Tunteista kertomisen/apua hakemisen häpeä

Moikka!! :slight_smile: sori tulee varmaan pitkä viesti, mutta olis kiva jos lukisit ja plussaa olis jos osaisit auttaa hah :slight_smile:

Elikkä siis oon tällä hetkellä lukion 2 luokalla ja oon henkisesti todella vaikeassa pisteessä, olen muutenkin tosi pitkään kamppaillut erilaisten henkisten ongelmien kanssa. Ensimmäisen kerran itsetuhoiset ajatukset alkoivat pyöriä päässä 8- luokalla eivätkä sen jälkeen ole oikeastaan kokonaan missään vaiheessa lähteneet, joskus kylläkin sattaa mennä jopa kuukausia jolloin kaikki menee todella hyvin eikä tällaisia ajatuksia tule. Minulle on erittäin erittäin vaikeaa puhua omasta pahasta olosta kenellekkään ja tunnen äärimmäistä häpeää ja nolostumista kun yritän puhua jostakin itselle vaikeasta asiasta, joten en koskaan ole saanut oikeastaan minkäänlaista ammatti apua pahaan olooni. 8- luokalla terveystarkastuksessa terkkari työnsi eteeni jonkinlaisen masennus testin ja suositteli menemään koulu kuraattorille, mutta tätä lähemmäs ammattiapua en ole koskaan päässyt.

Tällä hetkellä itselläni on hyvin huono olla eikä mene päivääkään jolloin en miettisi jotain itsetuhoista, mutta tämän äärimmäisen häpeän tunteen takia en vain kykene ottamaan yhteyttä esimerkiksi koulu-psykologin. Kerran jopa rohkaistuin varaamaan ajan, mutta en vain kyennyt menemään sinne valittamaan omista asioistani. Omalle perheellenikään en ikinä ole näistä ajatuksistani kertonut, vaikka he ovat välillä yrittäneet kysyä että mikä on. En vain yksinkertaisesti pysty, häpeäisin sitä siinä hetkessä ja sen jälkeen äärimmäisen paljon, erityisesti pelkään sitä että he kohtaavat minut tai kohtelevat minua jotenkin erilailla. Ystävilleni olen joskus saattanut puhua humalassa, mutta en ikinä selvinpäin tai kasvotusten, aina viestillä.

En tiedä mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä oloni vain huononee päivä päivältä ja ehkä haluaisinkin apua mutta en uskalla, pysty tai kykene kenellekkään tästä ääneen sanomaan. Vinkkejä otetaan vastaan :smiling_face_with_tear:

6 tykkäystä

Moi! Hyvä että olet saanut tänne kirjoitettua tunnelmiasi auki. Itse olen usein huomannut kirjoittamisen olevan helpompaa kuin puhumisen, ja silloin olen näyttänyt lääkärissä tai terapiassa kirjoittamiani tekstejä jos en ole pystynyt niitä edes ääneen lukemaan lääkärille tai terapeutille.

Tai ehkä jos ensimmäisellä tapaamiskerralla lähtisitte puhumaan ihan siitä häpeästä?

Totta, tätä vois kyllä alkaa miettimään että jos se vois toimia tuolla lailla. Tuntuu vaan tosi hankalalta ja pelottavalta myös lähteä laittamaan esim. Koulu kuraattorille viestiä kun just on valitettavasti tullut kuultua tosi paljon huonoja kokemuksia näistä :confused:, että ongelmia vähätellään ja luottamus petetään yms. Mutta täytyy yrittää kaivaa jostain jotain rohkeutta, kiitos paljon kun vastasit :heart:

Osaisinpa vastata jotain oikeasti sellaista josta on apua. Tunteesi kuulostavat hyvin tutuilta. Minäkin olin koulussa sellainen, että paha olo valtasi minut, mutta koskaan en uskaltanut puhua kenellekään. Ja olen kyllä edelleen samanlainen. Mutta kun lopulta näin AMK:ssa uskalsin pyytää apua, mennä puhumaan ammattilaisille tunsin hiljalleen sen häpeän ja pelon haihtuvan. Se vaatii monta kertaa eikä ole täysin poistunut vielä, mutta sen verran edes että uskallan jo avautua ammattilaisille, edelleen pelkään puhua ystävilleni ja perheenjäsenilleni. Nyt jälkeen päin minä välillä itken ilosta kun minä uskalsin voittaa suurimman pelkoni ja ylitin tuon häpeän kynnyksen ja pyysin apua. Minä tein itseni kanssa lupauksen, että soitan YTHS:lle ja en enää kieltäydy mistään vain vastaan jokaiseen tapaamistarjoukseen kyllä. En antanut itselleni lupaa peruttaa ainuttakaan tapaamista vaikka joka kerta pelkäsin niin paljon että meinasin pyörtyä ennen tapaamista. Mutta kun se tapaaminen alkoi, huomasin ettei se ollutkaan niin vaikea puhua ammattilaiselle. Kun hän osasi vain kysyä oikeat kysymykset ensimmäistä kertaa elämässäni annoin rehellisiä vastauksia jollekin.

