä olla avoimempi ja kirjoittaa asioita, mitä on mielessä, en tietysti kaikkea koska en halua “tulvia” monia asioita ja aloituksia. :smiley: Tiedän, että tämä yksinäisyys projekti ottaa pitkän ajan, en tiedä jaksanko sitä kaikkea mutta olisi joskus kiva tuntea olo sellaiseksi, että ihmiset haluaa minut joukkoon ja minusta pidetään kiinni, ettei menetä. :confused:

1 tykkäys

On hyvä, että kirjoitat. Saat purettua tunteita näin. Ja se on totta, että kirjoittaminen on helpompaa kuin toiselle puhuminen.

Koskaan ei voi olla liian syvällinen. Se on hieno piirre ihmisessä! Ja niitä ihmisiä on, jotka pitävät seurastasi ja syvällisyydestäsi; he eivät vain ole vielä löytäneet luoksesi.

Tämä foorumi on siitä kiva, että täällä saa puhua ja tänne saa kirjoittaa just sen verran kun itsestä hyvältä tuntuu, joten jatka kirjoittamista :blush: Toivottavasti saat täältä sellaisen kokemuksen, että et ole yksin ja kuulut joukkoon, paljon voimia sinne :heart:

1 tykkäys

Jatkanpa nyt tähän kun ei ole muutakaan paikkaa minne avautua.

Yksinäisyys on niiiiin musertavaa. Se sairastuttaa ja tekee hiljaista tuhoa sisältäpäin.
On mennyt viikko kun en ole puhunut kenellekään, lukuunottamatta kaupan myyjän tervehdystä. En ole päästänyt suustani yhden yhtä lausetta. Maannut päivät pitkät sohvalla ja selaillut somea toivoen josko sieltä saisin kaipaamaani seuraa, lohtua ja turvaa. Yritän tyydyttää tarpeitani, mutta kun tarvitsen toista ihmistä. Miten voin lohduttaa itseäni, ottaa syliin ja silittää. Miten voin pyyhkiä kyyneleitä ja ottaa vastaan sen kaiken surun ja tuskan. Miten antaa itselle se, mitä kaikkein eniten kaipaan toiselta?

Mietin mikä mussa on vikana. Miksi musta ei tykätä, miksi olen vain näkymätöntä ilmaa muille. Sellainen, jolla ei ole mitään väliä. Miksi mä vaan annan saamatta itse mitään. Miksi mä vaan autan ja kuuntelen muita, vaikka itse haluan olla se, jota autetaan ja kuunnellaan.

Tuntuu niin toivottomalta, surulliselta, lohduttomalta. Sattuu. Kehoni on jatkuvassa kiputilassa kun henkiset tarpeeni eivät tyydyty. Selän kivut ei anna hetken rauhaa ja rintaranka jumiutuu niin, että hengittäminen vaikeutuu.

Nää hetket kun tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä, lisääntyy vuosi vuodelta.

Heii Junsuliini!

En mä koe sua ainakaan arvottomana vaan odotan aina kun vastailet yv:hin. Mä tiedän kyllä, mist puhut kun itekki koen sitä paljon. Mut sun venees ankkuri kolaht kyllä jonain ennustamattomana hetkenä. Pidä vaa mieli kirkkaana🙏🏼. Sinussa ei ole vikaa. Vika on yhteiskunnassamme.

Elämässä tulee hetkiä, ku pitää vaa seilat pitkään ja odotella oikeit hetkii, millo asiat muuttuu tyyneiks.
Muista et oot tärkee ja arvokas tyyppi. Mä ainakin odottelen sun kirjoituksia innolla, vaikka huonoja hetkiä itelläkin ois. :pray:t3:

1 tykkäys