Opiskelustressi ja olematon stressinsietokyky

Musta tuntuu, etten vaan selviä normaaleista asioista. Tai vähintäänkin joudun ponnistelemaan älyttömästi niiden eteen. Opiskelu on mun mielestä ihan järkyttävän rankkaa, ja tuntuu, että oon koko ajan äärirajoilla. En kestä stressiä samalla tavalla kuin muut. Oon nyt opiskellut yliopistossa kohta viisi ja puoli vuotta, vaikka viidessä vuodessa oli tarkoitus valmistua. Mua pelottaa, etten koskaan pysty olemaan töissä. Tein opiskelun ohella vähän aikaa helppoja töitä, mutta silti ahdistuin niin paljon, että mun oli pakko lopettaa työt. Ja se oli lievästi sanottuna niin kamalaa, että nyt mua pelottaa oikeisiin töihin meneminen. Oon tosi ujo, ja jännitän kaikkea kohtuuttomasti.

Mulla on siis enää gradu kesken, mutta musta tuntuu, etten kykene tekemään sitä. Joku siinä ahdistaa niin, ettei ajatus kulje ollenkaan. Ja sitten tulee tunne, että oon vaan liian tyhmä. En pysty tekemään gradua, en pysty menemään töihin, eli oon siis ihan jumissa mun elämässä. Oon jo 27-vuotias, enkä todellakaan nuorempana ajatellut olevani nyt tällaisessa pisteessä. On pettynyt olo ja häpeän itseäni. Oon myös itkuinen koko ajan. Tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä.

En oikein tiedä mitä tehdä. Yths ohjasi mut terveyskeskukseen ja terveyskeskus ohjasi mut yths:lle. Avun pyytäminen on vaikeaa, varsinkin kun sitä ei noin vain saa. En myöskään oo aina varma tarvitsenko edes apua. Ajattelen että mun ongelma on se, että vaadin itseltäni paljon, enkä osaa olla armollinen itselleni. Lisäksi vertailen itseäni muihin. Luon paineita itselleni, ja ahdistun niistä, ahdistuminen johtaa mulla lamaantumiseen, ja sitten en pysty toimimaan ollenkaan, joka taas johtaa sellaiseen kierteeseen, että ahdistun vain lisää. Oon tähän saakka onnistunut suorittamaan
kaiken suorastaan erinomaisesti mutta nyt on tullut joku raja vastaan. Ehkä mun elämä on tähän saakka ollut tuttua ja turvallista, koska oon keskittynyt ensin peruskouluun, sitten lukioon ja nyt yliopistoon. Mun koko elämä on rakentunut opiskelun ympärille, mutta nyt mun pitäis valmistua ja siirtyä ihan uudenlaiseen elämään. Ehkä se pelottaa.

Mun oli pakko kirjottaja tänne, koska oon ollut niin epätoivoinen koko syksyn, etten pysty enää pitämään tätä sisälläni. Mutta jos jollain on ollut samankaltaisia tilanteita, niin niistä olis kiva kuulla! <3

1 tykkäys

Moikka Pullervo!

Koen ihan samoja tuntemuksia, vaikka olen vasta ekan vuoden AMK-opiskelija.
Ahdistaa itseäni jäätävät työmäärät koulun suhteen, lomakin meni pelkkään koneella hakkaamisen suhteen ja deadlinet , vaikka olisikin aloittanut niiden teon ajoissa.
Haluaisin tehdä tässä lisäksi vapaaehtoistyötä, mutta pelkään että jos tämän hetkinen tehtävämäärä pommitus jatkuu niin en voi toteuttaa vapaaehtoistyö haavettani.
Minullakin on hirveitä kokemuksia työelämästä enkä ole töissä. Olen kuitenkin odottavaisin mielin vp työn suhteen, koska tyypit vaikuttaa ihan mukavilta, vaikka jännitän sitä, että en tule nytkään ymmärretyksi nepsy ongelmieni takia.

