Miten olette hakeneet apua?

Miltä tuntui hakea apua mielenterveyteen? Mitä ajatuksia sulla silloin pyöri päässä? Ennen kaikkea haluaisin kuulla miten, ihan konkreettisesti, hait apua? Soititko, kirjoititko, menitkö vaikka terveydenhoitajalle? Jos soitit, mitä ja kuinka paljon kerroit? Miten sulle vastattiin? Oliko joku kynnyshetki mikä aiheutti sen että päätit hakea apua?

Omia ongelmia en halua tähän sen isommin avata, mutta tiedostan että apua olisi pitänyt hakea jo ajat sitten. En ole koulussa, ja työterveyteen ei kuulu mitkään mielenterveyteen liittyvät asiat. Ainoa vaihtoehto tuntuu olevan soitto kunnallisen puolen mielenterveyspuhelimeen, mutta soittaminen juuri on kaikkein vaikeinta, ja tuntuu että menen lähes paniikkikohtauksen partaalle jos yritänkään sen tehdä. Tiedän että tulee itku kun asiaa alan avaamaan ja puheesta vaikea saada selvää. Lisäksi pelkään että mua ei oteta tosissaan, kun kunnallisella puolella oon ennenkin kokenut vähättelyä väsymyksestä ja masennuksesta. ‘se vaan nyt kuuluu tuohon ikään että moni asia mietityttää ja on normaalia olla väsynyt kun tekee fyysistä työtä’. En osaa olla tarpeeksi jämy puhelimessa. Sitten kun siellä on käytössä vielä takaisinsoitto, eli en voi puhua juuri silloin kun haluan vaan sieltä soitettaisiin mulle tyyliin kun oon töissä :sleepy: Digiklinikalle oon joskus kirjoitellut mutta sieltäkin pyydetään vain soittamaan terveyskeskukseen.

Haluaisin kuulla kokemuksia teidän avunhakemisprosessista. Siitä miten asiat etenivät, ja miten saitte apua. Nuo omat ‘tekosyyt’ sille miksi en ole sitä tehnyt tuntuvat jo paljon mitättömämmiltä kun ne kirjoitin!

0lkoon tämä ketju rohkaisuksi jokaiselle joka vielä epäröi avun hakemista tai arvostukseksi jokaiselle joka sen on uskaltanut jo tehdä!

4 tykkäystä

Mulla avun hakeminen tapahtui lähes vahingossa. Olin tosi alakuloinen ja ahdistunut peruskoulussa ja vihjasin vahingossa eräälle opettajalle, että kotona ei ole kaikki hyvin. Kyseinen opettaja oli todella huolestunut ja itse jopa säikähdin sitä, että olin paljastanut asian. Me sitten juteltiin asiasta hieman käytävän puolella ja sovittiin, että menen opinto-ohjaajan luo juttelemaan asiasta lisää.
Opo sitten ehdotti koulukuraattorin luo menemistä, jossa tapasin myös koulupsykologia. Käynnit loppuivat kun valmistuin.

Ammattikoulun puolella oireilu pahentui ja aloin saamaan paniikkikohtauksia jolloin menin terkkarille… siellä juteltiin mun mielenterveydestä ja sain lähetteen psykologille. Käynnit loppuivat jälleen kun valmistuin.

Ammattikorkeassa asia otettiin ensimmäistä kertaa tosissaan… kävin ensin koulupsykologin luona, sitten sain lähetteen mielenterveyspalveluihin jossa olin hoidossa parikin vuotta. Sain kunnon diagnoosit ja nyt olen psykoterapiassa.

Tsemppiä kaikille apua hakeville, tiedän että se ei ole helppoa!! :heart:

3 tykkäystä

Aikuisiällä olen kerran soittanut akuutissa kovassa ahdistuksessa kriisipuhelimeen. Mietin silloin irtisanoutumista töissä. Puhuminen vieraan ihmisen kanssa auttoi ja teinkinsilloin oikean valinnan. Kävin tosin niihin aikoihin lääkärissäkin, koska yksi yö päätöksen teossa meni nukkumatta ja halusin turvata tulevaisuudessa yöunet.

Perheessämme tapahtuneen trategian takia (kuolemaan johtanut tapaturma) kriisiryhmä kävi kotonani. Kutsuin itse tämän ryhmän ja tämä auttoi paljon, koska oli shokissa. Myöhemmin kävin sururyhmässä ja vertaistuki jonka sain siellä, oli korvaamaton.
Joitakin vuosia sitten kävin Vastaamossa keskustelemassa psykoterapeutin kanssa eräästä työelämän ongelmasta. Minulla ei ollut silloin vakityötä ja tämä tapahtui ennen julkisuuteen tullutta Vastaamokohua.
Nykyään olen avoin… työkavereiden ja ystävien kanssa tulee paljon keskusteltua vaikka mistä.

