Pakko-oireet tunteiden turruttamiseen

Oon 17-vuotias poika, ja kärsin pakko-oireista, vaikka niitä ei oo diagnosoitu. Mitä mulla on diagnosoitu on tarkemmin määrittelemätön psykoosi, jonka takia olin 14-15 vuotiaana suljetulla osastolla, sen jälkeen vuoden päiväosastolla. Mulla oli lievää kiusaamista 5-6-luokalla sekä tosi huonot välit tiettyihin luokkalaisiin 8-luokalla, minkä jälkeen jouduin osastolle. Psykoosista oon parantunut, mutta mieli-ala on heikko sekä pakko-oireet haittaa suunnattomasti. Oon psykoterapiassa, mutta kaipaan muilta mielenterveysasioiden kanssa toimivilta ihmisiltä myös näkökulmia.

Yritän selittää mun pakko-oireita seuraavaksi, mutta se on hyvin vaikeaa, koska mun ajatukset katkeilee ja lyö tyhjää usein kun yritän puhua niistä, koska ne on niin monimutkaisia. Mun pakko-oireet ei ole mitään “tavallisia”, kuten hygieniaan tai toisen satuttamiseen liittyviä.

Mulla on siis pakko-oire, joka liittyy aina “ongelmaan” , joka pitää ratkaista. Se mikä pitää ratkaista on se, että mun elämä tuntuu harmaalta, kaikki tuntuu samalta, tunteet on vähissä, on vaikea itkeä, ahdistaa melkein koko ajan ja asiat tuottaa mielihyvää vain vähän.

Oon huomannut, että aina kun mulla tulee joku tunne, mulla tulee halu pohtia “ongelmaa”, jotta turruttaisin sen tunteen. Uskon tämän liittyvän siihen, että kiusaamisen aikaan en uskaltanut näyttää itkeväni, niin turrutin tunteeni. Tämä turruttaminen auttoi myös kiusaamisen kestämisessä ylipäätään. En usko, että mulla on jäänyt traumoja kiusaamisesta, vaan mulla on jäänyt tämä haittaava ajatusmalli. Kärsin myös änkytyksestä siihen aikaan joka nolotti mua, mutta nyt se ei haittaa enää.

Mietin jatkuvasti, miten pystyn ratkaisemaan tämän ongelman. Yritän aina eri taktiikoita. Välillä yritän, että kun tulee halu pohtia ongelmaa, niin en yksinkertaisesti pohdi. Mutta en jaksa vastustaa sitä halua pohtia koko ajan. Sitten yritän sitä, että annan itseni pohtia niin paljon kun siltä tuntuu, mutta sekään ei toimi. Molemmat taktiikat ovat vaikeita toteuttaa, eivätkä tunnu toimivan. Yritän myös sitä, että teen molempia vähän, mutta silti ei tunnu auttavan.

Olen yrittänyt olla myös tekemättä kumpaakaan, mutta silti mieleni haluaa tietää, että kumpaa mun pitäisi tehdä, vastustaa vai eikö vastustaa tätä ongelman pohtimista?

En ole täysin varma turruttaako ongelman pohtiminen oikeasti tunteitani, mutta uskon vahvasti niin.

Se halu pohtia ongelmaa ei tunnu koskaan häviävän, enkä tiedä, mitä teen sille.

Mulla on tän ajatussumun takia vaikea keskittyä keskusteluissa ja tuntuu, että mulla ei oo koskaan mitään sanottavaa. En oo syrjäytynyt, mutta vältän kontakteja perhettä lukuunottamatta, koska mulla ei oo mitään sanottavaa. Tuntuu myös, että oon jääänyt henkisessä kehityksessä jälkeen ikätovereihini verrattuna. Moni seurustelee jo, ja minä en oo koskaan. Uskon, että en kykene seurusteluun tällä hetkellä, kun kavereidenkin kanssa en koskaan tiedä mitä sanoa, joten oon vaan hiljaa.

Tää saattoi olla vähän sekanen teksti, mutta toivottavasti saitte siitä kiinni kuitenkin.

Joka tapauksessa toivon, että joku voisi kertoa minulle näkökulmia ja neuvoja miten pääsen tästä kierteestä pois. Jos luit tämän, niin pyydän, että kirjoitat edes jotakin, mitä tuli mieleen. Jos jäi jotakin epäselvää, niin kysy, niin vastaan kysymykseesi.

1 tykkäys

Ymmärän miltä susta tuntuu, koko elämäni valinuut hukkaan miettien miten tän elämäni eläisin ja ajattelin sitten joskus. Paitsi jostain syystä en ajatellut koskaan elämääni sen jälkeen kun nuori on 18 tai muutta nut pois kotoa. No nyt ei ole koskaan tuntunut näin haluttomalle ja tyhjälle kun yritän tässä ratkaista ongelmiani tän elämäni suhteen. Itse asiassa ei edesole koskaan huvittanutkaan.

2 tykkäystä

Kuulostaapa ikävältä tilanteelta ja että olet yrittänyt kovin ratkoa vaivaasi. Käsittelettekö myös tätä asiaa psykoterapiassa? Kirjoitit tähän hyvin asiasta ja ajattelisin, että tuo teksti voisi olla hyvä näyttää psykoterapeutille ja tuoda esiin, että haluat juuri tähän asiaan myös apua.