Uskonto satuttaa

[nynaaaz]

Lupasin omassa esittelyssä laittaa tän ketjun alulle niin tässä tää nyt tulee. Tähän saa siis vapaasti tulla kertomaan omia kokemuksia uskonnon kanssa, sekä negatiivisia että positiivisia (vaikka otsikko ei oo niin positiivinen). Ajattelin, että jaan omaa tarinaa tänne pätkissä, koska ainakaan oma keskittymiskyky ei riitä lukea romaaniviestiä läppärin ruudulta ja asiaa tästä aiheesta löytyy tosi paljon enkä tietenkään kaikkea muista tähän ekaan viestiin.

Ite siis tuun ääriuskovaisesta (kai) evankelisluterilaisesta perheestä, jossa uskonto hallitsi ihan kaikkea mitä arjessa ja elämässä tehtiin ja tapahtui. Yleensä, kun puhun ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan liittyen uskontoon niin kaikilla on tosi positiivinen ajatus siitä mitä uskonto on. On enkeleitä ja kukkasia ja pilviä ei saa kiroilla eikä ajatella pahoja ajatuksia tai tehdä pahaa, jumala auttaa, kun on huono päivä jne. Ei ole väkivaltaa eikä syrjimistä ja kaikki ovat yhtä suurta perhettä.

Tässä kohtaan sanon, että jos sun kokemus uskonnosta on edellä kuvailtu ja et halua tietää sitä toista puolta niin siirry lukemaan jotain muuta ketjua, sillä jatkossa romutan tän mielikuvan.

HUOM! Tämä on nyt siis oma henkilökohtainen kokemukseni aiheesta eli, jos sulla on erilainen kokemus niin se on aivan yhtä oikea. Mielelläni luen myös niitä positiivisia kokemuksia eli jaathan sun kokemuksen tähän ketjuun

[rtik]

Tämä on hyvä avaus ja mielestäni yleensäkin pitäisi enemmän keskustella uskontojen/uskonlahkojen yhteydestä mielenterveyteen.

Seurasin vierestä, kun ex-puolisoni persoonallisuus muuttui uskonlahkon vaikutuksesta. Erosimme jo vuosia sitten, mutta asia on mielessäni miltei joka päivä, sillä hän yrittää “pelastaa” lapsiamme samaan lahkoon. Ko. lahko on varmasti osasyynä vanhemman lapseni mt-haasteisiin.

Koitan jossain vaiheessa kirjoittaa lisää kokemuksistani. Itse olen taustaltani perus ev.lut. ateisti

[nynaaaz]

Voi ei, mä oon pahoillani sun lasten puolesta Käytät sanaa lahko, niin tulkitsen, että ei oo mikään pikkujuttu tämä “pelastaminen”. Kertooko sun lapset niitä juttuja mitä tämän vanhemman luona joutuvat kohtaamaan? Melko varmaksi voin sanoa itse 18 vuotta tuossa täysin eläneenä ja sen jälkeen osittaisen vaikutuksen alaisena, että kyllä on osasyynä lapsen mt-haasteisiin.

Itse jouduin tässä perheeni muodostamassa lahkossa kuulemaan todella rajuja juttuja ja osa niistä vaikuttaa mun elämään negatiivisesti edelleen. Suurimpina varmasti ne syntiset teot joiden takia joutuu helvettiin sekä se, että maailman kaikki ihmiset yrittää saada mut eksytettyä saatanan leiriin ja sitä kautta helvettiin eli kehenkään ei saa luottaa missään asiassa.

Lisäksi asia, joka vaikuttaa itsetuntoon todella paljon on, että jumala päättää mitä mulle tapahtuu ja, vaikka olisin kuinka hyvä jossain asiassa niin jumala päättää olenko hyvä vai en ja voin onnistua vain, jos olen jumalan mielestä tarpeeksi hyvä. Eli miten tän lapsena ja erityisesti nuorena kuuli niin jos epäonnistut jossain, se tarkoittaa, ettet ole jumalan silmissä sen arvoinen. Ja koska sä elät jumalaa varten (olet jumalan palvelija) niin sä oot todella paska, jos epäonnistut jossain, sä olet silloin arvoton palvelija. Silloin sun tulee vain rukoilla jumalalta, että hän antaa sun onnistua tässä asiassa (oli se mikä hyvänsä).

Tää tulee viemään vuosia päästä yli tästä ja oppia tiedostamaan omat vahvuudet, missä niiden raja menee ja omat heikkoudet sekä miten niitä voisi kehittää.