2 tykkäystä

Terveyskeskuksesta ihan, en varmaan yksin olis pystynyt, kun olin päästänyt tilanteen jo niin pahaksi, mut äiti sano onneks et nyt taitaa olla sellanen tilanne et tarviin apua , ja tuli mun mukaan sinne :heart: Paniikkikohtaus oli melkeen kokoaika päällä, ja vastaanotolla romahdin täysin…mut onneks menin , sieltä sit ohjattiin erikoissairaanhoitoon :pray:

1 tykkäys

Yths:n kautta laitoin chatissa viestiä, että en enää jaksa yksin sosiaalisen ahdistuksen kanssa. Oli pelottavaa ottaa se ensimmäinen askel, mutta samalla helpotus että sain sen tehtyä. Kävin syksyllä yths:n jännittäjäryhmän ja pari kertaa psykiatrisella sairaanhoitajalla. Ennen joulua mulle todettiin vielä masennus, sanoin mun lääkärille marraskuussa että epäilen että vois olla. Tän vuoden puolella oon käyny pari kertaa psykologilla juttelemassa, mutta voi olla että tuun jatkamaan psykoterapiaan

2 tykkäystä

Nuorena kun minulla oli paha sukupuoli-identiteettikriisi ja halusin korjata sukupuoleni, menin monesti juttelemaan terveydenhoitajalle lukio-ikäisenä. Joskus siksi, että jaksamiseni oli nollissa anemian takia ja joskus kaverit vain pakottivat siihen, kun vaikutin huonovointiselta. En itse ymmärtänyt tilaani silloin, tunsin vaan, että jokin iso osa minussa on nyt huonosti ja yritin vain elää sen kanssa, koska minut oli lapsuudessani opetettu siihen. Kun terveydenhoitaja sitten sanoi että olisikohan kyse nyt tästä, mieleni kirkastui. Hän kysyi, haluaisinko mennä juttelemaan siitä ammattilaiselle, jotta en aina myöskin nuokkuisi hänen vastaanotollaan, johon sanoin ilman muuta. Olin iloinen terveydenhoitajani ammattimaisuudesta, että hän osasi sen minusta kaivaa, kun olin jutellut, ettei minulla ole hyvä olo kehossani, en edes muista, mistä kaikesta aina juttelimme, mutta hänen toimistonsa oli aina kovin lämmin ja suojaisa, jossa sain olla rauhassa.

Kun lähetteeni psykologille oli, keskustelin siellä noin vuoden siitä mitä koin, mutta en saanut mielestäni tarpeeksi vastavuoroisuutta siltä psykologilta. Se miten itse jäljestäpäin keskustelujamme näen, minusta hän yritti jopa vähän triggeröidä minua tahallaan sanomalla tai kysymällä asioita, joista tiesi, että en pidä. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa, mutta huomasin myös kerran, että olimme keskustelleet kuinka vihaan mekkoja ja seuraavalla kerralla hänellä oli sellainen itsellään. En muista, oliko silloin kesä vai talvi ja jokainenhan pukeutuu juuri siihen mihin haluaa mutta olin silloin nuori ja herkkä ja arka asiastani niin varmasti vaan ylireagoin siihen :person_shrugging:

Sitten kerran aikuisiällä, noin 24:n vuoden huitteilla eräs traumani alkoi nk. triggeröityä aika usein, josta keskustelin silloisen poikaystäväni kanssa. Hän ei osannut auttaa minua muuten kuin toteamalla, että hae ammattiapua. Koin, että koska traumani eli ongelmani oli niin iso, etten pääsisi siitä itse yli, se oli looginen ratkaisu. Aina, jos koen, etten pysty itse omilla voimillani menemään eteenpäin asian kanssa, pyydän apua. Oli se mikä tahansa asia eikä vain mt-asiat.
Soitin sitten kuntani palveluihin pari puhelua, jossa päällispuolisin kerroin, että tarvitsen apua trauman hoidossa. Minut ohjattiin sitten jollekin ammattilaiselle (en muista oliko psykologi vai joku muu) jonne sitten sain ajan helposti, koska käyntejä oltiin suunniteltu vain yksi. Minulle kuitenkin sanottiin, että lisäkäyntejä voidaan järjestää, mutta ne maksaisivat minullekin sitten jo, ensimmäinen käynti oli ilmainen :+1:
Sielä sitten avasin ja vollotin ja keskustelin tämän ammattilaisen kanssa jonkun tunnin ja totesin, että tämä oli tällä selvä kätellessäni häntä ja sanoin “toivottavasti ei enää tavata”. Trauma kuitenkin juursi kauemmas, mitä olin ymmärtänyt ja uusiutui muutaman vuoden päästä uudestaan niin, että tietyt asiat triggeröi ja tuotti pahaa oloa olla silloisessa elämäntilanteessa, josta en ollut ymmärtänyt, miten haitalliseksi olin sen itselleni rakentanut. Keskustelin sitten nykyisen mieheni kanssa tästä aikuisiän traumasta ja jotenkin hän osasi sanoa oikeat asiat, ei sanonut edes paljoa, mutta juuri ne asiat, mitä minun tarvitsi kuulla.

