Liika muiden miellyttäminen

Onko porukassa muita jotka ajattelevat ennen kaikkea vain miten muut reagoivat ja tuntevat ja tällöin unohtavat miettiä miltä itsestä tuntuu. Pelkää konfliktitilanteita kaveriporukoissa ja yrittää aina keksiä jonkunlaisen ratkaisun jotta saisi tilanteen neutralisoitua ja valitsee sellaisen keskitien mielipiteissään jotka eivät oikeasti olisi sellaisia joita itse edustaa tai kannattaa, mutta joilla vältetään mahdolliset mielensäpahoittamiset ja pahemmat riitelyt.

Itse havahduin vasta lähiaikoina siihen, että toimintanihan on juuri tällaista. Olen vain ollut niin sokea sille. Mutta aina kun aistin että joku on loukkaantumassa/loukkaantunut/vähintäänkin närkästynyt keskustelusta alan viestitellä siihen malliin että ikään kuin hieman tätä pehmitellen alan käydä sellaista sovintokeskustelua jossa asetun hänen puolelleen mutta kuitenkin pitäytyen kokoajan samalla myös sopivan verran keskilinjalla puolustaen molempia ja sovittelen tilannetta jotta se rauhoittuisi,

Tinderissä oli yksi tyyppi jonka kanssa oltiin nähny muutama kerta mut koin ettei siitä tuu mitään, keskustelin pitkään kaverien kanssa et mitä voin tehdä kun tämä tapailu/viestittelysuhde ahdistaa mua, mutten uskalla sanoa mitään ääneen, en halua loukata ketään sanomalla et tästä ei tuu mitään. Minulla ei ollut mitään tunteita kerennyt kehittyä ja siksi tunsin parhaimmaksi lopettaa sen nyt kun vielä sattuu vähemmän. Lopulta laitoin asiasta viestiä, mietin kolme tuntia miten asian muotoilisin kauniisti ja välttelisin kliseitä, lähetin viestin ja sen sijaan että olisin helpottunut iski sellainen paniikki/ahdistuneisuuskohtaus päälle ettei ole tosikaan. Pyörin ahdistuneena sängyssä tuntikausia ja kokoajan vain oli fyysisesti huono olo et välillä itkin sikiöasennossa vessan lattialla. Olin niin varma että oksennan ihan juuri niin pakko olla siellä. Ja kaikki tämä vain siksi, että musta tuntui todella syylliseltä ja kamalalta kun tein niin kuin minusta tuntui oikealta enkä voinutkaan täyttää niitä odotuksia mitä oli ja tuotin pettymystä ja oletettavasti surullisia fiiliksiä tälle toiselle. Ja siis tosiaan edelleen, oltiin tavattu pari kertaa, viestitelty kuukausi ja mitään ei oltu sovittu et oltais parisuhteessa tai mitään muutakaan saati menty mihinkään syvällisemmälle asteelle. En olisi jaksanut avata hänen viestejään, koska pelkäsin vastausta vaikka siinä tilanteessa totuus oli että ihan sama mitä vastaa kun olin sanonut, että pakko päättää tämä. Halusin olla toki aikuinen ja keskustella asiasta mutta ajatus hänen viestiensä avaamisesta laukaisi jälleen ahdistuksen ja huonon olon.

Lisäks huomaan aina yrittäväni olla vanhemmilleni mieliksi. Menen käymään, vaikken jaksaisi koska tiedän että he toivovat sitä, vastailen aina viesteihin vaikka olisin kuinka väsynyt/masentunut ettei kiinnostaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä mutta etteivät nämä tulisi surullisiksi.

Onko muita joilla on samanlaisia fiiliksiä ja toimintatapoja? Tiiän ettei muiden liiallinen miellyttäminen ole harvinainen ilmiö mut meneeks se niin pahaks muillakin et tulee jo fyysisiä oireita kun tekee jotain mitä itse tahtoo eikä mitä muut haluaisivat?

9 tykkäystä

moi!
ensinnäkin hienoa että oot huomannut asian ja pohdiskelet sitä, tunnen monia jotka sanoo asiat todella suoraan eikä edes ymmärrä aiheuttavansa pahaa oloa toiselle ihmiselle.

Et tosiaan ole yksin aiheen kanssa, suurin osa yrittää miellyttää muita jotta ei loukkaisi toista. Uskon sen omalla tavalla olevan parempi, kuin se että loukkaa toista ihmistä. Kaikki ollaan niin erilaisia, jotkut loukkaantuu herkemmin kun toiset.

Aikalailla oma kokemukseni on että yritän miellyttää kaikkia parhaani mukaan. En halua loukata tai ärsyttää ketään. Useimmiten soittelen äidille ja raivoan hänen kanssaan sitä kun ihmiset on tyhmiä. Paras kaverini on sellainen, jolle mikään asia ei ole tarpeeksi ja valittaa esim raha asioista mutta jos käyttäisi järkeä niin ymmärtäisi miksi rahat on loppu koko ajan. Yritän aina vastata kaikkeen niin miten hän haluaisi, yritän ymmärtää ja tukea kaikessa loukkaamatta häntä. Jos olen kännissä, sanon välillä todella suoraan ja sen jälkeen alkaa katumus ja itken silmät päästäni kun olen pahoittanut toisen mielen.

Älä ota aiheesta liian isoa painetta. Kun olen tinderissä ja tapaat sieltä jonkun joka ei olekaan sinun makuusi, silloin vain sanoa ettei tämä toimi ja jatkaa elämää. Enkä siis vähättele oloasi yhtään, kyllä mullekin tulis tosi paska fiilis. Älä ole liian ankara itseäsi kohtaan. Ikinä ei voi miellyttää jokaista.

kun tulee tilanteita joissa sua alkaa ahdistamaan se ettet miellytä toista, juttele asiasta jonkun tutun kanssa. Kun pääsee asiasta kertomaan jollekkin niin ainakin itse huomannut että tulee helpottuneempi olo.

