Traumat

Mitä traumat on teille aiheuttanut? Näkyykö se teidän arjessa pitkän ajan jälkeen ja miten se siinä näkyy? Voiko traumoista päästä kokonaan eroon ikinä ? Miten asian näätte? :thinking:

3 tykkäystä

Itsellä kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö (trauma tapahtunut ala-asteella, itse nyt 25v) ja tietysti traumat vaikuttavat arkielämässä, minkä takia juuri esim. terapiassa olen. Kyllä niistä traumoista voi päästä yli. En muista mistä tämän kuullut, mutta kuin arvet niin ne traumat ovat silti siellä vuosienkin jälkeen kun ne on käyty läpi. Opit toimimaan ja hallitsemaan niitä etteivät ne enää hallitse ja vaikeuta arkielämää. Itse olen jo hiljalleen alkanut huomata tätä terapian edetessä. Eli mulla on keinoja hallita reaktioitani triggereihin ja niiden triggereiden aiheuttamia mahdollisia ns. oireita (esim. paniikkikohtaus jne). Lisäksi auttanut itsellä ymmärtää miten se oma pää toimii, mitkä kaikki on traumojen aiheuttamaa, miten hallita niitä kaikkia tunteita ja ajatuksia sekä hiljalleen alkaa rikkoa ja muuttaa niitä traumojen aiheuttamia käytös- ja ajatusmalleja jne. Eli lisääntynyt tietoisuus itsestään auttanut hurjasti!

Sanoisin, että se miten traumat näkyy arjessa jokaisella on todella yksilöllistä ja tietysti riippuen mistä ne traumat on tullut. Näin esimerkkinä itsellä traumat on saaneet minut peittelemään kaikkea trauman aiheuttamaa muilta, joten päällisin puolin ei minusta pysty näkemään, että minulla mitään olisi. Mutta lyhyesti sanottuna traumojen myötä tullut mm. ahdistuneisuushäiriö, todella pahoja paniikkikohtauksia, lievää pakko-oireisuutta ja herkkyys burn-outiin jne… lista on pitkä.

7 tykkäystä

Kiitos pitkästä ja tiedontäyteisestä vastauksesta! Itsellä trauma aiheuttanut keskivaikean masennuksen ja yleisen ahdistuneisuushäiriön. Sosiaaliset kontaktit pohjautuvat vain psykogiin ja lääkäriin. Kavereita en juuri näe ja opiskelut jääneet kesken. Trauma perustuu 18-vuotiaana koettuun tapahtumaan → todella vahvaan jännittämis/pelkotilanteeseen, jonka vuoksi olen täysin lukossa itseni kanssa. Ehkä jonain päivänä voin kokea olevani taas normaali.

5 tykkäystä

Mun traumat on tapahtunu mun ollessa 1-8v, nyt olen 31.

Se on ollut pitkäkestoista ja systemaattista.
Mulla on traumaperäinen stressihäiriö, persoonallisuushäiriöitä, varmuushakuisuutta yms, että vahvasti vaikuttaa nykypäivään.
Oma tavoitteeni olisi, että psykoterapiaan pääsisin ja kuntoutuisin edes niin, ettei kaikki vaikuttaisi omaan elämään enää niin vahvasti vaan pystyisi elämään ja hengittämään taas.
En tiedä pääseekö traumoista loppujenlopuksi ikinä kunnolla eroon, koska mukana ne kulkee aina. Mutta jos edes pystyisi elämään niiden kanssa ja hyväksymään oman menneisyyden edes jotenkin.

5 tykkäystä

Paljon tsemppiä ja haleja! :heart: Vaikka se selviytyminen traumoista tuntuu usein ihan mahdottomalta haasteelta niin se on mahdollista. Itsellä usein tuntuu oudolta edes ajatella miltä elämä voisi tuntua ilman näitä trauman tuomia juttuja, mutta terapian ja vertaistuen kautta saanut paljon uskoa itseeni ja siihen, että mulla on mahdollisuus hyvään ja vapaampaan elämään tulevaisuudessa (traumat kun rajoittanut aika paljon elämää). Ehkä se on myös yksi isoin motivaationi terapiassa, että nyt vihdoin mä kohtaan ne traumat, käyn ne läpi ja pystyn sitten jatkamaan elämää jättäen traumat taakse, vaikka ne arvet jäisikin.

