Saatu apu turhauttaa

Miten toimia, jos saatu apu mielenterveysongelmissa lähinnä turhauttaa ja sen takia tekisi melkein vain olla näkemättä ketään?

Mulla on ollu ongelmia jo pitkään, mutta oon pääosin vaan hoitanut niitä yksin ja puhunut kavereille. Oon pieneltä paikkakunnalta ja en kotikaupungissa uskaltanut lähteä avautumaan kellekään. Joka on ehkä ihan hyvä juttu, koska kuulin kaverilta huonoja kokemuksia koulumme “ammattilaisista”. Mutta ahdistus kasvoi ja mieliala laski, joten hain koulun terkkarin kautta apua kolme vuotta sitten. Tämä oli toisessa pienessä paikkakunnassa, ja eipä kauheasti ole kehumista siitä avusta minkä sain täällä.

Mulle määrättii lääkkeet unettomuuteen ja mielialaan aika nopeasti, mut sitten kaksi eri ammattihenkilöä (en ole varma heidän titteleistään) sanoi mulle, etten heidän mielestään tarvitse heiltä apua. Syy tähän oli se, et “Oot sosiaalinen ja haluat tehdä asioita”. Koska kaksi eri henkilöä sanoi näin, niin en halunnut enää ottaa uusia aikoja ja lopetin itse lääkkeitten käytön aika pian tämän jälkeen.

Asun nyt eri kaupungissa ja korona painoi mielenterveyden päälle sen verran, että YTHS:än kautta hain apua. Sieltä ohjattiin julkiselle puolelle, koska (erittäin mukava) YTHS:än työntekijä epäili ADHDta. Eka tapaaminen oli loppukesästä, ja nyt on ollut vissiin joku 6 tapaamista hoitajan kanssa, mutta eipä se kauheasti auta, että on alle 40 minuutin tapaaminen kuukauden välein. Talvella peruttiin yksi tapaaminen ja ensi kuun tapaaminen on myös peruttu, ja uutta aikaa ei vielä ole. Sanotaan, että voin soittaa kriisipuhelimeen tarpeen mukaan, mutta voin ihan hyvin avautua myös omille kavereille pahan paikan päällä.

Tapasin ADHD diagnoosista kerran lääkäriä, mulle piti tulla soitto siitä pääsenkö neuropsykologin jonoon, mutta yllättäin sekin peruttiin ja uusi soitto tulee ehkä kuha lääkäri saa mun vanhat neuvolatiedot. Tiedä sitä milloin ne tulee. Olen itse hyvin varma ADHD diagnoosista, ja inhottaa tallaisessa olla jännitystilassa. Mitäs, jos tämän lääkärin mielestä mulla ei ole ADHDta ja joudun olemaan sen aiheuttamien ongelmien kanssa yksin.

Tuntuu vaa et tää on yhtä odottelua ha tapaamisten perumista. Ymmärrän sen, että ei ole vain tarpeeksi ammattilaisia auttamaan kaikkia ja ymmärrän sen, että on parempi laittaa ns. kiirreelliset tapaukset etusijalle. Mutta se, että olen aika toimintakykyinen ei tarkoita sitä, etten tarvisi apua lopettamaan mielenterveydellisesti huonot tavat ja ajatusmallit.

Anteeksi kun tästä tuli kunnon novelli, mutta oli pakko avautua. Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia?

3 tykkäystä

Kuulostaa ikävältä. Toivottavasti saat tsrvitsemasi avun.
Tsemppiä lähetän sinne, kun en ole ammattilainen niin en oikein muuta osaa sanoa.