Mä todella toivon, että sun lapset ei joudu kohtaamaan mitään näin rankkaa, sillä se pelastuminen ei ole näiden tuhojen arvoista

[rtik]

Kokemuksesi kuulostaa tutulta, vaikka kyse on eri uskonlahkosta. Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunne iskostetaan jäseniin enemmän tai vähemmän hienovaraisesti.

En sinänsä pidä huonona jos ihminen uskoo johonkin “korkeampaan voimaan”. Tuttavapiirissäni on monta uskovaista ja olen ihan vähän kateellinen siitä, että heillä on asia johon pystyvät luottamaan. Ymmärrän niitäkin, jotka kokevat elämän ja oman päänsä sisällön kaaoksena ja tarttuvat jonkin uskonyhteisön oppeihin - joissa hyvinkin pikkutarkasti kerrotaan että näin kun teet ja elät niin pelastut taivaaseen/paratiisiin/ikuiseen elämään. Se tuo heille varmasti selkeyttä elämään ja ajatuksiin.

Mutta hinta tästä voi olla kova: saatat joutua hylkäämään läheisesi, perheesi ja ystäväsi, sillä eihän kannata olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka eivät “pelastu”. Voi olla, että uskonto rajaa esim. tietyt opiskelut ja ammatit pois ulottuviltasi. Sekä jotkin normaalit harrastukset tai asiat, jotka muuten tuottavat iloa/nautintoa.

Summa summarum: Usko sinänsä ei ole mielestäni paha asia, mutta ihmisten hallitseminen/vallankäyttö uskonnon varjolla ei saa minulta ymmärrystä.

Itse olen saanut hyvää vertaistukea Uskontojen Uhrien Tuki ry:stä. Siellä olen kuullut vastaavia kokemuksia mitä sullakin, esim. uskonyhteisöstä irtautumisen jälkeen oman identiteetin uudelleen löytäminen - se kun on saattanut olla täysin yhteisön saneleman mallin mukainen.

[janskuvatti]

Mä tuun kanssa ev.lut perheestä, mutta neillä uskonto ei ollut ehkä niin radikaalissa osassa elämää. Perus iltarujoukset rukoiltiin aina ja käytiin usein seurakunnan jutuissa. Mä oon edelleen uskossa, vaikka multakin löytyy myös näitä negatiivisia kokemuksia toisista uskovista.

Esimerkiksi kun mainitsin yhdelle ihmiselle mun mt-haasteista niin tää tyyppi totes, että mulla on tosi vähän uskoa ja jos uskoisin enemmän niin mulla ei olis näitä ongelmia. On sitä välillä tullut mietittyä, että onko uskossa mitään järkeä, mutta jotenkin oon aina tullut siihen tulokseen, että usko on mulle enemmän hyvä juttu. Usko on tuonut mulle toivoa ja tärkeän seurakuntayhteisön, jossa käyn

[nanoponi]

“With or without religion, good people can behave well and bad people can do evil; but for good people to do evil - that takes religion.”

Steven Weinberg

Tuossa yksi hyvä sanonta edesmenneeltä fyysikolta, jota muistettiin Vapaa-ajattelijain liiton tuoreessa lehdessä ja se tiivistää sen, mitä mieltä mäkin oon nykyään uskonnoista. Ne on hyvää polttoainetta kaikenlaiselle kiihkoilulle ja pahanteolle.

Oon itse uskovasta, luterilaisesta perheestä ja erosin kirkosta vuosi sitten joulukuussa pitkän harkinnan jälkeen. Tätä ennen mun uskovaisuus oli teini-iän kiihkoilun ja psykoosien siivittämää on-offailua ja jossain vaiheessa häpesin uskovaisia vanhempiani, toisinaan taas näin Jumalan johdatuksen kaikessa ja puhuin kielillä rukoillessani.

Täydellinen pesäero kristinuskoon tuli kuitenkin parikymppisenä, ja se lähti Raamatun lukemisella liikenteeseen. Huomasin, miten mielivaltainen Jumala todellisuudessa on. Varsinkin ajatus Helvetistä vaivasi mua, erityisesti se, että sinne joutuu vain ja ainoastaan uskon puutteen vuoksi, paitsi jos pilkkaa Pyhää Henkeä, tai uskoo niitä kuolemansyntilistoja, joita Paavali luettelee. Katolinen kirkkohan on tehnyt selvän kannanoton, että kuolemansynnin tilassa kuolleella ei ole asiaa Taivasten valtakuntaan, luterilaisilla taas on yksin armosta -periaate. Huomasin myös, että Raamattu ei tue kolminaisuusoppia ja se on otettu kristinuskoon vasta 200-luvulla.

