Paraneeko tästä ikinä?

Kasaan painava väsymys.

  • Sen tunnen ensimmäisenä kun pysähdyn itseni äärelle.

Aivosumu.

  • Yritän saada keskustelulle alun ja lopun, mutta ajatus katkeilee.

Ärtymys.

  • Bussissa takana istuva, välipalaansa maiskutteleva saa raivon partaalle.

Tyhjyys.

  • Asiat ja ihmiset menettävät merkityksensä.

Painajaiset.

  • Uni tulee lääkkeillä, herättää liian aikaisin ahdistavaan painajaisen. Ei nukuta vaikka väsyttää.

Eristäytyminen.

  • Tapaamisten peruminen, harrastusten lopettaminen.

Tunteet.

  • Suru ja viha, vahvasti läsnä.

Somaattiset oireet.

  • Sohvalla istuessa rintaa alkaa puristaa, syke hakkaa satasta, päässä humisee.

Näitä mä tunnen ja koen.

Olen taistellut masennusta vastaan kohta neljä vuotta. Välillä saan erävoiton, välillä masennus vie kuusnolla. Sitä miettii onko tähän todellista parannuskeinoa? Tulenko aina jollain tavalla taistelemaan läpi elämän tämän kanssa?

Tällä hetkellä on voimaton, turhautunut, yksinäinen ja tyhjä olo. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Lohdutuksen kaipausta, ajatus “kunpa olisi joku jonka syliin käpertyä turvaan”…vaan niin yksin, päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Pahinta on kadottaa yhteys itseen.

Myötätunto, armollisuus, avain onneen?

Tässä ajatuksiani tällä hetkellä :heart:

6 tykkäystä

Hienosti kirjoitettu ja jäsennelty teksti. Osaat ainakin analysoida tilannettasi. Itse kysymykseen ei varmasti ole yhtä vastausta, eikä tilanteen lsukaisevaa lausetta.
Samainen kysymys on osittain ollut omillakin huulillani 50vuotta. Onko mahdollisata että olisi semmoinen elämän tilanne jossa ei olisi hallitsemattomia ja kahlitsevia, ahdistuksen, masennuksen ja elämää hankaloittavan stressin kokemista?
On päiviä kun tuntuu että sisäinen aurinko paistaa, vaikka ulkona sataisi ja päinvastoin.
Elämä haastaa meitä, toisia enemmän ja toisia ikäänkuin vähemmän.
Toisen ihmisen todellisuutta ja tilanteita, emme tiedä, koska ihminen on mestari piilottamaan sisäisiä kokemuksia muilta ja joissakin tilanteissa jopa kieltää niitä jops iteltään.

Avautumisesi tilanteesta ei ainakaa pahenna sitä, päinvastoin toivon että saisit muiltakin vertaistukea tilanteeseesi ja ajatuksiisi, joiden kanssa et ole yksin.

Voimia ja armollista mielenlaatua sinne. Koitetaan yhdessä elää tätä elämää joka on prosessi ja sisältää kysymyksi joihin ei välttämättä saa vastausta, mutta jos on joku läheinen joka voi tuke, niin se on jo paljon ja on meillä onneksi tämä keskustelukanava jossa kenenkään ongelmia, eikä elämäntilannetta väheksytä.

2 tykkäystä

Jep, nuo tuntemukset on tosi tuttuja. Tuntuu ettei niistä millään pääse eroon. Välillä on päiviä jolloin vaan antautuu sille masennukselle eikä mikään huvita. Ja niinkuin kerroit siitä, että itkettää muttei itku tule… mulla on sitä samaa ollut pitkään. Jopa terapiassa on tosi vaikea saada itkua tulemaan vaikka puhuttais kuinka rankkoja aiheita läpi. Yleensä se itku tulee vasta siinä vaiheessa, kun terapeutti kannustaa tai on jotenkin muuten siinä tukena… Sanoo jonkun tietyn asian joka saa herkistymään.

Hurjasti tsemppiä!!:sparkling_heart:

3 tykkäystä

Olitpa selkeästi avannut sun oireita! Kiitos.

2 tykkäystä

Puhut aivan totta! Ja kiitos myötätunnosta ja ymmärryksestä :heart:

1 tykkäys

Kiitos paljon @zennynjau :heart:

Se on vaan niin kamala tunne kun ei pysty itkemään vaikka kuinka itkettäisi. Sitten siinä käy niin, että suru naamioituu vihaksi. En tiedä mikä itkua pidättelee. Yleensä ne kaikki padotut tunteet räjähtää jossain kohtaa paniikkikohtauksena ulos…
Vaikka kuinka yrittää olla tunteiden äärellä, syventyä ja kuunnella itseään niin itku ei vaan tule. Ja se niin helpottaisi oloa kun sais itkettyä :disappointed:

2 tykkäystä

Kiitos @terapeuttiville :heart:

1 tykkäys

Jotenkin siunattu js turvalline olo kun Ville on kanssamme.

Ja tämä ei ole peffan nuolentaa, vaan aito tunne!

2 tykkäystä