1 tykkäys

Moi. Tsemppiä avunsaantiin, ymmärrän että olet turhautunut sillä mäkin olen tässä pari viikkoa ollut.
Ei johdu kenestäkään muusta kuin kriisistä, joka vaan on ollut yllä kokoajan. Suoraan sanottuna en tiedä kuka olen ja nyt keväällä pitää tehdä valintoja, jotta pääsen eteenpäin. Pelkään samalla, että teen väärän valinnan ja tämä kostautuu minulle onnettomuuteena (onneton, en osaa tätä sanaa nyt äidinkielellisesti muuttaa oikeaan muotoon sori). Ymmärrän siis hyvin, että avaudut ja pidän sitä rohkeutena, että sinä edes pystyt sanoittamaan ja kertomaan, missä mättää. Just tällä hetkellä ite koen, etten saa kaikkea sanotuksi edes. Kun viikon jaksaa työskennellä edes jonkin verran unelmiensa eteen tai saa edes jotain tehdyksi niin aina Sunnuntaisin tuttaville tarvitsee informoida, ettei voi pelata lentopalloa (harrastan lentopalloa, höntsäily) sekään ei oikein nappaa edes enää, stressaan mennä sinne koska en halua saada koronaa, koska keväämmällä on pääsykoe ja jos saisin haun aikana laitettua ennakot menemään yhteen kouluun ja katsottua nappaako sieltä vai ei niin sitten tietäisin ottaa 2. vaihtoehtoni, joka on ollut kokoajan sellainen ei ehkä täysin oma juttu, mutta kokeilen hakea. Äiti ei tiedä edes, että haen 1. vaihtoehtona yhteen toiseen kouluun, joka on 244km lapsuudenkodista. Haluan yrittää sinne, koska tiedän että muihin saman alan kouluihin minulla ei ole toivoa.
Tiedän että ei välttämättä ole tähänkään, mutta yrittää haluaisin silti.

Sori, mun juttuni menee ohi aiheen. Mutta ymmärrän sun turhautumisesi ja tuli omaa stressiä/turhautumista purettua samalla. Koen jotenkin tän ehkä hieman vertaistukenakin, koska voin edes kertoa vähän miltä just nyt itestäkin tuntuu oma härdelli. Tsemppiä sulle! Kyllä nää asiat vaan jotenkin järjestyy. Toivon sulle parasta!

2 tykkäystä

Ikävä kuulla, että avun saamisen kanssa on tullut useita pettymyksiä vastaan ja olet ihan asian ytimessä, kun sanot että “se, että olen aika toimintakykyinen ei tarkoita sitä, etten tarvisi apua lopettamaan mielenterveydellisesti huonot tavat ja ajatusmallit”. Sun kokemus on valitettavan yleinen ja olen ollut monen puolesta hyvin turhautunut, kun on saanut kuulla ihmisten reiteistä palveluviidakossa. Itsekin olen varmasti joidenkin ihmisten tarinoissa osana. On kaikkien kannalta traagista ja tyhmää, että kun joku uskaltautuu hakemaan apua, niin sitä ei ole saatavilla, sitä on liian vähän tai säännöllisestä keskustelutuesta hyötyvä saakin lääkityksen ja siinä kaikki. Onneksi joidenkin kohdalla palvelut toimivat. Toivottavasti ADHD-asiasi etenee, todella hyvä joka tapauksessa että sen kysymyksen pariin on pysähdytty.

3 tykkäystä

Kiitos kommentista!

Valitettavasti odottelen edelleen lääkärin soittoa, joten ADHD asia (tai mikän muukaan) ei ole liikkunut milliäkään eteenpäin. Ärsyttää se, että pitää odottaa jotain yli 20 vuotta vanhoja papereita, joissa ei välttämättä ole edes mitään ratkaisevaa tietoa. Ja pahimmassa tapaukssa vastauksena tulee olemaan se, ettei mulla ole mitää ADHDta, koska neuvolantyöntekijä oli sitä mieltä, ettei Pussihukassa 7v ole mitään poikkeavaa…

Mitä olen itse kuullut, niin naisia muutenkin alidiagnosoidaan, koska oireet näyttäytyy eri tavalla kuin miehillä. Ja kaikki tallaisetkin asiat ovat niin yksilöllisiä, ihmiset kokevat asiat eri tavoilla ja esim. koulumenestys ei pitäisi olla ratkaiseva tekijä näissä asioissa.

3 tykkäystä

Kokemuksia on aivan liian paljon sosiaalialan työntekijänä, että lapsi/nuori ei saa tarvitsemaansa tukea. Eikä kyse ole vain lääkäreistä, homma lähtee lapasesta jo päiväkotien mahdollisuuksissa tukea lapsia. Kirjoittelin tuonne “Jutellaan mielenterveysongelmien räjähdysmäisestä kasvusta”-ketjuun pitkän avautumisen koko sosiaali- ja terveysalan kentän ongelmista: Jutellaan mielenterveysongelmien räjähdysmaisesta kasvusta - #17 käyttäjältä kyyberi

Sekä varhaiskasvatuksessa, lastensuojelussa että koulussa työskennellessäni on tullut aika usein vastaan tilanteita, jossa näkee ja tietää lapsen/nuoren tarvitsevan tukea ja apua, mutta vastaus on että “ei ole resursseja”. Sanoisin, että resursseja on, mutta miten niitä käytetään on valintakysymys.

1 tykkäys