Mitä jos ei halua parantua?

Oon kamppaillu masennuksen kanssa jo mukavan monta vuotta ja en vaan yksinkertasesti jaksa enään. Tää on aivan perseestä.

Ainakun oon parempaan päin niin tavallaan säikähdän sitä että herranjumala mä olen terve ja mun elämä muuttuu jne. Lopetan aina lääkkeet hetkeksi etten ihan “kokonaan ja lopullisesti” parantus tai jotain aina kun asiat menee parempaan suuntaan ? :joy:

En tiiä oonko valmis parantumaan masennuskesta ja välillä tuntuu etten edes halua? Se vetää mut takasi siihen turvalliseen synkkyyteen mihin oon tottunut.

Toivottavasti en oo ihan yksin tän asian kanssa vaikka siltä tuntuukin.

9 tykkäystä

et tosiaan oo yksin, oon miettiny tätä niin paljon!!

olo on vuosia ollut jo ihan äärimmäisen kurja, monella eri tavalla. kyllä tulee päivittäin mietittyä, että ei tällästä jaksa elää, olisinpa “normaali”.
MUTTA. jos nyt mun naaman eteen laitettais pilleri, jonka nielaisemalla mun mt-ongelmat lähtis ikuisiks ajoiks, en todellakaan pystyis ottaa sitä. en olis valmis. huono vointi on osa identiteettiä, vaikka en ainakaan itse sitä juurikaan ulospäin näytä, tai ainakin mahdollisimman vähän.

ja toi on välillä tosi vaikee sanoo ääneen, koska 1. moni ei ymmärrä YHTÄÄN. kummastelee vaan että kuka nyt ei muka haluis voida hyvin, oonko ihan sekasin. “mieti nyt kuinka ihmiset tuola kärsii, et sä voi sanoo noin” ja 2. pelkään että loukkaan jotain ihmistä, joka ois tällä hetkellä valmis tekemään mitä vaan että pääsisi paskasta olosta eroon.
ja siis oon mäkin! oon ihan helvetin loppu ja täysin valmis unohtaa tän ajanjakson elämästäni, mutta kuten sanoin ja säkin sanoit, ei siihen vaan oo valmis. se masennusmöykky on tuttu ja turvallinen.

ja siihenhän syy on ihan luonnollinen. masennuksesta yms. paraneminen tarkottais meinaa toki sitä, että elämä muuttuis tosi paljon. ja se muutos pelottaa, varsinkin kun se tuntuu niin kaukaiselta. joten tosta olosta ei todellakaan tarvii kokea syyllisyyttä, ite koin pitkään mutta ymmärrän nyt että se on ihan ok!

kunpa joskus oltaisiin valmiita heittämään tää paska lopullisesti pois, ja kyllä se vielä tulee :heart:

9 tykkäystä

Et varmasti ole ainoa, jolla on saman tyylisiä ajatuksia, että siihen tuttuun tuudittautuu vaikkei se hyvää tekiskään.

Suomalaiseen kulttuuriin vielä kun on aina kuulunut tietynlainen melankolia, jos nyt katsoo joitain suosituimpia joulubiisejäkin ja iskelmää jne., niin ei ihme että masennukseen tottuu ja mollivoittoinen ajattelutapakin jää nimenomaan tavaksi. Varsinkin mitä kauemmin vuosia kuluu. Kaikkeen joko tottuu tai turtuu yleensä, jos sitä jatkuu tarpeeksi pitkään. Muutos ajettelutapaankin on kai kuitenkin mahdollista.

Itse annan kyynisyydelle turhan usein vallan. Tosi usein itse asiassa. Eikai siitäkään ole mahdotonta alkaa opettelemaan mukavempaan ajattelumalliin :thinking:

8 tykkäystä

Tää sai kyyneleet silmiin. Kiitos kun vastasit. Olet ihana ihminen! <3

3 tykkäystä

voi ihana kuulla kiitos :heart: niin oot sinäkin! voimia haleja tsemiä :heavy_heart_exclamation:

2 tykkäystä

Tosi tuttua mullekin!
Mietin paljon parantumista ja pidän sitä tosi pelottavana asiana. On myös tuota etten ota aina lääkkeitä, just samasta syystä.