Vaadin itseltäni myös koulussa aivan liikaa. Tuntuu, että itseni piiskaaminen on mennyt pahemmaksi versus ammattikoulussa. En osaa ottaa iisisti, koska haluan saada tehtävät tehtyä hyvin ja kun ympäriltäni kuulen vain palautetta ja äänensävyistä turhautumista ja ärtymystä, niin herkkänä ihmisenä stressaannun entistä enemmän ja alan jännittämään mitä seuraavaksi tapahtuu ja vihaavatko kaikki minua, siksi koska olen valitettavasti huonommillani se, joka tahattomana tekee typeriä virheitä…Pahoitan myös mieleni.
Työelämään meneminen on aina vuosi vuodelta siksi vaikeampaa, koska omalla tavalllani jännitän muita ja opiskelen vielä humanistista alaa. Haluan auttaa ja vaikuttaa yhteiskunnan ongelmakohtiin, mutta heikkouteni on herkkyys ottaa itseeni jos joku hermostuu virheilleni.
Ahdistuminen minulla taas johtaa siihen, etten kykene olemaan oma itseni. Piiloudun muilta, jotta muut eivät hermostu enempää. Saatan olla läsnä kuorellisesti, mutta henkinen puoli minussa piiloutuu.

En kuitenkaan harkitse enkä aio lopettaa opiskeluani, koska tiedän että tämä ala opettaa minulle henkistä sietokykyä. Tarvitsen haasteita oppia hallitsemaan tunteitani ja käyttäytymistäni ,jotta pystyn myöhemmin auttamaan jotakuta yhtä herkkää ihmistä kuin itse olen. Sisälläni on kauan elänyt vaikuttajaosapuoli, joka haluaisi näyttäytyä mutta tällä hetkellä se on haastavaa, kun uusi ympäristö ei oikein ymmärrä minua.
Jännitän myös uusia tilanteita ja jopa ihan koulupäiviäkin nykyään. Huomaan kehoni reagoivat todella voimakkaasti jännittämiseen, sillä ripuloin kun menee stressi tarpeeksi korkealle. Välillä tekee mieli jopa laittaa sormet kurkkuun ja oksentaa (en suosittele).

Ehkä meidän kummankin pitäisi opetella ensin armollisuutta. Jos ehdin, niin ajattelin lukea joku päivä Eevi Minkkisen- Ole itsellesi armollinen ja melkein suosittelisin sinuakin yrittämään lukea se, jos se auttaisi ja antaisi jotain uusia ajatuksia sinullekin.
Älä ole itseesi pettynyt. On täysin ymmärrettävää, että nyt et vain kykene tekemään sitä gradua. Joskus on kuitenkin hyvä ottaa aikalisä. Et ole tyhmä, vaan korkeakoulu on aika haastavaa jopa minulle.
Itselläni on vielä hahmottamisen vaikeus ja koen olevani joka päivä entistä tyhmenpi, koska tuhoan vahingossa toisten tekemiä ja laatimia virikkeitä, vaikka It-taidoissani ei ole varsinaisesti ongelmaa. En vain hahmota kaikkea enkä muiden ajatuksen juoksua täysin. Lisäksi koen olevani aina pihalla, vaikka olen merkannut tärkeät päivämäärät aina kalenteriin ylös, milloin on mitäkin ja pitää olla tehtynä. Silti häpeän ja piiskaan itseäni.

Jos ottaisit nyt pari päivää ajatustesi kanssa lomaa, teet mukavia juttuja ja sitten vaikka Maanantaina katsot asioita uudelleen. Itse olen ainakin aivan puhki jo, vaikka viime viikko oli syyslomaa. Aion huomisen ja Lauantain olla irti kouluhommista, jotta jaksaisin Sunnuntaina taas painaa duunia muiden opiskelijoiden kanssa. Voimia sinulle kuitenkin opiskeluun ja muista olla armollinen itsellesi!:pray:t3:

Hei, haluan lohduttaa sinua että kyllä se elämä kantaa.

Itse opiskelin insinööriksi. Elämäntilanne insinööriopiskelun aikana yli 20 vuotta sitten aiheutti minulle psyykkisiä ongelmia ja omat opintoni venyivät niin että valmistuin insinööriksi 7 vuoden opiskelun jälkeen.

Minulla on ollut paljon ongelmia psyyken kanssa matkan varrella, tätä taivalta olen kulkenut jo 55 vuoden ajan mutta lopulta kuitenkin hyvällä menestyksellä.

Olen pärjännyt elämässäni lyhkäsillä sairaslomilla, silloin kuin ne on ollut tarpeen. Pisin sairasloma psyykkisten oireiden kanssa oli kuukausi jonka jälkeen palasin töihin kuukaudeksi, romahdin uudestaan ja sain sairaslomaa kaksi kuukautta lisää.

