Turvattomuus

Mua turhauttaa, pelottaa ja suututtaa.
Rakastan kävelyä itsekseni, etenkin iltaisin tai öisin, auringon laskiessa. Eilen oli mahtavaa käydä ulkona pitkästä aikaa yksinäni.

Olin pukeutunut tarkoituksenomaisesti isoon huppariin, peittäen hiukseni ja kasvojani. Takana pelko, etten saa olla rauhassa, koska olen nuori nainen.
Ennen eilistä, mun ulkoilusta yksin oli yli kuukausi, koska kävi läheltä piti- tilanne mies joukon toimesta. Päälläni oli avonainen mekko, ajattelin siis lopulta, että ei niin olisi käynyt jos pukeutuisin peittävämmin. Syyllistin itseäni.

Kokeilin sitä eilen, peittäviä vaatteita siis. Mulla oli niin kivaa kun tunsin olevani turvassa, rauhassa, nauttimassa ulkoilusta.
Olin jo melkein kotona, kun luokseni vaappui kaksi vahvasti päihtynyttä nuorehkoa miestä. Kyselivät tietäisinkö, onko joku ruokapaikka auki.
Mun taustasta johtuen, en osaa poistua vaikeista tilanteista tai olla ilkeä, ignoorata.
Avuliaasti googlettelin ja neuvoin. Pian alkoi tulemaan rivoja kommentteja, kuinka kaunis nuori nainen olen ja kysymyksiä mun yksityiselämästä, sekä kiinnostaisiko mua toinen miehistä. Kieltäydyin kohteliaasti, se ei heitä lannistanut ja kysymykset sekä puheet alkoivat menemään jatkuvasti ahdistavampaan suuntaan.

Kuulin kauempaa naisäänen kutsua, katsoin ympärilleni ja näin luokseen viittovan henkilön. Kävelin tämän luo miesten kysellessä, että kuka toi on? onko tuttu? Mumisin, että varmaankin.

Tää ihana ihminen sanoi huomanneensa epäilyttävän tilanteen ja halusi varmistaa onko kaikki ok ja pääsenkö kotiin turvallisesti. Hän saattoi mua loppumatkan. Miehet ohittaessa, he huutelivat kuinka ilkeä tämä tyyppi oli häiritessään ja viedessään mut pois.

Jutellessani tän naisen kanssa tuli ilmi, että kyseisellä paikkakunnalla ja alueella on eri ryhmissä ollut paljon puhetta ja huolta, varsinkin vanhempien osalta, alueella liikkuvista miehistä jotka ilmeisesti olleet asiattomia nuoria naisia ja tyttöjä kohtaan. Tiedä sitten oliko kyseisiä mieshenkilöitä ketkä mun kohdalle osui.

Pääsin kotiin, istuin sohvalle vieläkin huppu päässä. Mietin, että kuinka tää voi taas tapahtua. Mitä tein väärin. Miksi. En voi enää mennä minnekkään. Istuin siinä paikallani tunteja, itkien ja vatvoen asiaa.

Oon onnekas, siinä mielessä, ettei tapahtunut sen pahempaa. Päälleni ei käyty. Muhun ei kajottu tai koskettu näillä kerroilla, mitä moni muu ihminen on joutunut kärsimään ja kokemaan vasten tahtoaan. Oon niin surullinen, pettynyt ja tuohtunut.

Voisin pyytää kaveria tulemaan iltaisin seurakseni ulos, voisin puhua jonkun kanssa puhelimessa matkojen ajan. Voisin…
Miksi mun täytyy? Minkä takia mun pitää luopua asiasta mitä rakastan? Niistä ihanista yöllisistä kävelyistä yksinäni, musat täysillä.
Enkö saa enää kokea sitä? En mä uskalla. En oikeasti uskalla. Mitä jos ensi kerralla käy pahemmin?

  • Tässä pätkä mun mietteistä. Tiedän maailmassa ja suomessa olevan paljon vastaavaa kokeneita ihmisiä, toivottavasti tää tavottais edes joitakin.
2 tykkäystä

Tämä aihe on tosi paljon esillä nyt ja hyvä niin. Ilmiö on hirveä: ei uskalla kulkea nuorena naisena ulkona yksin. Tein tiktokin tästä ja se sai hurjan määrän samankaltaisia kommentteja. Useampi somettaja, mm Rosa Rahkonen on tehnyt paljon työtä , että tästä keskusteltaisiin enemmän.

kiitos sinulle kuin toit tänne foorumille aiheen ja kirjoitit upeasti.

1 tykkäys