Väkivaltaisten vanhempien lapsi

Onko muilla kokemuksia väkivaltaisesta perheestä, ja mielivaltaisista vanhemmista? Itselläni on isä joka tykkää kiusata ja alistaa omia lapsia.

3 tykkäystä

Täältä löytyy. Väkivalta ollut omassa lapsuudessa rankaisukeinona, niin fyysinen kuin henkinen väkivalta. Hanurista. Vaatii voimia päästä yli ja voimia ettei itse lähde samaan kun on vanhempi.

Nykyään jo hieman paremmat välit vanhempiin (+300km :wink: ) ja ymmärtävät tehneensä aikanaan aivan väärin

3 tykkäystä

lapsena toinen vanhemmista käytti fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa vuosikaudet.
se jätti jälkensä muhun ja todennäkösesti osa mielenterveyteen yms liittyvistä ongelmista osittain johtuu lapsuuden ajan turvattomuudesta ja traumoista. tiiä vaik fyysisetkin ongelmat vois liittyä nuorena saatuihin iskuihin,ne kun ei yleensä jäänyt vaan tukkapöllyyn.
tosin olin melko taitava myös ite telomaan itteeni, useemman kerran sähkö iskui, selkä, pää ja niskatkin saaneet toheltaessa osumaa useemmanki kerran. :sweat_smile:

:raised_back_of_hand:
Isä on käyttänyt henkistä väkivaltaa ja uhannut fyysisellä väkivallalla. Jos tuli pieniäkin vastoinkäymisiä niin isän suusta kuului: “Minä olen sinun isäsi, kun minä sanon, sinä tottelet!” ja jos en totellut, tiesin että vyöstä tulee. Pelkäsin isää, joten olin super kiltti lapsi.
Tämä on outo tilanne, sillä en muista olenko koskaan todella saanut vyöstä… minulla on mielikuva, että kerran olisin saanut, mutta en ole varma. Tilanne on tosi sumussa.

Riidan aiheita isä keksi kuin tyhjästä. Aina kaikki oli minun syytä eikä neuvottelun varaa ollut. Suurinosa riidoista käytiin silloin kun äiti ei ollut paikalla, joten kukaan ei puolustanut minua.

Vanhemmat erosi kun olin 16-17 vuotias. Muutin äidin kanssa pois ja se auttoi saamaan rauhan perheeseen. Nykyään olen isän kanssa tekemisissä lähinnä vain juhlapyhinä.

4 tykkäystä

On. Oon vuosia kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapsena.

1 tykkäys

Sama. Luunappeja ja lyömistä selän takaa. Huutaa, haukkuu, sättii, vähättelee, syyttää ja on jatkuvasti huonolla tuulella. Ei koskaan osoita katumusta, odottaa paljon arvostusta, kehuu omia autojaan, taitojaan jne ja haukkuu muiden. Masennusta ja narsismia taitaa olla sopassa ainakin.

Onneksi on kohta haudassa. Valitettavasti taitaa siirtyä yli sukupolvien myös sisaruksen lapsiin ainakin osa valitettavista piirteistä.

2 tykkäystä

Pitkään oon ajatellu, että mun lapsena kokema väkivalta ei ole mitään. Ollaan joskus naureskellen puhuttu siskon kanssa että ”eikö se oo vaan hyvä että meille on asetettu rajat”. Myöhemmin tajuttu kuitenki että meidän isän meihin lapsiin kohdistama väkivalta ei todellakaan ole ollut okei. Siihen on sisältynyt tukistamista, käsistä repimistä ja puristamista yms. Näistä pitkään nimenomaan ajattelin että eihän nuo ole mitään, sentään se ei koskaan lyö. Mutta ei sillä oo oikeesti väliä, väkivalta on väkivaltaa.

Pahempana kuitenki koen henkisen väkivallan mitä oman narsistisen isän suunnalta on saanu kestää. Vähättely, naisviha, haukkuminen ja itsetunnon polkeminen. Suurimpana vaikuttajana vielä näin 18-vuotiaanakin on isän pelolla kasvattaminen. Huutaminen ja joustamattomuus mistään periaatteista. Lasten kanssa ei keskustella päätöksistä, eikä vanhemman kyseenalaistaminen tule kuuloonkaan. Pelkään mun isää vieläkin ja vuosi sitten ku yritin sanoo hänelle vastaan jostain asiasta sain niin vihaisia katseita että en uskaltanu enää sanoo mitää. Vielä nykyäänki jos miespuolinen henkilö korottaa edes vitsillä ääntään mun seurassa tulee todella ahdistunut olo, iskee paniikki ja tulee itku.