Ihmismieli on ihmeellinen ja aina siihen ei löydy syytä ja vaikka siihen löytyisi syy, niin se voi olla virheellinen.

Minä olin onnekas, koska sain lopulta noin 7 vuoden oireilun jälkeen yhdeltä lääkäriltä lähetteen psykiatriselle poliklinikalle jossa minulle aloitettiin lääkitys ja kävin noin vuoden ajan viikottain terapeutin puheilla.

Meillä kesti jokainen keskustelu tuntikausia, näin ollen sain käsitellä aikaisempia kokemuksiani tämän terapeutin kanssa polikliniikalla.

Terapeutti seurasi oloani ja sen perusteelle minulle lisättiin lääkitystä. Itse kuitenkin koin että lääkitys ei toimi, mutta jatkoin sen ottamista koska lääkäri oli sen määrännyt ja vaimonikin uskoi että tämä toimii.

Koska olen luonteeltani niin ulospäin suuntautunut, tämä psykologi halusi tehdä minulle älykkyystestin jos siihen suostuisin. Osa psykologilla käynnistä siis meni sitten näiden kysymysten vastaamiseen ja lopputulokseksi sain tietää että olen älykäs verbaalinen ihminen, mutta että minulla on yksi ongelma - emotionaalinen puoli, eli tunneäly on erittäin kehittynyt.

En muista mikä älykkyysosamääräni testissä oli, olisiko ollut 121 ja kaikki osa alueet yli 100 rajan, mutta tunneäly puolella korkeampi piikki.

Minulle sanottiin että minulla on kapasiteettia vaikka mihin, näiden testien pohjalta mitattuna.

Itse kuitenkin nyt 15 vuotta noiden testien jälkeen olen tullut siihen tulokseen että juuri tämä emotionaalinen tunne äly on se osa minusta joka on aiheuttanut minulle ongelmia.

Vasta siinä vaiheessa kun opein suojelemaan itseäni yhteikunnalta ( yhteiskunnalla tarkoitan sekä järjestelmää että ympärilläni olevia ihmisiä ), alkoi parantuminen psyykkisiltä häiriöiltä.

En ole koko tämän noin 30 vuotisen kamppailun aikana syönyt lääkitystä kuin akuuttiin tarpeeseen, silloin kuin aivoni on tarvinnut lepoa ajattelusta. Tämä on tapahtunut vuonna 2001 kuukauden ajan ja samoin vuonna 2007 joidenkin kuukausien ajan.

Silloin 2007 kun sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle, minulle määrättiin siis lääkettä. Söin näitä lääkkeitä ja psykologia polikliniikalla seurasi tilannetta ja lääkitystä lisättiin vaiheittain. Kyselin psykologilta mistä lääkäri pystyy tietämään kuinka paljon minun tulisi syödä lääkettä, johon sain vastaukseksi että siksi käyn polilla psykologilla ja he yhdessä lääkärin kanssa arvioivat tilannetta.

Minä kuitenkin itse tunnustelin tilannetta ja olin ehdottomasti eri mieltä lääkärin kanssa lääkkeen vaikutuksesta. Vaimoni oli kuitenkin poliklinikan kannalla ja oli ehdottomasti sitä mieltä että kyllä minun tulee jatkaa lääkitystä niin kuin ammattilaiset ovat kehottaneet.

Suostuin vaimoni pyyntöön, mutta pyysin häntä myös tarkkailevan tilannetta - itse olin ehdottomasti sitä mieltä että lääke vie väärään suuntaan tilannettani.

Noin 2-3 kuukautta kun oli mennyt aikaa, vaimo kertoi minulle että taidat olla oikeassa - nyt lääke vaikutus ei toimi. Aloin systemaattisesti vähentämään lääkettä ja vaimon kanssa yhdessä tarkkailtiin tilannetta.

Jatkoin polikliniikalla käyntiä, mutta en kertonut että olin alkanut vähentämään lääkettä. Hyvä oli kuitenkin että sain keskustella traumat jotka johtuivat nuoruuden ongelmista sekä vuonna 2000-2001 psykooseista.