Oon terapiassa ja välillä siellä jutteleminen on tosi raskasta just sen takia, kun siellä puhutaan syvällisiä parantumisesta. Oon maininnut parantumisen pelosta ja yritän sitä käsitellä terapeutin kans.

2 tykkäystä

Itse olen ollut tunnistavinani että oma parantumisen pelko johtuu ainakin osin siitä että pelkään etten enää pärjää “normaalissa elämässä” eli arjen kiireissä ja stresseissä. Pienikin stressi kun on kääntynyt niin pitkään kamalaksi ahdistukseksi ja toimintakyvyttömyydeksi, että on aika normaaliakin että stressiä on oppinut pelkäämään ja välttämään viimeiseen asti.

3 tykkäystä

Kirjoittamasi sanat ovat itsellenikin todella tuttuja. Pelkäsin aikanaan parantumista todella paljon. Masennukseni oli syöpynyt todella svyälle persoonallisuuteni rakenteeseen. Mielsin itseni aikanaan masennukseksi. En käsittänyt olevani jotain muutakin. Pää oli sumussa masennuksen tuomasta sisäisestä kaoottisuudesta.

H3ll0k1tty,
Sulle haluan sanoa että tiedät kyllä hetken jolloin tehdä valinnan parantumisesta. Toivottavasti sallit itsesi olla sairas itsellesi sopivalla tavalla niin pitkään kuin sairaudessasi on sinulle turvallista olla, kuten itsekin kirjoitit. Olisi kaunista, jos et joku päivä koe huonoa omaatuntoa sairastamisesta. On täysin ok, jos et halua parantua vielä. Omassa elämässäsi sinä tiedät onko tälle oikeaa aikaa :heart_eyes:

Omalla kohdalla huomasin että minun piti antaa itselleni lupa olla sairas ennen kuin voin parantua. Tällä hetkellä keinun aalloilla, välitilassa. Uusi ja vanha kilpailevat pääni sisällä keskenään. Teen vielä valintoja, joita tekisin syvemminkin masentuneena, mutta ymmärtäen ettei tämä ole ole hyväksi. Tähän mennessä olen oppinut että toipuminen/parantuminen on myös vuosien prosessi kuten sairastuminenkin aikanaan oli.

6 tykkäystä

Kiitos. Oiekasti kiitos ihan super paljon<3 oot täysin oikeessa ja toi viesti pisti oikeesti miettimään!

3 tykkäystä

Hienoa jos annan ajattelemisen aihetta :heart_eyes: Yksi asia miten itse rakastan vaikuttaa toisiin ihmisiin. Liian kauan on vain tullut oltua suu supussa vaikka paljon olisi ollut sanottavaa.

4 tykkäystä

Tämänlaisia ajatuksia itselläkin on pyörinyt päässä tässä kun on vihdoin saatu lääkkeet toimimaan ja tuntuu edes jotenkin paremmalta. Kun ei ole viikkoon ollut huonoa päivää kun normaalisti kuukaudessa oli 2 hyvää päivää, niin herättää sen pelon, et mitä musta tulee jos paranen täysin.

Melankolia, suru ja ahdistus jne on kaikki niin iso osa minua, olen aina ollut se joka kulkee pimeällä puolella ja kirkkaus pelottaa. Mitä jos pitkässä rivissä olleet pimeät päivät harvenevat, onko minusta olemaan onnellinen, pahin ajatus on se et mitä jos kaikki jääkin sellaiseen tilaan jossa kaikki on neutraalia. Olen aina elänyt isosti tunteella ja vaikka se onkin sitä että sielu on riekaleina huutamassa 24/7/365 niin se on silti ollut iso osa minua, jos olen ollut onnellinen se on ollut hetkiä kun on eletty täysillä. Mitä jos en osaakkaan kiljua riemusta jos vaakakupissa ei painakaan enää se et 2/3 onkin surua ja se 1/3 iloa vaan suhteet vaihtuvat. Se pelottaa todella paljon.

Mut sit totta, masennus + ahdistuneisuushäiriö on aivan kamalia matkakumppaneita vaikka elämään tarjoavatkin näkökulmia joita ei voi tajuta ellei itse koe niitä tunteita. Mut se on niin iso osa minua, kun se on kulkenut matkassa vuosikaudet. Mutta silti kaikki ne oireet ja ongelmat on sellasia, et haluaisin päästä eroon, haluais uskaltaa ottaa aivan kaiken avun mitä saa.

