Pahin uupumusjakso ikinä

Ennen joulua kävi isoja vastoinkäymisiä ja siihen päälle joulun vietto. Kaiken tämän takia uuvuin. Kun koitti paluu arkeen, niin ahdisti paljon . Sama touhu jatkuu tänäkin vuonna. Eli periaatteessa mikään ei muuttunut, kun vuosi vaihtui. Jokainen päivä on selviytymistä ja pinnistelyä. Tän viikon oon maannut sängyssä, väsyttää vaan hirveesti. Loppupäivästä jaksaa tehdä kivoja asioita ja huijattu ittensä tekemään töitä jonkin aikaa, joka taas lisää uupumusta ja ahdistusta. Masentaa tuleva ihan hirveesti. Saikullekaan ei vois jäädä, kun on yrittäjä. Kärsin adhd:sta ja lääkkeet ei enää tehoa. Oma väylä Kuntoutus alkaa, kunhan saan haettua sitä. Harmittaa, kun haluan menestyä työelämässä ja elämässä yleisesti!

Onpa ikävä kuulla. Miten saisit jaksettua hakea tuota omaväylää?
Voisitko jotenkin houkutella/palkita itseäsi sen täyttämiseen?
Muista, että mikään olotila ei jatku ikuisesti. Tämäkin tulee olemaa ajanjakso jonka jätät taaksesi. tsemppiä! Kati

Tosi ikävää, että sulla on tuollainen tilanne. Tunnistan tämän hetkisen itseni myös tuosta, sillä ennen joulua sukulaiseni menehtyi ja voisi ajatella, että surisin asiaa kunnolla. Olisikin ihanaa, jos kykenisin kunnolla mutta ei… sen sijaan toimin itseni uupumisen partaalle ja ahdistuksen.
Omakin joululoma ei ollut mitenkään parhain joululoma, koska kaikki tuntui sekavalta ja joulumieli sekoittui stressin ja suorittamisen partaalle. Pelkkä jouluaatto oli vieraannuttava, vaikka teimme asioita kuten traditionaalisesti olemme aina tehneet perheeni ja suvun kanssa.
Pahinta oli viettää joulua 2 päivää hautajaisten jälkeen ja eilen saimme laittaa sukulaisen viimeiseen lepoon.
Koulun käynti on tuntunut vaikealta, kun opiskelee Amk:ssa über sosiaalista alaa ja kokojan pitäisi jaksaa, jopa viedä ihmisiä koulu jälkeen omiin koteihinsa. Jaksoin tuota puoli vuotta, mutta nyt sukulaisen menehdyttyä pääni ei kestä enää sosiaalisuuden määrää kuin vain sen koulupäivän ajan.
Sentään sain opon kanssa sovituksi niin, että viikon kokeilen mennä yksin kouluun ilman että muut tulevat kyytiin. Pakko sanoa, että tämä on samaan aikaan ihanaa mutta myös kamalaa, koska haluaisin itsekkäästi jatkaa tätä yksin menemistä kauan. Haluaisin vain ajaa omalla autolla ilman toisia, enkä olla enää kellekkään henkilökohtainen kuski, kun siltä tuntuu. En muutenkaan koe saaneeni kavereita kenestäkään, joten miksi pitäisi alihinnalla viedä ketään kouluun. Henkisesti olen osittain riekaleina kaikesta.
No saa nähdä mitrn viikon jälkeen käy, aletaanko kysyä kyytiä vielä vai saanko alkaa ajaa itsekseni puolen vuoden kyyditsemisen jälkeen. Pelkään, että joudun sanomaan jatkossa kyllä ku viikko on ohi, jotta ei alettaisi motkottamaan miksi ei enää käy?
Olen umpisurkea sanomaan ei, sen sijaan mielummin kompromisseja hieroisin ihmisten kanssa vaikka en oisi yhtään tyytyväinen ehdotukseenikaan.
Inhoan olla konflikteissa, kun ne vain lisäävät harmia ja ahdistaa itseäni.

Tunnustan myös itsessäni tuon, että voisimpa jäädä saikulle ajattelun, mutta jotta opinnot edistyvät hyvään tahtia en halua jäädä jälkeen saikun takia. En koe että toiminnallisuudessani olisi vikaa. Koen, että tarvitsen vain aikaa käsitellä mitä on tapahtunut, sillä muiden läsnäollessa keskityn vain toisiin enkä itseeni enkä halua edes puhua muille siitä, miltä minusta tuntuu. Koulun jälkee muutenkin se sosiaalisuus vaihde jää päälle ja kyydittäessä toisia kotiin en vaa saa rauhoitettua itseäni enkä keskity ollenkaan itseeni, vaan toisiin.

Toivottavasti kuitenkin pääset kuntoutukseen ja saat apua pian! :pray:t2: Voimia sinulle valtavasti sinne.