Minut on yllättänyt pelontunne

Olen huomannut että en ymmärrä tämän ajan nuorten elämästä ja niistä haasteista mitä teillä on, vaikka olen yrittänyt vakoilla ja kuulustella omia lapsiani kun agentti 007.

Siitä on syntynyt kovin epävarma olo minulle, etten loukkaisi tai syyllistyisi tsiisusteluun.

Olen silti yrittänyt roikkua mukana ja oppia näkemään missä mennään?

Miksi?

Osaanko edes tuohon loppujen lopuksi vastata. En varmaan tyhjentävästi.

Ehkä minua harmittaa se kuinka kovaksi maailma on arvoiltaan ja vaatimustasoltaan mennyt, vaikka minulla ei siitäkään selkeää kuvaa ole.

Olisin kiitollinen jos näkisit vaivaa ja kertoisit minkälaisten paineiden alla nykynuoriso elää, koska sen hedelmän kyllä näen. On masennusta, riittämättömyyden tunnetta, ulkonäköpaineita , päihteisiin pakenemista, ympäröivästä todellisuudesta ym.

Samaan aikaan nuoriso mitä esim. Taksini kyydissä on ollut, on ystävällisiä ja hyvätapaisia, rentoja ja hauskoja.

Nuorilla on erittäin korkea paine suorittaa, koska kaikki on ollut lapsuudesta asti suorittamista. Painostetaan hyvään koulumenestykseen, muttei välitetä siitä miten se vaikuttaa mielenterveyteen. Ja jos henkilöillä on vaikeuksia oppimisessa tai eivät opi sillä tapaa miten koulussa opetetaan, he jäävät syrjään ja paine kasvaa. Meitä vaaditaan muistamaan kaikki maailman konsukiepret, illatiivit, allatiivit, matematiikan kaavat ja muuta sontaa. Niin paljon tietoa pitää sisältää samaan aikaan ja yrittää muistaa nämä asiat kokeeseen asti, mutta kun koe on ohi asiat unohtuu suurimmaksi osaksi.

Vanhemmat saattaa verrata lastaan kavereittensa lapseen, ja koska “Meikäläisen Maija” sai kymppejä todistukseen, mutta itse korkeimmillaan 8 “tärkeästä” aineesta - tulee sellainen olo ettei ole tarpeeksi. Ja jos kehtaa valittaa, saattaa tulla sitä perus saarnaa siitä miten meillä on kaikki helpompaa ja ainakaan meidän ei tarvitse hiihtää kouluun kesät talvet 20 kilsaa suunta, ja aina vielä ylämäkeä.

Hoitamattomien ja huomaamattomien mielenterveysongelmien lisäksi, monet joutuvat piilottelemaan sukupuoli-identtiään tai seksuaalista suuntautumistaan, koska valitettavasti monet vamhempiemme ikäpolvesta eivät ole hyväksyvää sorttia. Vaikka eivät olisi avoimesti homofoobisia, niin ei silti uskalleta tulla ulos, koska ei ole näytetty tukea avoimesti.

Meidän elämä on aina ollut suorittamista ja meidät odotetaan täyttävän suuret vaatimukset. Kaikista asioista kritisoidaan ja monet kokevat etteivät voi olla oma itsensä.

Kaiken tämän lisäksi maailman tulevaisuus jo pelkän ilmastonmuutoksen takia vaikuttaa aika kurjalta. Tulevaisuus vaikuttaa toivottomalta, ja jos yritämme vaikuttaa elämämme ongelma-kohtiin, niin johan Pertti kirjoittaa Facebookissa siitä, miten nuoret ovat hemmoteltuja pullaperseitä, joilla ei ole oikeasti mitään ongelmia. Ja kuinka koivuniemen herra kyllä korjaisi kaikki ongelmat tai muuta vastaavaa.

2 tykkäystä

Mielettömän hienosti avasit kysymystäni.

Toi toisten lapsiin vertailu on siis (anteeksi) niin perseestä kuin olla ja voi!!!

Osoittaa ehkä vanhemmalta sitä, että lapsen tarkoitus olisi nostaa hänen itsetuntoansa.
Ei missään nimessä näin!

Samoin noi kaiken maailman vertailut oman ajan meininkeihin JOHON OLEN SII ITSE SYYLLISTYNYT ja onneksi täällä oppinut sen kuinka LAST SEASON se on. On yksi asia joka on toistunut varmasti sukupolvelta toiselle, mutta uskon että tuo noidankehä katkeaa teidän sukupolveen, koska teillä on eväät ymmärtää asioita laajemmin.