Jossain vaiheessa kulissit vaan romahti ja mun oli tunnistettava itselleni, etten enää ole kristitty missään määrin. Samalla aloin toisaalta pelätä Jumalan kostoa mulle, toisaalta taas koin vapautta siitä, että saisin ehkäpä rakastua samaa sukupuolta olevaan ilman, että se olis syntiä. Lapsuuden hengellinen väkivalta myös lävähti tietoisuuteen: Seksuaalisuuden tukahduttaminen, Helvetillä pelottelu, lopunaikojen korostaminen ja sen uskottelu, että eletään nyt niitä aikoja.

Joskus mä lapsena oikeasti pelkäsin esimerkiksi, että kun vanhemmat ei tullu kotiin määräaikana, niin se oli merkki siitä, että ylöstempaus oli tapahtunut ja mä olin epäilyksieni takia jäänyt maan päälle odottamaan Antikristuksen valtakuntaa. Samaten pelkäsin demoneja valtavasti ja riivatuksi tulemista. Kuvittelin, että demoni hyökkää ja sain pakkoajatuksia, joissa kutsuin luokseni demoneita, koska en ainakaan halunnut ajatella mitään sellaista.

[unna_alexa]

Oon tosi pahoillani että sun elämässäsi on tapahtunut tällaisia asioita. Kuvaamallasi pitkällä aikavälillä ne ovat varmasti ollleet tuhoisiakin kasvatusmetodeja. Voisin ainakain kuvitella näin.
Kirjoittamastasi tulee selkeästi esille miten vanhempiesi uskon harjoittaminen jättänyt sinuun syvät jäljet.

En voi tietää mitä olet kokenut, voin vain kuvitella. Toivon, että nykyisyytesi on toisenlaista ja vapaampaa kuten itsekin kuvasit. Onko sinulla vielä Jumalan pelkoa?

[nanoponi]

No onhan sitä Jumalan pelkoa edelleen. Etenkin psykoosit on tosi uskonnollisia aikoja ja oon aina lähes varma, että psykopaattinen Jumala haluaa tuhota mun elämän ja lopuksi laittaa mut Helvettiin.

Joskus koin, että se yrittää yllyttää mua tekemään henkirikoksen ja joskus harvoin kuulin jopa siihen viittaavia ääniä. Tää sai mut eristäytymään ihmisistä, koska en halunnut luonnollisestikaan tehdä sellaista, mut pelkäsin, että Jumala vois sekottaa ihmisen pään niin pahasti, että se yhtäkkiä tekis jotakin tietämättään, hypnoosin kaltaisessa tilassa vaikka. Toisaalta pelkäsin myös, että Jumala voi laittaa jonkun ihmisen yhtä lailla tappamaan mut.

En tiiä, onko tän kertominen tosi ahdistavan kuuloista. Haluan muistuttaa, että psykoottisista ihmisistä ihan pieni murto-osa on väkivaltaisia ketään kohtaan. Telkkarista näin kerran dokkarin, jossa ihmisillä oli väkivaltaan kehottavia ääniä, mut he ei halunnu totella niitä.

[nynaaaz]

Oon ehdottomasti samaa mieltä tässä, että uskonto itsessään ei ole paha asia vaan se, että sillä lähdetään hallitsemaan ympärillä olevia ihmisiä. Niitä on aina mukava lukea ja kuulla, kun joku on saanut uskostaan voimaa vaikkapa jaksaa vaikeiden aikojen läpi ja itsekin tavallaan kadehdin ihmisiä, jotka ovat tämän saaneet kokea.

Olen miettinyt tuota Uskontojen Uhrien tukea, mutta en ole päässyt vielä niin pitkälle, että ottaisin yhteyttä tai menisin mukaan tapaamiseen

[nynaaaz]

Lupasin jatkaa omaa tarinaani ja tovi vierähtikin jo edellisestä pätkästä, mutta jatketaan. Pohjustuksena sen verran, että eilisessä terapiassa tuli tämä aihe puheeksi ja yritettiin lähestyä asiaa vanhempieni näkökulmasta mitä olen paljon pohtinut itseksenikin.

Vanhempieni yksityisyyden suojaamiseksi jne. en kerro sen tarkemmin heidän taustoistaan, mutta avaan sen verran, että he molemmat olisivat tarvinneet apua ja tukea oman elämänsä ongelmiin. He kuitenkin tulevat sellaisesta ajasta ja sellaisista taustoista, joissa ammattiapu ja mm. tunteista puhuminen eivät olleet vaihtoehto vaan yksin oli pärjättävä kaiken kanssa mitä ikinä elämässä tuli vastaan.