7 tykkäystä

Täältä löytyy yksi👋🏻
Meillä väkivalta (henkinen&fyysinen) oli rangaistus ”väärin” tehdyistä asioista. Myös vittuilu ja tahallinen kiusanteko oli osana lapsuuttani. Oma isäni ei minua halunnut, joten äiti jäi yksin ja löysi uuden miehen jonka kanssa sai kaksi lasta. Tietenkin isäpuoleni suosi omia lapsiaan enemmän kuin minua ja siitä se piina sitten lähtikin. Aina jos vähänkään pistin vastaan veljelleni oli luvassa huudot, ulosheitto tai uhkailu nyrkistä. Monesti olen pakkasessa t-paidassa seisonut kun jotain ”pahaa” tuli tehtyä. Itkeminen oli lapsuudessani kiellettyä, koska isäpuoleni ei sietänyt sitä ääntä mikä itkiessä lähti ja hänen mielestä itki typeristä syistä. Yleensä jos itkin tuli isäpuoleni uhkilemaan että nyt loppu itku tai annan sulle syyn itkeä. Muutaman kerran minua päin (ollessani ehkä 10) on paiskottu tavaroita esim keittiön tuoleja ja astioita, eikä senkään jälkeen saanut itkeä tai poistua huoneesta ennen lupaa. Luulen että näistä lapsuuden traumoista johtuu osa mun mielenterveysongelmista nykypäivänä koska pidän tunteet aina itselläni ja ahdistun siitä jos en miellytä jotain ja miespuoliset henkilöt ovat suuri pelonaihe vielä tänäkin päivänä. Näin myöhemmin kun äitini ja isäpuoleni erosivat aloin puhumaan äidille osasta näistä asioista, koska kaikki tämä tapahtui aina kun äiti ei ollut kotona. En uskaltanut kaikkea kertoa, koska äitini järkyttyi jo lievimmistä asioista mitä kerroin. Eikä oikein kukaan näistä tiedä vaikka haluaisin puhua ja kertoa mutten tiedä kelle.

4 tykkäystä

Kyllä vaan, enemmän oli tätä henkistä väkivaltaa isäni puolelta ja myöhemmin tuli sitten ihan nyrkistä kun olin 14 vuotias. Koen, että se jatkuva haukkuminen jätti minuun kuitenkin isommat arvet, ja olen joutunut kärsimään kovin huonosta itsetunnosta, mikä näkyy lähes kaikissa ihmissuhteissani. Harmillista tuhoa perheväkivalta aiheuttaa lapsen mieleen ja sieluun. Voimia kaikille väkivaltaa kokeneille :pray:t3::heart: muistakaa, että vika ei teissä.

3 tykkäystä

Wau! Ihanaa että rohkaistuit kirjoittamaan tänne :heart: Tämä ketju osoittaa, ettet ole aiheen kanssa yksin. Voisin kuvitella että tämänkaltainen vertaistuki on siulle tärkeää jos ei tällä hetkellä ole ihmisiä ympärillä joiden kanssa puhua kasvotusten. Tärkeää varmaankin on että jossain on paikka missä voit ilmentää itseäsi. On surullista että kohdallasi elämässä on ollut tällaisia tapahtumia. Vaatii varmaankin paljon voimia että elät juuri omaa elämääsi juuri tuollaisena.

Onko siulla hoitokontaktia esimerkiksi kotikuntasi terveyskeskuksessa? Oletko tällä hetkellä koulussa? Siellä kouluterveydenhuolto voi auttaa: kuraattoori, terveydenhoitaja tai kuraattori. Sulle turvallisen ihmisen kanssa voit mennä näiden ammattilaisten juttusille.

1 tykkäys

Kiitos <3 Ja olihan se hienoa (samaan aikaan surullista) löytää ihmisiä ketkä ovat kokeneet lapsuudessaan traumatisoivia asioita ja jokainen voi jakaa omansa ilman huolta siittä että pitäisi osata jotakuta lohduttaa. Mutta vaatiihan se, jokapäiväisessä elämässä tulee ilmi lapsuuden haastavuus. Mulla on hoitokontakti muttei tähän asiaan liittyen. Meinasin kyllä tämän ketjun ja koko palstan rohkaisemana seuravaksi sanoa että voisin tarvita apua näiden käsittelemiseen. Olen muutaman kerran yrittänyt asiasta kuraattorin tapaiselle ihmiselle puhua, mutta sitä ei ole pidetty tärkeänä ja asia on vain unohtunut muiden esim koulunkäynnin vaikeuksien alle. Mutta kiitos oikeasti todella paljon sinulle, sekin auttoi jo jonkun verran kun sai kaiken vihdoin ulos ja joku vielä jaksoi lukea ja vastata eli joku elävä ihminen vihdoin tietää näistä <3