Kiitos sinulle ja voimia elää omaa persoonallista elämääsi.

Ai että mä repesin nauruun!

Minäkin hiihtelin kouluun talvisin ja jos oli oikein kivat hiitokelin niin hiihdin koulun ohi. En halunnut vaihtaa kaunista hiihtokeliä, illa ja- allatiiveihin. Nyt jos olen rehellinen, niin en 50vuotiaan edes muista mitä noi tiivit edes tarkoittaa🙂 Mutta hiihtää osaan vieläkin jos ei ole hiveän jyrkkiä laskuja, sit tulee noutaja.

Omasta mielestäni vertailu omaan aikaan ei itsessään ole pahasta, jos sitä ei käytä nuoremman sukupolven polkemiseen alemmas. Huumoria toki saa käyttää, mutta pitäisi olla vain iloinen siitä, että nykyään lasten ei tarvitse hiihtää useita kilometrejä kouluun tai kuinka yksinäiset nuoret voivat löytää ystäviä verkosta etc. Ns. tyypillinen lapsuus muuttuu siinä missä maailma muuttuu, ja pitää oppia hyväksymään se, että uudella sukupolvella on erinäköiset meiningit kuin itsellä oli.

Itsekin olen verrannut oman generationi (milleniaalit) lapsuutta ja nuoruutta 2000-luvulla syntyneisiin. Mutta en koe, että oma lapsuuteni Playstation kakkosen, videokasettien ja ulko-leikkien kanssa olisi ollut yhtään parempi kuin kenenkään muun.

1 tykkäys

Mahtavia näkökulmia. Kiitos!

On ihanaa, että aikuinen oikeasti haluaa ymmärtää meidän nuorien pelkoa ja sitä, että mitä haasteita me näemme elämästä yms.
Kun yleensä ajatellaan ettei kaikki ikääntyneet välttämättä ymmärrä sitä, mikä meitä pelottaa. Ymmärrettävästi, koska on joutunut elämään nuoruuden hiihtämällä kouluun, lama-aika vaikuttanut tavalla X omaan elämään ja erillaisia esim. oppimisvaikeuksia ei oltu omassa nuoruudessa tunnistettu ja sitä hankaluutta tai erilaisuutta asioissa. Kaikilla on saattanut olla “oikea” tyyli, millä jankutettiin esim. kouluaikoina päähän asioita ja ne piti pitää mielessä tietyn aikaa X, kunnes sai unohtaa.
Maailma on siis ollut omalla tavalla erilainen ja vaatimuksia on ollut vähemmän työelämässä, mihin nyt ollaan menty. Varmasti suurin syy ja onkin tämä, että ennen ei ollut tietoakaan digiajasta tai näistä älylaitteista, mutta nyt kun ne on olemassa ja niitä tarvitaan kaikkialla niin tottakai maailma on muuttunut paljon sen myötä. Jotenkin nuorilta oletetaan tietynlaista viisautta ainakin näiden laitteiden suhteen ja myös ehkä paremmankin koulutuksen myötä jotenkin parempaa sivistyneisyyttä ja avarakatseisuutta.