5 tykkäystä

Kiitos paljon ja samoin sinulle :rose::heart_eyes: Pienin askelin kohtaamaan omia traumoja ja kohti parempaa tulevaisuutta itsekin :pray:t3: Mulla vielä niin tuore juttu tää, että pystyn muistamaan sen mun entisen elämän, jossa olin niin elämäniloinen ja tulevaisuus niin hyvin suunniteltuna, mutta tässä sitä ollaan. Ei pidä itseään alkaa torumaan tämän takia, tarvitsen itseltäni vain enemmän ymmärrystä ja aikaa tietenkin. Oot ihan huippu tyyppi Taiga! :heavy_heart_exclamation:

3 tykkäystä

Kilometrin mittainen viesti mutta bare with me :smiley:

Minulla on todella hankala isä, jota en enää näe syystäkin. Hänen oma isänsä oli hänelle todella raju ja hän kuuluu niihin miestyyppeihin, jossa “miehet ei itke” eivätkä “saa näyttää tunteitaan”. Paitsi tietysti kun ollaan todella piip vihaisia. En isääni tästä syytä, hänellä oli varmasti rankka lapsuus ja näin, mutta minä en pysty hänen kanssaan juttelemaan enkä pysty häntä hänen tavoistaan pois opettamaan, eikä se ole minun vastuullanikaan.

Oma isäni oli kuitenkin hallitseva, kontrolloiva ja hiukan jopa itserakas, sillä hänen ajatuksensa ja mielipiteensä olivat ainoita oikeita, ei ollut tapaa tehdä tai nähdä asioita toisin. Hän huusi minulle ja muulle perheelleni ja suvulleni paljon, joista yksi traumatilani tuli, että en voi naisena ajaa hyvin autoa.

Monet miespuoliset henkilöt elämässäni, poikaystävät ja ihan vain ystävät ja puolitutut ovat vitsailleet huolimattomasti tai kiusanneet siitä, että “nainen ei osaa parkkeerata” tai “oli varmaan nainen ratissa kun noin huonosti ajoi” ja sanoivat paljon ilkeitä kommentteja myös minulle, joista pahimmat olen jo unohtanut. Esimerkiksi että “minua pelottaa, jos saat ikinä kortin :D”, tuollaiset kommentit vain pahensivat traumaani siitä, että en ansaitse mennä auton lähellekään, koska en olisi siinä hyvä. Olisin huono, vaikka en ollut koskaan edes kokeillut.

Vasta 25-vuotiaana uskalsin elämäni pohjanoteerauksen ohella ilmoittautua ajokouluun. Kerroin siellä lähes kaikille opettajille, että minulla on tällainen trauma. Onnekseni opettajat olivat keski-ikäisiä miehiä, joilla oli vähän enemmän elämänkokemusta ja ammattitaitoa ajoneuvojen ja opetuksen kanssa, joiden kanssa minulla oli turvallista olla. He kuuntelivat ja ensimmäistä kertaa myöskin luottivat minun tekemiseeni, josta sain lisää itsevarmuutta. Pelkäsin todella paljon kaikkia ajotunteja, mutta halusin, halusin niin kovasti todistaa itselleni, että pystyn tähän ihan samalla lailla kuin muutkin.
Ensimmäinen inssi kariutui, koska inssikuskini oli… noh, hänestä ei paljoa hyvää ole sanottavaa joten sanon vain, että hänen kanssaan traumani vain paheni. Itkin paljon koko ajokortin ajamisen ajanjaksona aina ennen tai jälkeen tunteja, mutta en halunnut luovuttaa. Tein lisätunteja ja menin toiseen inssiin, jossa oli paljon mukavampi mies, joka kohtelikin minua kuin ketä tahansa muuta - se oli outoa ja vapauttavaa. Että sain naisena olla siinä ja suorittaa niin kuin muutkin, joka ei ollut minulle itsestäänselvyys kaikkien niiden epävarmojen vuosien jälkeen.
Sain kortin sen jälkeen kirkkain tuloksin.

