Vieraana muiden ympärillä

Moi kaikille! Ensi alkuun haluan sanoa, että tosi kiva nähdä, että tällainen matalan kynnyksen yhteisöllinen verkkoympäristö on rakennettu mielenterveydestä ja hyvinvoinnista puhumiseen. Tämä on myös mun ensimmäinen postaus täällä, joten toivottavasti osoite on oikea. En tiedä onko mulla varsinaisesti mikään hätänä, ja pahoittelen valmiiksi, mikäli oma viestini tuntuukin jonkun mielestä turhanpäiväiseltä. Haluaisin silti jakaa ajatuksiani edes johonkin, sillä kuten otsikosta ja nimimerkistänikin voi ehkä tulkita, niin koen tunnepuolen asioissa tosi paljon ulkoistumista nyky-yhteiskunnassa, enkä koe saavani tarvitsemaani vertaistukea oikein mistään. Avaan hieman näkökulmaani ja tarinaani seuraavaksi.

Olen vanhin sisaruksistani, kahden tytön isoveli, parin vuoden päästä kolmissakymmenissä oleva, työssäkäyvä mies. Koen olevani tosi etuoikeutettu, että olen toistaiseksi päässyt elämään mielenterveydellisesti melko ‘‘normaalin’’ ja onnellisen elämän tähän asti. Toki, olen kokenut lapsena sekä varhaisnuoruuteni aikana muun muassa fyysistä kuritusta, kiusaamista, olen ollut itse hiljainen hyväksyjä kiusaamistilanteissa, läheisten menetyksiä, riittämättömyyttä ja yksinäisyyttä. Olen kaikesta huolimatta kyennyt käsittelemään aina nuo asiat melko nopeasti itsenäisesti ja päässyt itseni kanssa sinuiksi. Niin sanottu kultainen keskitieni elämässä etenemiseen perustuu vahvaan empatiaan, kykyyn ymmärtää toisia ja itsereflektointiin. Minua ohjaa aina kysymys siitä, miten voin itse olla paras minä.

Itseni sijaan esimerkiksi sisareni sekä myös nykyinen avovaimoni ovat kokeneet ja läpikäyneet hirvittäviä traumaattisia asioita lapsuudessaan. Puhutaan esimerkiksi seksuaalisista hyväksikäytöistä lapsena/nuorena ja sitä kautta syntyneistä vakavista muista mielenterveysongelmista, jotka vaikuttavat ymmärrettävästi vielä heidän nykypäiväiseenkin toimintaan. Traumaperäisiä kokemuksia en voi avata sen enempää toisten puolesta, mutta itse olen pyrkinyt olemaan läheisteni rinnalla ja yrittänyt auttaa heitä selvittämään tunteitaan ja ajatuksiaan olemalla läsnä, ja antamalla sen mahdollisuuden, että minulle voi aina tarpeen tullessa jutella kaikesta elämän asioista. En koskaan tuomitse, vaan kuuntelen, pyrin ymmärtämään ja tarvittaessa ohjaan eteenpäin tai annan omia ajatuksiani, mutta en pakota. Tämä kaikki on johtanut ehkä siihen, että koen vahvaa velvollisuutta auttaa läheisiäni eteenpäin elämän hankalista tilanteista, jotta he voisivat tuntea olonsa jälleen hyviksi ja hyväksytyiksi.

Nyt tullaan siihen vaiheeseen mihin ehkäpä tämä koko aloittamani vuodatus liittyy. Meillä on pidemmän aikaa (n. puoli vuotta) mennyt avovaimoni kanssa heikommin. Olemme yhdessä huomanneet henkisen yhteyden katoamisen, sillä avoimuus on tuntunut monesti puuttuvan. Olemme keskustelleet asiasta ja pyrkineet etsimään ratkaisuja tuloksetta. Omalta puoleltani olen yrittänyt kaikkeni, että saisimme asiamme yhdessä kuntoon, mutta se on ollut haastavaa, sillä hän on työntänyt minua selvästi pois elämästään: kalenteri varataan aina täyteen ystävien ja harrastuksien parista, läheisyyttä ei ole kuin minun puoleltani ja jos joku painaa hänen mieltään, ei hän siitä kerro, vaikka yritän tiedustella tilanteesta. Tilanteemme on ollut ailahteleva ja avovaimoni on myös jättänyt minut kahteen kertaan viimeisten kahden kuukauden aikana. Syy on ollut se (tämä on minun subjektiviinen kokemus keskustelujemme perusteella), että hänellä on vaikeuksia rakastaa itseään, hahmottaa omia ajatuksiaan sekä tunteitaan, ja sitä kautta on haastavaa olla parisuhteessa, kun toinen osapuoli (minä) on hänen sanojensa mukaan niin ‘‘hyvä’’ kumppani. Molemmissa erotilanteissa olemme kuitenkin saaneet ajatukset purettua ja näin ollen olemme jatkaneet parisuhdettamme.