He löysivät apua uskonnosta ja sen valmiiksi sanelemista säännöistä. He saivat tästä kai myös lohtua, niin olen ainakin ymmärtänyt. Ja kaksi samaan uskovaa ihmistä pystyivät tukemaan toisiaan niillä ohjeilla, mitkä heille raamatusta ja seurakunnasta jne. annettiin ja tästäkin he saivat apua ja tukea, johon luottaa ja johon uskoa. Heidän tapauksessaan kuitenkin lopulta kävi niin, että mopo karkasi niin sanotusti käsistä ja alkoivat rajoittaa omaa elämäänsä ja lasten myötä myös meidän elämäämme. Mistä ikinä nämä opit ja ajatukset sitten olivatkaan peräisin, raamatun tulkintaa kai suurimmilta osin, he lähtivät hallitsemaan ympäristöään uskonnollaan ja seuraukset siitä näkyvät mm. mun mielenterveydessä.

Eilisessä terapiassa tämä siis tuli esille ja sanoin ihan ääneenkin terapeutilleni, että huolimatta siitä, kuinka vahingollista tämä uskonnolla hallitseminen on ollut, ymmärrän sen, että vanhempani eivät tarkoittaneet pahaa. He uskoivat, että tämä on se tie, jolla saa hyvän elämän ja uskoivat myös kuoleman jälkeiseen elämään, mikä ei lapselle ole kovin ajankohtainen asia ajatella, mutta siitäkin olen ehtinyt ahdistua useampaan otteeseen. Vaikka tämä vanhempieni elämäntapa ja tapa kasvattaa aiheutti mittavia vahinkoja ainakin itsessäni niin ymmärrän kyllä sen, että eivät he tarkoittaneet aiheuttaa vahinkoa. Eivät he voineet kuvitella, että tästä voisi vahinkoa aiheutua, sillä he kokivat elämänsä paremmaksi uskonnon kanssa kuin ilman.

En tiedä, voinko koskaan tulla vielä elossa olevan vanhempani kanssa tästä puhumaan, mutta itseäni helpottaa, että ymmärrän, mikä vanhemmillani oli tarkoituksena ja mistä he tulivat. He saivat/saavat uskonnosta tarvitsemansa, mutta itse tarvitsen jotain muuta ja sitä kohti olen matkalla.

[Mika_Kamarto]

Nämä kirjoitukset on karmivaa luettavaa siitä syystä että ne on niin totta. Oma kokemukseni uskoontulemisesta nuorena oli sen kaltainen että ajattelin se olevan ratkaisu sisäisiin kipuihini. Ajattelin että nyt käännän katseeni itsestäni tukevasti Kristukseen ja hän hoitaa kaiken ikään kuin taikaiskusta ja että minun ei näinollen tarvitse kohdata itseäni. Ajattelin, mikä helpotus, nyt vastuu on korkeammalla voimalla. Mutta Jumala suuressa viisaudessaan ei päästänytkään minua niin helpolla, vaan jouduin entistä tarkemmin ja kovemman koulun kautta tutustumaan omiin heikkouksiini, kipuihini ja suoranaiseen mahdottomuuteeni. Toisaalta kuinka muuten olisin löytänyt Jumalan armon joka on jotakin niin suurta jonka ymmärtäminen tuottaa vieläkin suuria vaikeuksia. Tänään reilu 30vuoden ( tosi rohkaisevaa) päästä olen löytänyt levon suhteessa itseeni ja luojaani. On helppo rakastaa Jumalaa , lähimmäistä ja itseäkin, kaikkine vajavaisuuksine, kun tiedän että mitään ansioita ei minulla itselläni ole. Totuus tekee meidät vapaaksi ja se totuus sisältää oikeat mittasuhteet minusta ja sinusta. Yleensä lahkolaisuus syntyy siinä kun ego kaappaa uskon ja siinä ei tottavie ole kyse mistään terveestä ilmiöstä. Fundamentalismi vapaata uskon elämää kaikille jotka sitä etsivät.