Enää tämä kyseinen trauma ei oikeastaan näy muutoin, kuin pienenä pelkona siitä, että en esimerkiksi nyt talvella halua ajaa tuntemattomia autoja kelillä, jossa en ole koskaan ollut, varsinkaan autolla joka on kallis. Ei välttämättä enää siksi, ettenkö kokisi että en siihen kykenisi, vaan siksi, että haluan opiskella ja saada lisää kokemusta ennen kuin lähden haastaviin keleihin. Jos tietysti on pakko, niin teen sen kyllä. Menen autoa ajaessani jonkinlaiseen ultimaattiseen fokus-moodiin, jossa kaikki muu häipyy päästä ja vain tieliikennelaki ja tarkkaavaisuus jää. En esim. pysty miettimään samaan aikaan vielä vaikka että mitä syön illalla ja onkohan maito lopussa jääkaapista, vaan fokusoin täysin siihen, mitä teen, sillä haluan kunnioittaa myös muita autoilijoita ja kevyen liikenteen kulkijoita, enkä vaan vaikka vaan sählätä itseäni ojaan saati jonkun kylkeen. Tällaisena haluaisin pitää ajamiseni tulevaisuudessakin, sillä en halua olla välinpitämätön muita kohtaan. Kortti on ollut minulla siis vajaa pari vuotta ja tiedostan, että olen kilometrien kanssa vielä aloittelija, mutta ajelen silloin tällöin simulaattorilla pitääkseni kosketukseni ratissa, on sekin parempi kuin ei mitään.

4 tykkäystä

Toivon todella myös, että pääsisit sinne psykoterapiaan ja saisit hengittää taas vapaasti :heart:. Uskon myös siihen, että ainakaan kaikkia traumoja ei voi käytännössä vain unohtaa, mutta oppiminen siihen, että osaa niiden kanssa elää, niin helpottaisi kummasti omaa oloa tulevaisuudessa. Vaikutat todella vahvalta ihmiseltä ja kiitos, kun uskalsit avata itseäsi tänne!:rose:

4 tykkäystä

Mulla ei oo mitään traumoihin liittyvää diagnosoitu, mutta mulle traumat on aiheuttanut ahdistusta ja sulkeutumista. niistä asioista on vaikee puhua muuta kun pintapuolisesti. Aina kun kuulen vaikka traumaan liittyvän ihmisen nimen, haistan tietyn johonkin traumatilanteeseen liittyvän hajun tai nään kuvan liittyen traumaan, mun sydän alkaa hakata ja haluun tilanteesta pois.

Mun oma mielipide on, että kyllä traumoista voi eteenpäin päästä ja päästä jopa sellaseen tilaan, missä mikään ei tavallaan triggeröi enää. Se että voit just vaikka haistaa sen hajun liittyen tilanteeseen ja et enää koe minkäänlaista erikoista reaktiota sitä kohden. Tää kuitenkin varmaan vaatisi sitä, että traumasta puhuu ja että sitä käsittelee, niin ettei enää pelkää tai häpee sitä. Ite ainaki toivon, että tästä pääsis eteenpäin.

Tsemppiä kaikille traumojen kanssa painiville <3

6 tykkäystä

Vautsi! Vaikutat ihan super symppikseltä ja todella vahvalta ihmiseltä! Ihailen sitä, miten kohtasit sun omat traumat ja kaikesta huolimatta pääsit autokoulun läpi :star: Oon itsekin naisena saanut näistä “vitseistä” kuulla… Talvella ajo pelottaa mua itseänikin ja syystä 🥲 Ajoin siis ensimmäisenä talvena moottoritiellä 100km/h, loskaa oli tiellä aika paljon… Tiiät varmaan, mihin tää menee… Olin nousemassa rampille ja auto lähti hanskasta, pyörin renkaiden päällä noin 3 kertaa ympäri ja 80km/h perä edellä betoniseinämään :face_with_head_bandage: Onneks kellekkään ei käyny mitään ja auto säästy ehjänä, mut traumat jäi tästäkin. Seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan rattiin, ettei jää pelkotilat päälle ajamisesta. Ainoastaan talvella hyödynnän mielummin pikkuteitä, kuin moottoriteitä tämän takia. Viihdyn niin hyvin ratin takana ja tulevaisuudessa haluan olla rekkakuski ! :heart_eyes:
Ja kyllä, tilannenopeus ja sääolosuhteet otan paremmin huomioon tänä päivänä.