Mitä haasteita meillä on?
Riippuen yksilöstä, mutta jos miettii työelämää niin nykyään se vaatii mielestäni enemmän osamista heti koulun päätyttyä, tarkoitan lähinnä ammattikoulun käyneitä. Jotenkin tässä maailmassa pitää osata hakea tietoa eri asioista, ymmärtää kokonaiskuvaa (ongelma jos on synnynnäinen hahmottamisen vaikeus) ja paljon vaaditaan nuorilta itsenäistä tekemistä. (Voin olla väärässäkin, riippuen työpaikan omista kriteereistä, mutta näin olen itse kokenut). Itsenäinen tekeminen ei kuitenkaan ole ongelma, jos tietää miten kuuluu tehdä, mutta koska välttämättä työelämässä ei ole kenelläkään aikaa selittää asioita sinulle tarkasti, miten kuuluu tehdä (jos olet harjoittelija tai aloittajana) niin se itsenäinen tekeminen voi olla haastavaa, jos et saa kuvaa siitä mitä halutaan lopputulokseksi. Ja myös jos ilmapiiri on sen kiireen ja stressin keskellä vaativa, kireä niin voi olla vaikeaa saada toiselta asiallista neuvoa/ohjeistusta haluttavasta asiasta. Voin kertoa, että työelämään meneminenkin voi olla kammo. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, mutta helposti sellaisen voi saada erityisoppijana, jos harjoitteluusi ei olla tyytyväisiä ongelmien takia joihin olisi voinut olla yhdessä miettien ratkaisuja, sen sijaan että liian suuret oletukset on asioissa ja sen takia saat haukut päälle tai jos ei haukkuja, niin työilmapiiri saattaa jättää sinut taka-alalle. Toivottavasti en musta maalaa liikaa työelämää, mutta näen sen itse haasteena että uskot siihen työpaikkaan, että siellä saat apua tarvittaessa (ainakin aluksi paljon, niin että opit jotain mitä pit’ääkin), mutta se kaikki kääntyy vain moitinnaksi, raivoksi sinua kohtaan. Haasteena on myös se, että jos ihmisille annetaan liian kiireellinen aikataulu suorittaa asioissa ja lisää porukkaa halutaan töihin eikä voida perehdyttää kunnolla, niin miten siellä voisi oikeasti pärjätä? Ja mikä se työhyvinvointi ilmapiiriä kohtaan on, jos saat vain moitintaa, huutoa niskaan asiasta jolle et voi mitään? Hahmotusvaikeus on vähän sama kuin menisit huutamaan kuurolle korviin. Ei, en tarkoita että hahmottamisen vaikeus olisi kuuro tai sokea, vaan jotkut asiat hahmotan eri tavalla kuin sellainen kuin toinen jolla ei ole sitä eikä siihen asiaan auta kimpaantuminen. Kuuro ja sokea oppii oman tavan selvitä maailmassa, niin myös hahmottamisen vaikeutta omaava oppii elämään omalla tavallaan riippuen vaikeuden tasosta yms.

Ja jotenkin minusta on haastavaa ylipäänsä elämässä se, että lukiolaisia pidetään nykypäivänäkin jonain sankareina vrt. ammattikoululaisiin. Ennen lukion käynyt oli jotain, mutta fakta on se, että nykyään jos käy lukion et saa sieltä kuin ylioppilas todistuksen, mutta et ammattia. Silti se on median mukaan suuri urhollinen teko versus sellainen, joka on oikeasti edes opiskellut ammatin. En halua vähätellä lukiolaisia se ei ole se pointti,vaan se että mielestäni pitäisi jo median alkaa huomata enemmän myöd ammattikouluja käyviä. Jos ei olisi hoitajia niin kuka täällä oikeasti tekisi hoitajien työt? Lääkäritkö? Epäilen.
Kuka täällä myisi kaupassa ja rahastaisi tuotteita tai ylipäänsä myisi niitä, jos ei olisi merkonomeja? Entä metsätyöt? Entä liikenteen liittyvät työt? Siivoojat? Kuka leipoisi kakut ja muut herkulliset leivonnaiset tai tekisi ruoan? Just asking. Ammattikoulussa lopulta moni ammatti on sellainen, mitä nykyyhteiskunnassa tarvitaan. Ei pelkästään AMK ammatit tai Yliopiston käyneet vaan myös ihan nämä “pohja-ammatit”. Välillä tuntuu, että ammattikoulujen kiitos on vain, että “kiva kun kävit ja tervetuloa uudelleen”. Harvoin esim. kerrotaan ainakaan täällä päin uutisissa sitä, miten joku nuori on opiskellut johonkin ammattiin hankaluuksista huolimatta. Jos sinulla on lukihäiriö niin yleensä se on lukiolainen, mutta entä jos olet ammattikoulussa ja sinulla on vaikka se lukihäiriö tai joku muu oppimisvaikeus? Ei sanallakaan siitä.

Siinä mielessä itse ainakin ajattelen, että jossain kohtaa maailmankin pitää kääntyä ja etsiä myös muualta kuin lukion penkiltä niitä tulevaisuuden sankareita. Lukion todistuksella ei tee muuta kuin hakee jatko-opintoihin. Tottakai ammattikoulunkin pystyy, mutta voi olla vaikeaakin, koska Suomi lellii edelleen ylioppilaita.Ja tämän näkee ihan jo hakiessa jatko-opiskeluihin siten, että lukiosta saat ehkä enemmän pisteitä kuin ammattikoulun käynyt. Jos olen väärässä, minut saa korjata.

Ja toivon, ettei tätä vastausta oteta vihakommenttina vaan yritin avata asioita vain siten, miten minä olen nähnyt tämän touhun. Kiitos!:pray:t2: Rauhaa kansalle silti.