Oon luullut et oon ollu ihan yksin tän kanssa, jotenkin lohdullista lukea tätä ketjua. Et ei ole yksin. Koska kuulostaahan se tietysti monen korvaan varmasti oudolta, ettei toinen halua parantua täysin, mut tähänkin pätee se sama, et sitä ei ymmärrä ellei itse ole elänyt.

5 tykkäystä

Paraneminen ja kuntoutuminen ovat tosi isoja muutoksia elämässä loppujen lopuksi, ja muutokset ovat pelottavia. Ehkä voimme tukea toinen toisiamme sillä taipaleella.

1 tykkäys

Itse samaistun täysillä tähän pelkoon.

2 tykkäystä

Mulle kans tuttua tää pelko parantumisen tuomasta muutoksesta ja sitä kautta tunne, ettei välttämättä sittenkään halua parantua. En varsinaisesti tiedä, mikä teki sen, että pääsin tästä ajatuksesta eroon ja uskalsin lähteä täysillä sitä kohti, että oikeasti haluan parantua tästä ja pystyä elämään normaalia elämää. Varmaan yhtenä isona syynä riidat exän kanssa, joissa hän raivosi mulle, että en edes halua parantua niin turha mun on mennä avun piiriin (syystäkin ex tää). Toisena isona syynä varmasti se, että mä oon tutkijaluonne ja haluan selvittää kuka oikeasti olen ilman tätä sairautta (keskivaikea masennus siis löytyy). Yhtenä suurena syynä on myös ADHD -epäilys ja tän haluan selvittää pois alta, että onko masennus sittenkin tän liitännäinen vai sairastanko vain masennusta.

Parantuminen on hyppy tuntemattomaan erityisesti meillä, jotka ollaan sairastettu kauan. Sairaus on iskostunut osaksi meidän identiteettiä jopa niin vahvasti, ettei me enää pystytä välttämättä erottamaan kummasta on kyse, sairaudesta vai luonteenpiirteestä. Ite en esim. oo ollenkaan varma, että olenko luonteeltani kyyninen vai johtuuko se sittenkin masennuksesta ja traumoista. Ajatus siitä, että mä en parantumisen myötä olis enää kyyninen on tosi pelottava, koska en tiedä minkälainen mä voisin olla ilman tuota piirrettä itsessäni. Mä oon matkallani päässyt siihen pisteeseen, jossa olen valmis katsomaan, mitä tapahtuu, jos kyynisyys poistuukin.

Tsemppiä kaikille, jotka kamppailette tän kanssa! Jonain päivänä pelko helpottaa ja pystytte tekin ottamaan vastaan, mitä parantuminen antaa :heart:

3 tykkäystä

Omalla kohdallani kyynisyys oli karkea tapa suojautua muulta maailmalta. Masennuksen helpottamisen myötä on kyynisyyteni helpottanut myös. Mulla kyynisyys oli epäluotttamusta ihmnisiä ja muuta maailmaa kohtaan. Oli sattunut tarpeeksi monta kertaa ja sen vuoksi en osannut luottaa.

Oli pelottavaa päättää hypätä täysin tuntemattomaan. Identiteetissäni olin masennus enkä muuta. Tänä päivänä olen kiitollinen tekemästäni päätöksestä parantua ja elää omanlaistani elämää. Joka päivä sitä opetellen. Tällä hetkellä en varmaan osaisi edes olla kyyninen.

Toivottavasti osaat olla pelkosi kanssa. Se koittaa suojella sinua tuntemattomalta. Masennuksesta sekä kaiken sen myötä tulevasta tulee pitkään sairastaneelle valheellinen turva, jossa on tottunut olemaan, siksi siitä luopuminen onkin vaikeaa.

Olen oppinut masennuksen olevan mielen suojakeino yhtälailla kuin riippuvuudetkin ovat. Täysin luonnollinen reaktio siinä vaiheessa kun psyyken käsityskyvyn ylittäviä asioita tapahtuu tarpeeksi paljon.

3 tykkäystä