2 tykkäystä

Sulkeutuminen on itselleni myös tuttu juttu… En ole kovin avoin läheisilleni traumoistani enkä tuntemattomillekkaan halua avautua. Onneksi psykologin luona pystyn kaikesta jo puhumaan ja kummasti se helpottaa oloa. Toivottavasti saat jonkun luotettavan tahon tai henkilön, jolle pystyt puhumaan sulkeutumisen sijaan… Se on nimittäin todella raskasta pitää kaikki sisällään, tiedät varmaan :confounded: Kiitos, kun kerroit traumastasi sekä mielipiteesi kysymykseeni! :rose:Tsemppiä sulle paljon tulevaisuuteen! :white_heart:

2 tykkäystä

Mulla traumat on lähtöisin isän alkoholismista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä opettajan toimesta ala-asteella.
Nämä luulin käsitelleeni vuosia sitten, koska olin puhunut asioista ääneen.
Mutta en sillon ymmärtänyt mitä tuollaisten asioiden käsitteleminen ihan oikeasti tarkoittaa.
Viimeisin trauma on vajaa 3 vuoden takaa mutta tätä en voi avata julkisesti enempää.

Kyseiset asiat ovat vaikuttaneet todella paljon mun koko elämääni ja käytökseeni.
Sain epävakaapersoonallisuushäiriö diagnoosin pari vuotta sitten, joka on lähtöisin juurikin noista traumoista.
Diagnoosi helpotti mun oloani mielettömän paljon ja tuntui, että selitti mun koko elämän kertaheitolla ja koin, että nyt voin tehdä asioille jotain, kun tiedän mistä ne johtuu.

Tällä hetkellä olen käynyt psykiatrilla terapiassa vähän vapaa kolme vuotta ja olen oppinut tosi paljon yhdistämään noita traumojen aiheuttamia käyttänymismalleja nykyiseen toimintaani.
Toivon, että saan vielä kolmannen vuoden ja pääsen vielä enemmän käsittelemään näitä asioita.

4 tykkäystä

Hui! Onneksi säästyit ehjänä, ei autolla niin väliä ole enää siinä kohtaa kun henki on pelissä D:
Hienoa kuulla, että oot kaikkien näiden “tosi hauskojen vitsien” jälkeen itsekin kuitenkin mennyt ja ajanut itsellesi kortin. Ja se, että etenkin tuollaisen pelottavan tilanteen jälkeen olet uskaltanut mennä uudestaan ajamaan, nostan hattua :tophat:
Ei ole itsestäänselvyys kohdata trauma- ja pelkotilojaan silmästä silmään ja toivon ja kannustan sua totisesti menemään rekkakuskiksi, jos sinne halajat! :sparkles: :sparkles:

3 tykkäystä

Kiitos, kun avasit omia traumaattisia kokemuksia näinkin paljon :white_heart: Tsemppiä jatkoon ja toivon myös, että saisit jatkaa vielä terapiassa käyntiä :pray:t3: Oot huippu vahva tyyppi ja ihana huomata, miten oot pystyny diagnoosit kääntämään voimavaraksi! Itseänikin helpotti huomattavasti, kun sai diagnoosit käteen niin opin ymmärtämään enemmän itsestäni ja käyttäytymisestäni sekä itse diagnoosien sisällöstä :blush:

1 tykkäys

Autokortti on ollu mulle aina sellanen, minkä oon ehdottomasti halunnu itelleni! Julkinen liikenne ahdistaa mua itteeni ja siks liikkuminen omalla autolla on luksusta ja tuntuu enemmän turvalliselta :star_struck:, kuin hypätä linja-autoon monen monen ihmisen sekaan. Apua, KIITOS IHAN TOSI PALJON tästä ihanasta kannustus kommentista :sob::white_heart:

2 tykkäystä

Heippa!
Mulla on myös diagnosoimattomia traumoja. Ne vaikuttavat mun koko elämääni.
Joskus olen niin vihainen että ne tapahtumat ovat pystyneet vaikuttamaan minuun niin voimakkaasti, että jäljellä on paljon traumoja.
Sitten soimaan itseäni siitä, että kuvittelin olevani jokin yli ihminen. Jos joku toinen kertoisi minulle kokeneensa näitä asioita sanoisin, että vähemmästakin sitä traumatisoituu, miksi sitä on aina niin ankara itselleen :see_no_evil:

6 tykkäystä

Tuo on niin totta, että on helppo syytellä itseään heikoksi tms.
Mutta, jos kuulee muilta vastaavia kokemuksia, sitä miettii, että tuossa on äärimmäisen vahva ihminen, kun selviää kaiken sen kanssa.

Itselläni on tosi vahvasti tuota samaa, että en näe itseäni samoin kuin muut.
Tätä työstetään myös terapiassa tällä hetkellä.

Paljon tsemppiä myös sulle :relaxed:

3 tykkäystä

Itselle tuttua myös itsensä soimaaminen. Onneks en enää nii paljoo, mut alussa mietin paljon et miks kaikki meni näin, miten oisin voinu kyseisiä asioita välttää, oisinko voinu tehä jotain paremmin yms. Asiat ei jossittelemalla muutu ikävä kyllä… :worried: Sit alussa moitin myös sitä, minkä takia en heti hakeutunu avunpiiriin, miks ootin niin kauan ja MIKS JUST MINÄ :thinking: Nää on näitä kysymyksiä, jotka loppujen lopuks pahentaa omaa olemista :neutral_face: Tsemppiä sulle tulevaan, äläkä moiti suotta ittees! Asiat järjestyy ajan kanssa ja opit hyväksymään ne, mut se vaatii aikaa! :heart:

6 tykkäystä

Kelasin kysyy apua täältä kun en muualta osaa enkä uskalla. Mulla on jo aikasempaa taustaa mielenterveysongelmaissa on vaikeeta masennusta, on paniikkihäiriöö, ja on traumaperästä stressihäiriöö, nyt vielä tähän päälle mut on raiskattu kuukausi sitten. En tiedä millä voimalla nostan itteni ylös sängystä joka päivä mut nyt alkaa tuntuu et tää pakka ei pysy enää käsissä. Mua on alkanut pelottaa liikkua missään tai varsinkaan yksin. Mikä avuksi? Mistä suunnasta apua? Psykologi? Terapeutti? Psykiatri? Lääkkeet? Vai mikä?

6 tykkäystä

Hei, ota rauhassa, sinua autetaan :orange_heart:

Olen todella pahoillani siitä, mitä sinulle on tapahtunut. Viestistäsi voi huomata henkisen ahdinkosi ja muista aina, että tunteesi ovat valideja. Tapahtumien kulku ei kuitenkaan ole ollut sinun syysi, älä missään nimessä soimaa itseäsi siitä.

En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta googlettamalla asuinpaikkakuntasi voi löytää monia ammattitason auttajia ja etenkin nuorille suunnattuja apupuhelimia, jotka ovat usein maksuttomia.

Lääkkeitä kannattaa harkita vasta sitten, jos tilasi heikentyy huomattavasti pienen ajan sisään ja mikään ammattitason apu ja muu tuki ei riitä, mutta niitäkään ei tarvitse hävetä.

En tiedä, onko sinulla perheessäsi tai ystäväpiirissäsi ketään, jolta voisit pyytää tukea kaikkiin näihin asioihin. Jos kukaan ei tule mieleesi, kelle voisit jakaa näitä niin minä voin myös keskustella kanssasi, vaikken mikään ammattiauttaja ole. Voit halutessasi pistää mulle yksityisviestiä ja suosittelen ottamaan yhteyttä myös ammattiauttajaan :orange_heart:

7 tykkäystä