En tietenkään ole parantunut vielä varmasti aivan täysin traumoistani, mutta sukupuoli-identiteettikriisin olen selättänyt jo. Nämä olivat minun kaksi senttiä ammattilaisten kanssa keskustelemisesta ja muilla on luultavasti erilaisemmat kokemukset riippuen kunnasta ja ikäluokasta.

Toivon, että porras hakea apua olisi jokaiselle matala ja että sieltä vastattaisiin kaikille sopivalla tahdilla ja sopivalla hoitomenetelmällä :orange_heart:

Muistan vaan kun erään kesän lopussa päädyin terveyskeskuslääkärin vastaanotolle kaverini kanssa. Hänen esitti tilanteessa tukihenkilöäni. Tätä ennen olin jo pudonnut monen mahdollisuuden ohi, joissa minua olisi voitu auttaa.

Ennen huostaanottoa muistan käyneeni joissain tutkimuksissa Auroran sairaalassa. Juttelin jonkun tyypin kanssa (hoitaja tms.) Hän piirsi meidän kaikki kissat ja koiran. Hän oli taitava piirätmään. Huostaanoton jälkeen alle kouluikäisenä sijaisvanhempi sekä holhoojani olivat sitä mieltä ettei kunntoutusta tarvitsen aloittaa: olin kuulemma kuin kuka tahansa normaali lapsi heidän mielestään. Ekan luokan kävin uudelleen käytöshäiriöiden vuoksi. Ihan syystä kyllä. Ala-asteella olin jonkin aikaa musiikkiterapiassa.

Yläasteaikana aloin oireilla todella vahvasti. Pääsin satunnaisesti käymään kuraattorin luona. En osannut muuta keinoa joten juttelin koulumme siivoojan kanssa koulupäivien jälkeen tunnin joskus jopa kaksi. Silloin en ymmärtänyt ettei hänen tehtäviinsä olisi kuulunut minun kuuntelemiseni. Lukioikäisenä pääsin vajaan puolen vuoden lastensuojelun varoin kustannettuun keskuteluapuun kerran viikossa. Tämän jälkeen ammattiavun (julkinen terveydenhuolto) käyttäminen jäi muutamaksi vuodeksi sillä kielsin koko sairauteni…

Kunnes erään kesän lopulla päädyin kaverini kanssa varaamaan mulle lääkäriajan tk:sta. Valehtelin sen hetkisen terveydentilani, jotta saisin lähetteen erikoissairaanhoitoon. Ja sainkin. Tällä tiellä vihdoinkin olen vuosia myöhemmin aidosti toipumassa sekä rakentamassa itselleni sopivampaa elämää.

Vikalla kerralla sain vasta diagnoosit ja säännöllisen keskusteluavun ennen nykyistä psykoterapiaani, josta olen ikionnellinen. Aidosti ensimmäinen kohdallani toiminut hoitomuoto<3

1 tykkäys

Nyt aikuisiällä uskaltauduin hakemaan apua vasta kun oli pakko. Ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista olin jo kärsinyt pidempään, mutta yksi päivä kesällä tuli kokoajan paniikkikohtauksia ja ajattelin etten kestä. Joten ihan päivystykseen soitin ja siellä kävin. Sain rauhoittavia että pystyin nukkumaan seuraavaan päivään, jolloin soitin tk:seen. Olo oli niin kamala, että se voitti tuon soittamisen pelon. Sain seuraavalle päivälle lääkärille ajan ja siellä sitten määrättiin lääkitys ja ohjeistus mennä depressiohoitajan kanssa puhumaan. Tuosta on nyt kulunut puoli vuotta ja olen iloinen että hain apua.
Toivottavasti sinäkin saat rohkeutta soittaa ja varata ajan :heart: Ei kannata suotta yksin pärjätä huonon olon kanssa, kun apua on saatavilla.

2 tykkäystä

Kiitos hurjasti kaikille vastauksista <3

Mä oon käynyt koulu psykologilla jonkun aikaa ja sain häneltä lähetteen lyhyt psykoterapiaan ja nyt kun ei näytä että saisin sitä koska terapeutteja ei löydy niin koulu psyk. antaa paperit ja sitten pääsen ehkä nuorten psykiatriseen juttuun (en nyt muista sitä sanaa lol) ja siellä voidaan tehä esim diagnoosit ja saada lääkityksia.

3 tykkäystä

Mulla alkoi ahdistuksen oireet ilmenemään 2020. Itse en hakenut apua, vaan sisko kertoi äidille että mulla ei ole kaikki hyvin. Itkeskelin sohvalla todella paljon. Ennen sitä mulla oli synkkiä ajatuksia ja ajattelin kaiken olevan tässä.
Äiti vei mut yksityiselle ja sieltä sain lähetteen terapiaan jota oon käynyt nyt 2 vuotta. Ensi syksynä tulee viimeinen vuosi Kelan tuella.

Ennen ahdistusta valmistuin ammattiin ja koin muutoksia kouluelämässä ammattikoulussa ollessa, niistä en ole valmis puhumaan mutta oon saanut apua niiden käsittelyyn aivan ihanalta terapeutilta.
Toivottavasti saat myös apua mahdollisimman pian!

3 tykkäystä