2 tykkäystä

Kiitos mielettömän laajasta vastauksestasi!

Storberg.
jos harjoitteluusi ei olla tyytyväisiä ongelmien takia joihin olisi voinut olla yhdessä miettien ratkaisuja, sen sijaan että liian suuret oletukset on asioissa ja sen takia saat haukut päälle tai jos ei haukkuja, niin työilmapiiri saattaa jättää sinut taka-alalle.

Minä opiskelin lähihoitajaksi 2001-2007. Oli kaikkea ja valmistuminen venyi.

Minulle kävi eräässä työharjoittelupaikassa, että ohjaajani jäi sairauslomalle kun työharjoittelua oli kulunut viikon.
Jäin ihan ilman päälle, osastolla ja yritin tunkea jokapaikkaan ja saada ohjausta. Opettaja kävi tuon harjoittelujakson aikana osastolla kyselemässä miten minulla menee työntekijöiden mielestä ja he sanoivat että kaikki ok.
No, ohjaajani tuli sairauslomalta pari päivää ennen kuin työharjoitteluni oli päättymässä ja kuiskasi minulle että osaston työntekijät ovat päättäneet, että et pääse harjoittelua läpi.
Minä pyysin palaverin missä oli opettaja, työntekijöitä ja osaston lääkäri.
Mitään perusteluja ei tullut päätökselle, mutta yrittivät vielä kyykyttää minua, että jos kaksi päivää jatkat harjoittelua, niin päästämme sinut läpi. Sanoin, pitäkää tunkkinne, minua kohtaan on toimittu väärin ja nyt minun pitäisi, vielä ilman että perustelette päätöstänne nöyrtyä tahtoonne.

Menin toiseen sairaalaan ja tein koko työharjoittelun uudestaan, sain täydet pointsit ja jäin vielä sinne joksikin aikaa töihin, mutta kun minulla oli jo tuolloin oma taksi, niin ajattelin jos jatkan pitkää kahta, henkisesti kovaa duunia, niin olen kohta osastohoidon tarpeessa itse.

Eli aina syy ei ole tekijässä, vaan työyhteisössä, mutta om se henkisesti kova paikka olla yksin työyhteisöä vastaan.
Minulla oli jo sen verran elämän kokemusta taustalla että en murtunut tuossa tilanteessa, mutta voin kuvitella nuoren ihmisen jolle tuon kaltainen tilanne on ensimmäinen kokemus työelämästä.

1 tykkäys

Kiitos Mika, samaistun sinun kommenttiisi siten että olen opiskellut myös lähäri-opintoja 2015v. Tuli symppis olo lukiessani sinun kokemustasi lähäri opinnoista, koska pystyn samaistumaan tuohon tunteeseen vaikka minulle kävi toisin sen suhteen. Lähihoitajaksi olisin halunnut opiskella ja se oli unelma-ammattini jo peruskoulu ikäisenä, mutta se unelma sirpaloitui 16v ikäsenä.

Minulla meni ne kesken sen takia, että tein sielläkin virheen josta en saanut koskaan tietää syytä, enkä pystynyt jatkamaan harjoittelun keskeyttämisen takia, kun opinnot laitettiin penkin alle samalla. Koulusta en saanut selitystä siihen vaikka olin opon ja sen opettajan kanssa kokouksessa keskeyttämisen jälkeisenä päivänä, äiti tukena. Jätti minuun päiväkoti traumatkin, koska tapahtui asioita joihin 16v nuori minä en olisi pystynyt ennakoimaan, mutta siitä en avaudu täällä. Yritin opiskella myös koulunkäynti avustajaksi tässä pari vuotta sitten, mutta oli pakko keskeyttää nekin trauman takia. Datanomi opintojen ohessa aloitin terapian, jota käyn vielä. Valmistuin kyllä datanomiksi viime jouluna, mutta terapia jatkuu siis.

