Seksuaalisesta traumasta toipuminen

Hei! Olen ajatellut tällaisen ketjun aloittamista joulukuusta asti. Tähän asti en kuitenkaan ole ahdistukseltani ja ujoudeltani saanut sitä tehtyä, mutta nyt olen ehkä asian ja muutenkin mielenterveyteni käsittelyn suhteen tarpeeksi pitkällä, jotta minulla on vihdoin rohkeutta tehdä se. Lisäksi eräät julkisessa keskustelussa hiljattain pyörineet tapahtumat ovat muutenkin taas nostaneet tähän liittyvät ajatukseni ja tunteeni pintaan.

En halua mennä yksityskohtiin, mutta pähkinänkuoressa: Olen menettänyt neitsyyteni yhden yön jutulle tilanteessa, jossa en oikeasti olisi halunnut olla osallisena. Koitin ensin vastustella sanattomasti, mutta pian annoin periksi, koska ajattelin, että a) pääsen sillä tavalla helpommalla ja b) “kikkeliskokkelis, mitäs läksit”. Sain vasta suhteellisen hiljattain, noin kahdeksan vuotta tapahtuneen jälkeen, ulkopuolisen vahvistuksen terapeutilta siitä, että kyseessä on ollut raiskaus. Vahvistuksen jälkeen olen alkanut hahmottaa, kuinka suuri vaikutus todella tapahtuneella on ollut mielenterveyteeni. Henkilökohtaisesti minulle olisi ollut todella tärkeää, että ensimmäinen kertani olisi ollut jonkun sellaisen kanssa, johon minulla on oikeasti emotionaalinen yhteys ja jonka koen turvalliseksi ihmiseksi. Koska näin ei ollu, on ns. tapahtunutta edeltäneen ja sen jälkeisen minun välille syntynyt kuilu: en ole tapahtuneen jälkeen kokenut olevani täysin oma itseni. Muiden traumojen lisäksi tämä on johtanut elämää rajoittavaan ahdistuneisuuteen sekä siihen, että menneet kahdeksan vuotta ovat olleet tähänastisen elämäni vaikeimmat ja synkeimmät, enkä ole koko sinä aikana oikein hahmottanut, miksi.

Toisaalta voi miettiä, onko sillä nimityksellä loppujen lopuksi väliä: tapahtuneesta on kauan eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia vaatia oikeutta henkilöltä, jonka nimeä tai puhelinnumeroa en tiedä. Lisäksi toistaiseksi tapahtunutta ei rikosoikeudellisesti katsota raiskaukseksi. Itse kuitenkin koen, että termillä on väliä, sillä se tekee selväksi sen, että minun rajojani todella on rikottu.

Nyt olen vihainen, että on olemassa sanonta “antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa”. Olen vihainen, että fraasin “ei on ei” lisäksi ei olla aikanaan korostettu sitä, että “kyllä on kyllä”: sanan “ei” puuttuminen ei suoraan merkitse suostumusta. Olen vihainen, ettei minun suostumuksesta ole pidetty huolta. Olen vihainen, että minua silloiseen nuoruuteni nähden huomattavasti vanhempi osapuoli on todennäköisesti saalistanut ihmistä, joka on haavoittuvainen ja siten helposti alistuva. Olen vihainen, että osa minusta on edelleen vihainen itselleni, joka tapahtuneen aikoihin oli vielä enemmän lapsi kuin aikuinen.

Kuulisin mielelläni muidenkin uhrien kokemuksia sekä etenkin ajatuksia ja tunteita, joita tapahtumien käsittelyn eri vaiheissa on syntynyt. Toisaalta vaikka itse tässä uhrin asemasta ilmaisenkin ajatuksiani ja vihan tunnettani, on mielestäni tärkeää, että myös seksuaalisesti väkivaltaisesti käyttäytyneet voivat käsitellä ajatuksiaan ja tunteitaan turvallisesti. On esimerkiksi varmasti vaikea havahtua siihen, että on toiminut väärin, ja aiheen ympärille liittyy paljon puolin ja toisin hiljentävää häpeää. Oma vihani kohdistuukin oikeastaan lopulta niihin yhteiskunnan ja kulttuurin piirteisiin, jotka vaikeuttavat seksuaalisesti väkivaltaisen käyttäytymisen tunnistamista.

PS. Yleisesti ottaen “neitsyyden menettäminen” ei mielestäni ole kaikista paras mahdollinen tapa katsoa seksiä, sillä se voi luoda ensimmäiselle kerralle tarpeettomia paineita. Ensimmäisessä seksikerrassa ei mielestäni tarvitse jokaisen kohdalla olla kyse mistään ihmeellisestä, vaikka itse olisinkin toivonut paljon enemmän. Toisaalta koska en todella antanut suostumustani, voi myös miettiä, onko kyse ollut seksistä ollenkaan: raiskaus on raiskaus.