Tuli illalla vieraaksi itku, aamulla vieraaksi ilo

Minulle tuli tarve roihkaista sinua rakas ystävä jota en tunne kuin tämän keskustelukanavan välityksellä.

Minun piti olla hiljaa vähän aikaa, niinkuin viime kirjoituksessa totesin, mutta niin kauan kun on elämää, niin kauan on aikaa, mahdollisuuksia tukea ja rohkaista, sinua!
Juuri sinua jonka vieraana on itku ja ilta on pimentänyt maisemasi, niin ettet näe mitä kaikkea elämällä voi sittenkin olla varattuna juuri sinua varten.

Palaan vuoteen 2012 kun oman elämäni täytti kaiken kattava pimeys jonka luulin vievän minut mukanaa. Tuntui kuin kaikki kaunis olisi käsissäni hajonnut, enkä pystyisi noista sirpaleista enään mitään kasaan saamaan.

Noina aikoina meillä asui kotona vielä kaikki viisi ihanaa lastamme, olin juuri hankkinut uuden työauton ja olimme tulleet kesälomareissulta ja kaikki piti olla hyvin.
Kaiken tuon keskellä koin että joku käymätön prosessi ajoi minua takaa ja ajattelin karistaa sen kannoiltani juoksemalla 17kilometrin lenkin.

Kun kaksi päivää tuosta lomaltapaluusta ja epätoivoisesta yrityksestäni välttää tuo itseni kohtaaminen ja minua takaa-ajava Burn-out lopulta saavutti minut. Minä romahdin ja vaimoni sanoi että murenin yhden päivän aikana lähes tuntemattomaksi persoonaksi.

Kaikki se tapahtumarikas elämä jota olin elänyt jo 40vuotta ja se todellisuus jota elin tuolloin, viiden lapsemme ja vaimoni kanssa oli yht’äkkiä, kuin pois pyyhkäisty minulta ja vaivuin sängynpohjalle luullen, etten enään ikinä kykene jatkamaan elämää.

Olin kuin jänis joka poukkoilee auton valokeilassa, oikealle ja vasemmalle, etsien mahdollisuutta pois tuosta sokaisevasta valokeilasta.
Oma poukkoiluni oli elämän jatkumisen ja kuoleman syliin antautumisen taistelua.

Tämä kirjoitus ei tavoita sinua joka et ole tämänkaltaista kokenut, mutta ei tämänkaltainen tilanne kaikille tulekkaan, enkä olisi itseänikään uskonut löytäväni tästä.

Nyt 10vuotta jälkeenpäin tuosta tilanteesta selvinneenä, en mistään hinnasta luopuisi siitä, vaikka silloin olisin ollut valmis maksamaan hengelläni sen, että olisin päässyt tuosta kaikenkattavasta ahdistuksesta.

Mitä sitten opin ja mistä jouduin luopumaan kun näin koville ja jyrkänteen reunalle asti minun piti elämäni kanssa mennä?

Ensiksi täytyy todeta, että en tiennyt vaimoni oleva niin vahva ihminen, mitä tuo hetki elämässämme todisti.

Hän ei pelännyt seistä rinnallani kun minä pelkäsin jatkaa elämää ja olin joka aamu kauhuissani kun uusi päivä valkeni, muille paitsi minulle joka vaelsin pimeässä laaksossa, etsien itseäni.

Löysin lopulta tien ulos, minua oli vastassa heikkous, kykenemättömyys, tietämättömyys, niiden hyväksyminen, pyyteetön rakkaus, vaatimuksia vailla oleva hyväksyntä ja oikeasti vahva minä.

Tuo uusi syntynyt vahva minä jonka ei tarvinnut enään oman jaksamisen ylitse olla jotakin, mitä en todellisuudessa ollut.

Jossain syvällä minussa murtui pato joka oli rakentunut minuun minun tietämättä ja jonka olemassaolo tuntui minussa pahaolon tunteena jonka olin tulkinnut elämään kuuluvaksi.

Kun tuo pato murtui jostakin virtasi minuun se oikean persoona joka oli piiloutunut elämän mylleryksessä ja joka raukka luuli että hän ei saisi näkyä ja paljastaa muille mikä minä olin rakentamani ulkokuoren sisällä.
Mutta kun aika tuli niin tuo todellisuus päätti pelastaa minut elämälle joka on elämisen arvoista, kaikkine puutteineen ja virheineen.

Rakkautta ja lämpöä, näin ystävän päivän aaton aattona teille kaikille! Toivottaa TaksiMika

3 tykkäystä

Tunnistin tekstistäsi paljon minua. Koen myös pelkoa seuraavista päivistä herätessäni. Mietin ehdinkö ja opinko juuri mitään. Vielä kun hahmottamisen vaikeuden takia olen joutunut nuorempana luopumaan unelmista ja keräämään sirpaleet ehjäksi. Tänään iltapäivällä olin samassa pisteessä. Viikonloppu oli raskas, koska minun piti tosissani miettiä onko pelko, itsensä kuritus,armottomuus elämäni arvoista? Voinko löytää toisen alan kautta samankaltaisen onnen ja ilon, mitä tavoittelin hetki sitten? Voisiko se viedä lähemmäs sitä, mitä haluan tehdä elämälläni? Vaihdoin valmennusta toiseen itseni takia, että jaksan ja että jonain päivänä voisin kerrankin sanoa että olen edes jotenkin oikealla jäljillä itseni kanssa. Olen muiden sanojen takia myös saanut tulkita asoiden olevan tietynlailla minuutta tai ei minua ollenkaan. Olen ollut kyllästynyt siitä ja erittäin uupunut ramppaamaan ammattikouluja, joissa opetus on joissain loistavaa ja joissain niin ja näin, mutta syyllisyyden tunne kalvaa miksi olen edelleen täällä? Haluan seurata elämännälkääni, vaikka jouduin tekemään erilaisen ratkaisun asioihin.

Tiedän myös tuon pahanolon tunteen. Hyvä, että sinun patosi sentään purkautui jos ymmärsin oikein?
Hirveintä on tuntea tietyn ajoin vihaa sisällään ja samalla miettiä, miksi se ei voisi murtua ja virrata ulos. Kuinka kauan pitää kestää pahaa oloa? Etkö suostuisi kyynelten mukana vain virrata pois vai miksi tartut kiinni? Miksi aloitat uuden helminauhan, miksi aiempi ei riittänyt?

Hyvää ystävänpäivää sinulle kuitenkin. Toivon sinulle parempaa päivää huomiselle!

2 tykkäystä

Kiitos Torberg viestistäsi. Uskon että olet oikealla tiellä kun osaat noin hienosti kuvata jo nyt tuntemuksiasi.
Se kertoo siitä että prosessi joka sinussa on alkanut on jo hyvällä alulla.
Kaikkea hyvää sinulle ja rakkaudentäyteistä ystävän päivää!

1 tykkäys

Kiitos Amarto! Samoin sinulle :slight_smile:

2 tykkäystä