2 tykkäystä

Työn puolesta on tullut nähtyä liiankin usein, minkälaisia seurauksia kaltoinkohtelusta on tullut. Mahtavaa, että olette ymmärtäneet vanhempien toiminnan olleen väärin! Silloin pystytte katkaisemaan kierteen, koska iso ongelma lasten ja nuorten parissa ovat väärät vanhemmuuden mallit. Osalle väkivaltainen kasvatus on se normaali, ja toteuttavat sitä omille lapsilleen.

Mindelle sen verran, että kuulostaa hieman oudolta että kuraattori ei ole pitänyt asiaa tärkeänä. Itse samanlaisessa työssä pitäisin nimenomaan sitä erittäin tärkeänä, koska voi hyvinkin olla se juurisyy kaikille muille haasteille siinä koulunkäynnissä. Itselläni kun töissä tulee jatkuvasti vastaan lapsia ja nuoria, joilla on koulunkäynnissä haasteita, sitä miettii aina sitä perimmäistä syytä ja onkohan nuori saanut jo siihen apua.

3 tykkäystä

Itse olin vuonna 1981 10v poika. Meidän seitsemän lapsisessa perheessä oli tapana, että jos oli vanhempien mielestä toiminut väärin, niin piti itse käydä hakemassa risu mistä sai sitten “ansionsa” mukaisesti. Oli siinä pohtimista puunjurella mistä löydän sen ohkaisimman risun millä rangaistus toutettiin. Oli siinä se hyvä puoli että oppi jo nuorena tekemään mahdollisimman kivuttomia ratkaisuja. Vanhempana Olen kyllä “lyönyt päätäni toistuvasti siihen pakuimpaan runkoon mitä löytyy”.

1 tykkäys

Kiitos kun avasit keskustelun :heart:

Aihe on tärkeä ja valitettavan usein hyvinkin vaiettu. Itsellä on väkivaltainen isä, joka käyttänyt niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa perhettään kohtaan lapsuudessani. Hänellä on selkeästi narsistisia ja psykopaattisia piirteitä, käyttää vallan aseena väkivaltaa ja henkisesti ajaa ihmisen hyvin syvälle. Suureellisia kuvitelmia itsestään ja ajattelee yhä voivansa pitää lapsiaan vallassa: ohjailee, käskee, syyllistää, kiristää, lahjoi, uhkailee ja manipuloi.

Isän käyttäytyminen ja traumojen aiheuttaminen puhkaisi useita mielenterveyssairauksia niin itsellä kuin muillakin perheenjäsenillä. Se aiheutti vääristyneitä uskomuksia itsestä ja ympäröivästä maailmasta; itsetunto on erittäin “huono”, luottamuspula muita ihmisiä kohtaan, yleistä turvattomuutta ja ahdistuneisuutta, muiden yltiömielyyttämistä, muista jatkuvasti huolehtiminen ja ylikiltteys, tässä nyt muutamia mainitakseni.

Isää kohtaan vastaan nouseminen ja omien rajojen asettaminen on ollut vaikean polun päässä. Totesin, että mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa kaikki yhteydenpito häneen oman hyvinvointini vuoksi. Nyt on kulunut vuosi kun viimeksi hänet näin tai hänelle olen mitään puhunut. Näin on parempi :heart:

5 tykkäystä

Täällä myös lähinnä henkistä väkivaltaa koettu. Lapsena fyysistä väkivaltaa ollut lähinnä luunapit, tukistus, retuutus jos teki jotain väärin tai muuten ärsytti vanhempia.
Henkistä sitten enemmän, varsinkin isän puolelta. Haukkumista, vähättelyä, manipulointia, huutoa, kiroilua jne. Tätä on vielä nykyäänkin. Isän mielestä en osaa itse tehdä isompia päätöksiä ja jos hän ei niitä hyväksy niin niitä ei silloin saisi tehdä. Olen päälle parikymppinen ihminen, eli pitäisi itse saada päättää asioista, mutta ei hänen mielestään.
Esim. Jos olen hankkinut jotain kalliimpaa itse omilla tuloillani, niin isä saa jäätävät raivokohtaukset ja huutaa sekä uhkailee. “Ei tarvitse tulla käymään enää”, “valitse perhe tai kyseinen hankinta”, “etsi sitten uusi asunto” (asun vuokralla isän omistamassa asunnossa)… Eipä sitä uskalla mitään sanoa isälle, kun huutoa ja raivoamista aina tiedossa. Ja pelottaa jos toteuttaa nuo uhkaukset, että mitäs sitten.