Jossain vaiheessa psykologi kertoi minulle että nyt hänen mielestä alan olemaan tasapainoinen, hän kysyi paljonko minulle tällä hetkellä menikään sitä lääkettä. Kerroin että olen vaiheittain vähentänyt lääkitystä omien tuntemuksieni mukaan, eli tarkkailemalla omaa olotilaani ja että nyt olen ollut yli 3 kk ilman minkäänlaista lääkitystä.

Tuosta polikliniikalla käynnistä on nyt aikaa noin 15 vuotta. Tämän 15 vuoden aikana en ole syönyt psyykelääkkeitä, toki minulla on välillä ollut vaikeuksia mieleni kanssa - mutta olen pärjännyt hyvin ilman lääkkeitä juuri sillä että koiran elää tässä ja nyt.

Tämä kertomus ei ole sen takia että kehottaisin elämään ilman lääkettä, mutta kerroin tarinan sen takia että kuuntelisimme paremmin itseämme ja oppisimme tuntemaan mieltämme. Me voidaan sillä tavalla auttaa itseämme ja lähimmäisiämme monessa asiassa.

Olla ihminen ei aina ole helppoa, mutta kun pitää huolta siitä että tunnelin päässä jota kuljemme on aina valoa - silloin voimme olla varmoja siitä että kuljemme oikeaan suuntaan.

Mielenterveysongelmasta irti pääseminen voi joskus olla pitkä prosessi. Kaikesta ei kuitenkaan aina tarvitse päästä eroon, vaan osa asioiden kanssa täytyy vain oppia elämään.

Haluan vielä kertoa sinulle että minulla on poika joka tällä hetkellä on 25 vuotias, hän vielä taistelee että saisi ammattikoulun käytyä läpi kunnialla. Hänen ongelmat alkoivat yläasteella, valoa on ollut tunnelissa koko matkan ajan. Nyt alkaa näyttää siltä että että tunnelin aukko näkyy, osittain siksi että hän osan ongelmistaan hyväksyy.

Meidän täytyy oppia olemaan armollisia itsellemme, antaa itsellemme ja suoritettaville asioille aikaa. Me ollaan täällä samassa junassa joka kulkee samoja tunneleita kohti valoa joka on sen päässä.

En tiedä oliko tästä kirjoittamisesta mitään apiäua sinulle, mutta haluan kertoa että et ole tässä asiassa yksin - ja että tästä on mahdollista selvitä vaikka se joskus toisenlaiselta tuntuu.

Itse olen opiskellut peruskoulun ja lukion lisäksi kolme ammattia: liikunnanohjaaja, urheiluhieroja sekä sosionomi (amk). Kertaakaan ei työnantajat ole olleet kiinnostuneita numeroista. Opinnäytetöiden aiheista kylläkin, mutta niistäkään ei ole kertaakaan kysytty arvosanaa. Toki kun ala on sosiaaliala, missä on usein pulaa työntekijöistä, tilanne on vähän eri kuin alalla jossa on parempi tilanne työntekijöiden suhteen. Mutta tutkinnoissa tärkeintä on saada ne suoritettua, eikä niinkään millä arvosanoilla. Joten omaa rimaa voi ihan hyvällä omallatunnolla vähän laskea. :slight_smile:

Itsensä vertaamisessa muihin on valtava sudenkuoppa. Lähipiiristä usein löytyy aina joku, jolla on jokin tietty asia “paremmin”. Otetaan esimerkki omasta elämästä, teini joka usein vertasi itseään muihin.

Luokan muilla oppilailla oli paremmat puhelimet, paremmat vaatteet ja perheillä paremmat autot ja talot. Kun tilanne laitettiin paperille, totuus olikin että 20 oppilaan luokassa muutamalla oli parempi puhelin, muutamalla toisella paremmat vaatteet, muutaman toisen perheellä parempi auto ja talo jne. Kenelläkään ei ollut kaikkia näitä teinin mielestä paremmin, ja kun paperia katseltiin niin teinillä itsellään oli selvästi luokassa keskimääräistä paremmat kaikki nämä asiat. Mutta kun huomio kiinnittyy niihin vain niihin joilla asiat ovat omasta mielestään paremmin, tuli tunne että kaikilla on kaikki parempaa. Ajatukset ja tunteet ohjaavat havaintojamme, jotka helposti tukevat ja ylläpitävät virheellistä tulkintaa.