Muuan pukuompeluopiskelija avautuu

Iltaa, kirjoittaja on 32-vuotias, traumataustainen vihainen nuorimies. Monesti vakavissaan, muttei koskaan täysin tosissaan. Sehän olisi lähinnä näköalattomuutta tässä sekavassa maailmassa.

Oma taival kuntoutumisen saralla alkoi, kun muutin 18 vuotiaana kotoa sairaalaan. Systeemi arpoi traumojen, yleisen sekavuuden ja älykkyyden pohjalta skitsofrenia-diagnoosin. Oireet olivat kuulemma alkaneet jo lapsuudessa.

Aikuisten puolella yksi diagoosia tehnyt lääkäri ei todistettavasti osannut suomea eikä englantia kunnolla. Toinen odotteli eläkepäiviä. Potilaan sekavuutta tulkittiin miten huvittaa.

Sairaalassa olon aikana opiskelin elektroniikka-asentajaksi. Valmistuin työkyvyttömäksi.

Määrätietoinen harhailu ja kompurointi johti ajan kanssa oikeiden diagnoosien löytymiseen ja erään taidepajan kautta takaisin kouluun. Add + dissosiaatio ja pukuompelu. Vapaa-ajalla tuijotan edelleen usein seinää. Potilaan kuntoutus alkoi 10 vuotta myöhässä.

Heikkoina hetkinäni huijaan itseni liikkeelle unelmoimalla siitä ihanasta, kauniskasvoisesta tyttöystävästä, joka mulla voi olla sitten joskus kun elämä on kunnossa, kun elämä on alkanut. Kun traumat ja sisäistetyt menneisyyden kaiut eivät hallitse omaa elämää, olemista ja ajattelua ja tyrannin ottein.

“Opettele rakastamaan ensin itseäsi”. Eikös tämän viisauden sisältö ole suunnilleen “uudelleenohjelmoi aivosi”. Biologisen kovalevyn tyhjennys ei vaan taida olla mahdollista.

Lopulta teemme mitä haluamme, järki voi vain valaista todellisuuden ympärillämme. Tämä pätee ihmisen sydämeen sosioekonomisesta statuksesta, älykkyydestä tai yksilön onnenellisuudesta riippumatta.

Olemme kaikki se teini, joka haluaa auton. Meissä asuu myös se aikuinen, joka organisoi sen auton teinille.

Sosiaalisen ahdistuksen voittaminen on muodostunut mulle itse valituksi pakkomielteeksi. Minä määrään täällä.

Aikansa päätä seinään hakattuaan kirjoittaja tajusi, että vastakkaiselle sukupuolelle juttelu sai käytönnössä aina traumat pintaan ja paniikkikohtauksen omaisen jäätymisen tulille.

Myös deittikulttuurimme vitutti kirjoittajaa pisteeseen, että hän alkoi organisoida jodelin kautta sokkotreffiryhmää.

Opiskelut jatkuivat, vastaan tuli muutama hommiinsa epäpätevä paviaani joilta puuttui moraalinen käsijarru. Burn-out.

Puolen vuoden jälkeen opiskelut jatkuivat toisessa koulussa. Sama ala, tällä kertaa koululla on inhimillinen ote ja johto on tehtäviensä tasalla. Kolmen vuoden tavoite on päätyä palmun alle freelanceriksi ja etätyöläiseksi, ja tehdä taiteilijan kompromissi. Koulun ohella sitä varten pitäisi opetella kaikenlaista. Mm. Peliprojekti on tulilla. Ja tietysti oppia elämään kuin joku etäisesti funktionaalista ihmisläintä muistuttava olento.

Etsin itseäni. Kaikki on aika sekaisin, ja kaipaan ystäviä ja rakkautta. Luomme mitä pelkäämme. Kaiken tämän alla olen ihan kiva, lempeä ihminen, mutta olen perinpohjaisesti kyllästynyt larppaamaan herrasmiestä.

Kiitos ja anteeksi, tästä on hyvä jatkaa…

2 tykkäystä

Haluan lisätä, että osaan ottaa kritiikkiä vastaan provosoitumatta. Kaikki ajatukset ja tunteet ovat tervetulleita! :relieved:

Älkää pelätkö mun ulosantia, mä en halua hiutaa ketään kumoon. Sanon vain mitä ajattelen.

Oli mukava lukea voimakasta ja tunteikasta kirjoitusta. Tiedän omasta kokemuksesta että toipumiseen menee aikaa, mutta usein kun tällaisen polun on vaeltanut, osaa myös rakentaa itsestään uudenlaisen ihmisen.

1 tykkäys