Haluaisin rohkaista sinua, että lähestyisit vielä vaikka juuri sitä koulupsykologia jos teillä on mahdollisuus sellaiseen. Muista, että siksi he ovat kouluissa, että ovat kuuntelemassa juuri sinua ja sinun murheitasi. Jokainen meistä ansaitsee tulla kuulluksi. Hän voisi auttaa sinua jopa saamaan jatkossakin sellaista apua kun tarvitset. Minä olen ajatellut myös sitä, että ammattilainen jolle avaudun on henkilö jonka kanssa en tule koskaan elämään arjessani joten ei ole tiedossa mitään häpeällisiä hetkiä, ei tarvitse nolostua jos tuo tietää enemmän kuin kukaan ja synkimmätkin salaisuuteni. Voisitko kehitellä itsellesi jotain tällaisia rohkaisevia ajatuksia jotta uskaltaisit mennä puhumaan?

Tuo ylöskirjoittaminen on hyvä ajatus, jos et tapaamisessa itse uskalla sanoa asioita voit esittää lapun tai sitten jos pystyy niin lukea lapusta itse ääneen niin tulee varmasti sanottua kaikki mitä varmasti haluaa sanoa. Helpottaisi varmasti oloasi jos pääsisit puhumaan asioistasi ja voisitte tosiaan myös keskustella siitä häpeän tunteesta.

2 tykkäystä

Hei! Ehdottomasti vaan jutteleen sinne koulupsykologille. Elä turhaan häpeile sitä että tarviit apua. Me ammatti-ihmiset ollaan tätä varten :blue_heart:

3 tykkäystä

Häpeä joskus sitoo meidät kun luulemme heikkouksiamme ja pahaa oloamme huonoudeksi.
Näin ei ole!!! Olemme kaikki heikkoja joillakin lailla, se on normaali ominaisuus ihmisessä, ei siis huonoutta. Mene rohkeasti juttelemaan.

1 tykkäys

Kuraattorit, psykologit ja muut opiskelijahuollon ihmiset ovat vain ihmisiä. Kaikki eivät ole täydellisiä, ja joskus siellä huipputyyppien seassa on niitä vähemmän huippuja. Täten joidenkin kohdalla yhteistyö ei toimi, vaan tulee ikäviä tarinoita. Ja nämä tarinat leviävät huomattavasti tehokkaammin kuin tarinat mukavasta kuraattorista tai ymmärtävästä psykologista. Vähän kuin lastensuojelu, aika harvassa ovat ne positiiviset tarinat mitä kylillä kerrotaan.

Pääsääntöisesti kuitenkin koulussa olevat kuraattorit ja psykologit ovat huipputyyppejä. He ovat siellä koulussa omasta valinnastaan, ja luultavasti saisivat parempaa palkkaa jossain muualla. Mutta haluavat olla koulussa töissä, koska heille on tärkeää auttaa opiskelijoita. He ovat käyneet vuosia kouluja päästäkseen auttamaan ihmisiä, joilla on elämässä haasteita. Sanoisin, että yksikään kuraattori tai psykologi ei vähättele tilannettasi tai pidä sitä mitenkään nolona.

On melko inhimillistä hävetä omia mielenterveyden haasteita, koska meidän kulttuurissamme on pitkään vähätelty niitä ja opittu, että niistä ei puhuta. Onneksi ilmapiiri ja kulttuuri on muuttumassa! Omien haasteiden kertomisen häpeäminen on vähän sama asia, kuin autoa korjaamolle viedessä häpeäisi kertoa että autossa on jotain vikana. Koska sen vian takiahan se korjaamo on ylipäätään olemassa, ja auto sinne viedään. Kuraattorissa ja psykologissa on sama asetelma: he ovat siellä juuri SINUN haasteitasi varten!

Itsekin koulun opiskelijahuollossa työskentelevänä tunnistan kyllä helposti asioista puhumisen haasteet. Yllä onkin ehdotettu, että kirjoittaisit psykologille tai kuraattorille kirjeen tilanteestasi ja tuntemuksistasi. Usein kirjoittamalla on helpompi tuoda asiat esille, kuin kasvotusten puhumalla. Kirjeen voi lähettää esimerkiksi sähköpostilla tai wilmassa.

Harmi, että kotona et ole pystynyt asioista puhumaan. Toivottavasti löydät elämääsi (esim. hoitokontaktin kautta) ihmisen, kenelle pystyt avoimesti kertomaan asioistasi ja keskustelemaan niistä. <3

3 tykkäystä