Ehkä sitä itselle on tullut kuvitelma, ettei osaa itse tehdä päätöksiä ja kaikki isommat päätökset täytyy hyväksyttää ensin vanhemmilla. Hoitokontaktin kanssa tästä ollut puhetta, hekin sanoneet että tuo isän toiminta on vallankäyttöä ja yrittää pitää minua “hyppysissään”.
Isä ja äiti riitelevät aina kun menen käymään. Äiti ei uskalla isälle oikeen sanoa mistään, kun aina tulee riita ja huutoa. En ymmärrä miksi ovat yhdessä, kun elämä on tuollaista. Mutta kai se lienee helpompaa sitten noin…

Lisäksi olen kokenut isältä myös seksuaalista kommentointia. Esim. vartaloon liittyviä kommentteja, seksuaalista"läppää" yms. Tämä ahdistaa itseä kovin ja en tiedä onko se osa syy siihen, että miesten kanssa muutenkin ahdistaa…

Paljon kokemuksia ja asioita mitä on tapahtunut, tässä nyt mitä äkkiseltään tuli mieleen. Vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen omaan elämään. Ja nyt sen vasta on todella tajunnut, kun on päässyt ammattilaisen kanssa asiasta puhumaan. Joskus sitä miettii, että olisi helpompaa jos isä ei olisi omassa elämässä. Mutta perhettä kuitenkin pidän tärkeänä, vaikka se välillä satuttaa.

3 tykkäystä

Todella hienosti ole osannut analysoida tilanteesi. Uskon että kohdallasi “noidakehä” on katkennut. Voimia sinulle!

3 tykkäystä

Meidän perheessä lapsena se henkinen ja fyysinen välivalta plus alkoholiongelmat aiheutti sen, että asuin huostaanotettuna muutamia vuosia ennen kuin 18 täytin ja sopimus päättyi ja omilleen. Mua on puristeltu, kuristettu, kurkusta seinälle usein, lyöty, lyöty pesäpallomailalla, perus tukkapöllyt, pakotettu saippualla pesemään hampaat, kaikkea en muista enää. Henkinen väkivalta ollut uhkailua, ja välillä on juostu pakoon ihan henkensä menettämisen pelossa. Lapsena itse aloin kaikesta tästä oireilemaan ja muutuin itsekkin väkivaltaiseksi ja uhkailin itsekkin. Ne on onneksi takanapäin. Tuolla aiemmin taisin mainita että vuosia kestänyt tämä ennen kuin pääsin pois. Tsemppiä kaikille!

2 tykkäystä

Tässä saa taas kokea isän henkistä väkivaltaa. Hankin itselleni koiran ja tämä ei ollut isän mieleen (olen kuitenkin jo päälle parikymppinen). “Sota” syttyi heti kun kuuli asiasta. Uhkailua, kiristystä, huutamista, raivoamista, haukkumista jne… Ja arvaan että lopulta puhumattomuutta ja minun totaali ingooraamista (miten tuo sana edes kirjoitetaan :sweat_smile:). Äiti saanut osakseen myös tuota raivoamista tämän asian takia… Kyllä tässä miettii jo, vaikka pahalle tuntuu, että olisi helpompaa näiden asioiden kanssa jos ei olisi isää. Ja ikävä olo ja ahdistus päällä hänen takiaan, vaikka uuden lemmikin pitäisi olla iloinen asia :pensive:. Miettii, että olisko pitänyt jättää ottamatta vaikka pitkään jo asiaa miettinyt. Ihan vaan, ettei suututtaisi isää :sob: Enkä tasan uskalla mennä vanhempien luo käymään, kun kohtaaminen pelottaa (olemme yleensä viikottain tekemisissä varsinkin äidin kanssa).

2 tykkäystä

Se nyt on täysin varma asia, että päätöksen koiran hankkimisesta teet sinä itse. Sinä et ole vastuussa siitä, miten isä siihen reagoi. Jos isä ei tykkää, se on isän ongelma. Ei sinun.

Jos elät elämääsi vain miellyttääksesi isää, teet itsellesi väärin.

2 tykkäystä

Tätä olen yrittänyt tehdä. Mutta inhottaa kun toinen käyttäytyy noin😔 En vieläkään ole uskaltautunut käymään vanhemmilla, kun pelottaa mikä siellä on vastassa.

1 tykkäys