[nynaaaz]

Kiitos, kun jaoit sun kokemuksen tunnistan sun tekstistä aika paljon sellaista, mitä mun omat vanhemmat etsivät, toinen edelleen ja toisen matka täällä on jo päättynyt. Terapiassa tuli puheeksi tää mun tausta ja mun kokemukset ja siinä keskustellessa hoksasin paljonkin sellaisia asioita mitä en aiemmin ole tullut edes ajatelleeksi juuri tuosta vanhempien keskeneräisyydestä heidän uskonmatkallaan erityisesti sillon, kun itse vielä olin alaikäinen. En tiedä ehtikö oma isäni koskaan sitten lopulta saavuttaa tuota rauhaa suhteessa itseensä ja luojaansa, mutta toivon, että hän sen sai kokea, koska kuitenkin oli hänelle tärkeä asia. Äidistä huomaan, että hän selkeästi vielä etsii.

Mun vanhemmilla tää heidän uskonmatkansa oli mun mielestä liian keskeneräinen heidän hankkiessaan lapsia ja tää heijastui sit negatiivisella tavalla ainakin itseeni. En tiedä oliko kyse varsinaisesti siitä, että ego olisi kaapannut vallan, mutta nyt jälkeenpäin ainakin olen huomannut, että heillä oli monia pelkoja joiden kautta tämä pieni lahko pääsi syntymään. Olen jopa miettinyt, että onko voinut olla niin, että usko ei ollut kuitenkaan tarpeeksi vahva, koska toimivat kuten toimivat. Luottamus siihen, että heidän luojansa pitäisi huolen omistaan ei ehkä sittenkään ollut niin vahva kuin antoivat ymmärtää ja se sai heidät luomaan suljetun lahkon, jonka uskoivat suojelevan sen sisällä olevia.

[Terevaan]

Usko on ollut lapsuudessa minulle ahdistavaa. Meillä ei kotona olle eletty mitenkään uskonnollisesti kuten kuvasit. Minulla on ollut isä joka on sanonut minulle että että raamattu on satukirja ja äiti joka on kertonut että Jumala on rakkaus.

Minä olen siis varttunut lähes tapa kristittyyn perheeseen jossa Jouluun kuului aattona myös alkoholi ja aamuu kuudelta taas kirkko. Lapsena en pitänyt siitä, kun leikittiin uusilla leluilla myöhään yöllä ja sitten aamulla pakotettiin kuudelta kirkkoon.

Nuorena suhtauduin uskoon tällä tavalla, jos olin jossakin käymässä ja joku yritti tuputtaa minulle uskon asioita, minä ahdistuin ja halusin hakeutua pois tilanteesta.

Elämäni ympärillä on kerennyt tapahtua paljon asioita ja vasta noin 8-9 vuotta sitten ostin ensimmäisen kaulakorun itselleni ”joka oli puu risti”.

Jokin sisälläni kaipasi tässä ahdistavassa maailmassa lohtua - ja se lohtu löytyy nyt uskosta. En tiennyt tuolloin kun aloitin kantamaan ristiä kaulallani, miksi kannan sitä. lltaisin kun menin nukkumaan, puristin ristiä nyrkkini tiukkaan otteeseen, samalla tavalla kuin lapsena turvauduin tuttiin.

Olen siitä lähtien pitänyt ristiä kaulallani ja minä uskon Jumalaan ja voin jo nyt sanoa olevani Kristitty.

Mitenkään vahvasti se ei näy ulospäin ja ihmisenä pidän itseäni samanlaisena syntisenä ihmisenä, kuin muutkin syntiset. En koita ulospäin näyttää kenellekkään että olen kristitty, ja sitä kautta erilainen, monen silmissä olen ehkä vähän huono kristitty - mutta koitan tehdä parhaani, mitä muutakaan ihminen voi tehdä.

Tänä päivänä en pysty elämään ilman uskoa, toisinaan tunnen itseni myös huonoksi Kristityksi, olenhan tavallinen ihminen omine vikoineen ja omine himoineen.

Koitan kuitenkin tehdä elämän varrella parannusta, mutta samalla koitan myös olla itselleni ja omille virheilleni armollinen. Olla armollinen itselleen on minusta tärkeä asia.

Nämä uskoon liittyvät asiat ovat kaikille meille ihmisille yksilöllisiä, sen takia minun on aina ollut vaikeata kuulua johonkin tiettyyyn Kristittyyn yhteisöön. Vaikka minä kuulun lutherilaiseen seurakuntaan, olen sydämmeltäni ortodoksi.

Toivon että vielä elämäni aikana saan rauhaa tämän asiaan ympärillä ja pystyisin jossain vaiheessa elämään enemmän kuten ortodoksi. Mutta luulen että meissä jokaisessa ihmisessä asuu pieni ortodoksi.