Haukkuminen, taka-alalle jättäminen tapahtui vasta opiskellessani merkonomiksi ja datanomiksi. Merkonominä yhdessä työpaikassa pelkän tulostimen tukkeutumisen takia minulle sanottiin, että “Sinusta on vain hillopurkkitehtaan tarkastajaksi” ja se söi uskoa koko työelämään, sen aikainen ohjaaja oli stressaantunut ja osoitti sitä minuun kiukulla. Positiivinen kokemus harjoittelusta on ollut viimeksi 2018 omassa koulussa harjoittelijana. Sen jälkeen en muista kunnon positiivista tuntua harjoitteluista.
22v olen huomannut, että jokainen aiemmin käyty harjoittelu on vain pelottanut ja stressannut vain sen takia, koska saan miettiä uskallanko paljastaa että minulla on hahmottamisen vaikeus. En edes ole pystynyt kaikille sitä kertomaan,koska olen nähnyt mitä se jättää jälkensä kertomatta tai kertoen miten asiat on. Vielä kun en osaa vastata siihen,miten se vaikuttaa jokaisen eri työpaikan kohdalla. Sen olen oppinut, että kokonaisuuden hahmottaminen on haastavaa ja sen kanssa on pitänyt jotenkin sopeutua. Tottakai joudun miettimään välillä (harvemmin nykyään) kumpi on oikea ja vasen, tiettyjä sanoja esim. miten kirjoitetaan tsemppiä onko se tsemppiä, stemppiä vai zemppiä? Yhdyssanat ovat hukassa välillä, matematiikan laskut menee helposti väärin (olen hieman nyt tehdessä matikkaa 3-5h päivässä kehittynyt pääsykokeiden takia) . Mutta esim. minulla ei ole kaupassa käynti mitenkään ongelmallista, pärjään hyvin ja arki sujuu hyvin ongelmitta. Periaatteessa olen arjessani aika paljon se, joka opettaa muita kuin muut minua :smile: Yleensä voidaan ajatella asioiden olevan toisin. Suunnistaminen metsässä olisi ongelma, jos tekisin sitä ja lentopallo on haastavaa, kun käsi ja aivojen koordinointi oikeana hetkenä ei anna onnistu, johtuen siitä että välillä analysoin pallon suunnan ja laskeutumisen kohdan pieleen. Mutta motorisesti minulla ei ole haasteita.

Olen siis osittain tottunut työelämästä luottamaan siihen, että siellä ei osata ymmärtää hahmottamisen vaikeutta enkä siitä avautuisi näin kuten nyt. Mutta avaudun, koska olen kiitollinen ja sait minut ilahtumaan että sain ymmärtämään vähän millaista se voi olla toisen elämä ja olen aina halunnut puhua tästä, mutta tilaisuuksia on harvoin. Nyt kun koen tämän edes jotenkin turvalliseksikin kertoa niin olen otettu, että tämä tuli esille. Tällä haluan myös auttaa muita ymmärtämään, näkemään sen että A) ei ole vain lukihäiriötä tai muuta perus oppimisvaikeutta vaan kyse voi olla laajemmastakin ongelmasta. Minun kohdalla sain tietää vasta 15v,että minulla on tämä. Koko peruskoulu aikana ei tutkittu, ei tehty mitään vaan tarvoin koulut läpi ilman toivoakaan edes päästä lukioon. Hyvä, että armolla edes ammattikouluun. Kyse ei ollut siitä etteikö olisi kiinnostanut opinnot, vaan opinnoissani ei tajuttu/huomioitu tätä eikä koskaan edes tutkittu vasta aikuisiällä näin nuorena aikuisena saanut tutkia koko ajan itseäni ja välillä tuntuukin, että kaipaisin vertaistukea muilta, mutta tämä on aika harvainen oppimisvaikeus myöskin niin siksi on haastavaa…
B) Kenenkään historiaa ei pidä koskaan vähätellä, jokainen sanottu asia/ teko jättää varmana jälkensä toiseen. Se on opetetttu peruskoulussakin ,että jos paperin myttää niin sitä ei suoraksi saa vaikka kuinka yrittää.

1 tykkäys

Mul on kanssa välillä pilkut ja pisteet varmaan väärissä paikoissa ja googlesta tarkistan välillä miten joku sana kirjoitetaan ja vaimolta tarkistan kirjoitetaanko tämä yhteen vai erikseen, mut minä kun olen jo 50guppe, niin en enään, jos nyt koskaan niistä suuria paineita ole ottanut. Olen kumminkin pärjännyt ihan ok elämässä ja osannut nauraa itselleni aina.

Varsinkin kun kävin kovan bönarin läpi ja jouduin hyväksymään heikkouteni, kykenemättömyyteni ja tietämättömyyteni, monen asian suhteen, niin olen saanut levon itseni suhteen, mutta silti yritän toki kehittyä pitäen kuitenkin rimaa alhaalla.

Se on paradoksi kun uskaltaa hyväksyä heikkoutensa, löytää voimansa.

Ei muuta kuin nenä pystyssä eteenpäin, ettei kruunu tipu päästä😊

1 tykkäys