Kaksi viikkoa takaperin kumppanini kertoi kuitenkin pettäneensä minua kertaluontoisesti - pettäminen oli edennyt seksiin saakka tämän uuden harrastuksen parista löytyneen miehen kanssa, noin kuukausi takaperin. Miksi avovaimoni kertoi tuosta, niin syy oli hänelle selvä: taakka oli liian iso kannettavaksi, mikäli haluaa/kykenee saamaan suhteemme vielä toimimaan, mutta kertoessaan tuon tiedon hän myös ymmärsi täysin, ettei tuon kaltaisen ilmoituksen jälkeen niin välttämättä enää koskaan tapahtuisi. Pettämistä hän ei osaa vielä perustella, mutta sanojensa mukaan hän on käynyt oikeastaan koko tämän kevään täysin sumussa eteenpäin, ja hän on tuntenut itsensä täysin ulkopuoliseksi omassa kehossaan ja mielessään. Kumppanini vannoi kuitenkin yhä rakastavansa minua, ja hän kokee tekemästään asiasta syvää häpeää, pahoinvointia ja tuskaa, eikä sanojensa mukaan toimisi enää koskaan samalla tavalla. Apua ulkopuolelta on myös nyt haettu.

Olen itse tästä pettämisestä loukattu ja se särkikin osittain sydämeni. Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin hämmennys, viha ja suruun romahdus, mutta oikeastaan jo muutaman päivän alkushokista toipumisen jälkeen olen kyennyt ajattelemaan ja lähestymään tätä asiaa rationaalisesti. Pettämiseen ei monogaamisessa suhteessa oikeuta tietenkään mikään, se on aina valinta ja väärin tehty, mutta juurisyyt taustalla on aina hyvä tiedostaa. Tuntuu, että moni tässäkin petetyn tilanteessani tyyliin polttaisi avovaimoni tavarat ja kiroaisi hänet alimpaan helvettiin. Minusta se ei taas johda mihinkään. Miksi itse ajattelen siis jo tässä vaiheessa, että tuo pettäminen oli kallis virhe, jonka tulevista seurauksista parisuhteemme kannalta emme tiedä vielä, mutta uskon ja haluan saada vielä kaiken kuntoon? Koen olevani epänormaali, että olen näin nopeassa ajassa tehnyt jo päätöksen siitä, että annan kumppanilleni anteeksi ja tahdon saada välimme kuntoon, johti se sitten lopulta eroon tai parisuhteemme jatkumiseen. Rakastan häntä, ja haluan auttaa häntä saamaan ns. pään sisäiset demoninsa kuntoon, jotka selvästi ohjaavat ja vaivaavat häntä. En välitä vaikka tämä tapahtuisi sitten omalla kustannuksellani. Pitäisikö minun tuntea tai reagoida tilanteeseen erilailla, sillä tavoin kuin tosi moni muu tässä tilanteessa tekisi, vai kuljenko omaa polkuani eteenpäin? Olemme kuitenkin vielä suhteellisen nuoria, eikä meillä ole mitään yhteisesti sidottua omaisuutta, lapsia tai avioliittoa, jotka kaikki tavallaan voisivat toimia vahvempana sideyhteytenä suhteen säilyttämiselle. Nyt olisi vain helppo lähteä pois ja etsiä ‘‘joku, joka arvostaa myös minua’’.

Onko täällä muita samankaltaisia ajatuksia tai kokemuksia jakavia ihmisiä, jotka kulkevat ikään kuin vastarannan kiiskeinä eteenpäin tässä nyky-yhteiskunnassa? Et välttämättä noudata tai jaa samoja normeja/ajatuksia kuin suurin osa muista ihmisistä? Koen itse olevani hieman hukassa ja sitä kautta outo siinä mielessä, että samankaltaista vertaistukea tuntuu olevan vaikea saavuttaa mistään.

Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti ja toivottavasti osasin jäsennellä ajatukseni tarpeeksi hyvin. Muista, että kelpaat juuri noin :heart:

4 tykkäystä

Kiitos kun kirjoitit tänne. Tosi koskettavat kuvaus. Paljonkin tulee asioita mutta kommentoin muutamaan.
Kuullostaa siltä, että olet oppinut toimimaan vahvasti ja itsesi varassa. Tällöin aikuisena joutuu parisuhteessa opettelemaan mitä on keskinäinen avoimuus ja toiseen turvaaminen. Se kun on uutta. Toisen täytyy osoittautua toki luottamuksen arvoiseksi.
Yksinkertaista se ei ole, koska kuvasit, että puolisollasi on rankkoja omia kokemuksia ja hänkin vaikuttaa suojautuvan niiin vetäytymisellä kuin jonkinlaisella turruttamisella.

Kuullostaa kuitenkin siltä, että konfliktit ovat vieneet teitä lähemmäksi toisianne ja tämä on erityisen hieno juttu.
Pettäminen on tosi yleistä, ilmeisesti 1/3. Ihminen tekee elämässään paljon hölmöjä asioita mitkä kaduttavat ja ovat omia ideaaleja vastaan. Mahtavaa, että sinusta löytyy tuo rationaalinen puoli, vaikka se onkin tottakai tuskallista.
Silti elämä voi viedä myös puolisoasi toiseen suuntaan, ja siihen et voi vaikuttaa mitenkään…
Sinulla ei ehkä ole mitään menetettävää, vaikka nyt olisit avoin ja myös itse tarvitseva puolisosi suuntaan? Voiko tässä testata hänen kykyään huomioida sinua ja tarpeitasi? Voitko itse treenata omien tunteiden ja tarpeiden kuuntelua ja ilmaisemista?
Vaikka lopputulos on vaikka mitä?
Tsemppiä kovasti. Älä tee liian paljon johtopäätöksiä parisuhteesta tai omasta itsestäsi vain yhden parisuhteen pohjalta.

2 tykkäystä