3 tykkäystä

Itse kun olen ajanut taksia 25 vuotta, niin minusta tuntuu että toisten miellyttämisestä ja hyvän fiiliksen ylläpitämisestä on kehittynyt minulle jo toinen luonto joka toteutuu ihan kaverisuhteissakin. Välillä olen todella uupunut kun annan itsestäni kaiken kussakin tilanteessa, oli kyse sitten asiakas tai- kaverin kanssa olosta. Nykyään vielä tuntuu siltä että ihmiset on hirvittävän huomion kipeitä. Ja semmoiset kahdensuuntaiset oikeat sosiaalisesti rakentavat suhteet on harvassa. En tiedä vastasiko tämä yhtään keskustelun avaukseesi?
Omien rajojen pitäminen vaatii ammattilaìsten mielestä hyvää itsetuntoa.
Omalta kohdaltani voin todeta, että kenties minulla on siinä vajausta kun toimin miten toimin.
Ei ole helppoa aina ymmärtää miten päin olisi parempi, mutta koitetaan kumminkin.

5 tykkäystä

Mulla vähän samaa.

Välillä myös oletan ihmisistä, miltä heistä tuntuu ja pidän muita ihmisiä ylihauraina, joita pitää suojella.

Mulla auttanut vaan siedättäytyminen. Oon opetellut sanoon ei ja ilmaseen erimielisyyteni. Eka se tuntu sietämättömältä, tuli ihan valtava ahdistus, mutta mitä enemmän sitä sanoo, niin sitä helpommaks se muodostuu.

Ja auttanut, kun oppinut hyväksyyn omat negatiiviset tunteet. Ei vihaan tai suruun kuole, se on vaan tunne, joka menee ohi. Myös sen vastaanottajan vastuulla on käsitellä hänen omat negatiiviset tunteensa.

3 tykkäystä

Omalla kohdalla jouduin entisessä liitossa elämään jatkuvassa miellyttäjän roolissa ja muutenkin “kävelemään munan kuorilla” koko ajan. Olen siitä oman elämäni herraksi taas päästyäni huomannut itseni ylikompensoivan mielyttämisen suhteen.
Mikä tietty on tosi huono juttu, että kapinahenki on päällimmäisenä mielessä ja jopa välttelen “liikaa” miellyttämistä ja kaikenlaista ulkokultaista sanahelinää. Tämä tietenkin voidaan tulkita varsinkin uusien ihmisten kanssa tutustuessa välinpitämättömyytenä, tunteettomuutena, tai röyhkeytenä.
Huomaan korjailevani varsinkin tekstimuodossa kommunikoidessa viestejäni usein pirteämmäksi kuin meinasin alunperin kirjoittaa.
Se on paha kun huonot kokemukset elämässä muokkaa itselle huonoja/vajavaisia käytöstapoja, joita täytyy sitten tietenkin alkaa työstämään paremmalle mallille.
Huonoista tavoista nyt vaan valitettavasti on se hankalin opetella pois, mutta sitten kun oppis, niin ois itselläkin tämä elo mukavempaa.
Aikansahan tämmönen taas ottaa.

4 tykkäystä

Hitto mulla on sama ominaisuus. Mä olen jotenkin synkkyyteen taipuva luonne, vissiin joku valuvika, mua jotenkin ahdistaa jos meenee liian hyvin. Sille on joku diaknoosi mitä en kyllä nyt tähän hätään keksi.
Sitten jos ostan itselleni jotakin, niin mietin heti mitä kaikkea olisin voinut ostaa lapsilleni silläkin rahalla.
Olen vissii outo tyyppi mutta pakko tulla itsensä kanssa toimeen ja yrittää selvittää mistä nuokin oireet johtuu? Ville vois avata tätä problematiikkaa, tai joku muu palstan psykologista, tai joku jolla samoja juttuja ja löytänyt vastauksen kohdallensa.

2 tykkäystä

Mulla itellä on myös miellyttämis ongelma, tavallaan?

En halua aiheuttaa konflikteja läheisten kanssa, joten en koskaan sano mitään, jos he tekevät jotain mikä satuttaa minua. Oli se asia sitten vahingossa tai tahallaan, mutta en halua ottaa asiaa puheeksi.

Hyvänä esimerkkinä on se, että kaverit ovat pariin otteeseen tehneet suunnitelmia ilman mua. Ja se ettei mua edes kysytty on sattunu tosi paljo, etenki ku näistä asioista kuulee meidän yhteisessä WhatsApissä tai muussa vastaavassa. Oon usein puhunu yksinäisyydestä ja en ole useinkaan liian kiireinen, niin olisi kiva jos edes kysyttäisi. On ehdottomasti sellainen olo, että oon tyyliin liian ärsyttävä ja puhelias ja siksi ei haluta kysyä mukaan.

Pariin kertaan oon vähä niikuin… kutsunut itseni mukaan, jos suunnitelmista on puhuttu mun kuullen. On otettu messiin, mutta ääni takaraivossa sanoo että “ne otti sut mukaa kun ei kehdannu sanoa ei, vaikka oikeesti ei halunnu sua koska oot ärsyttävä” jne.

Aina mielummin lakasen omat asiat maton alle piiloon ja jatkan muitten miellyttämistä, kuin sanon mitään mikä voisi aiheuttaa konflikteja tai satuttaa muita.

2 tykkäystä

Kiitos jokaiselle joka on jakanut kokemuksiaan. Tässä havaitsee myös lisää piirteitä mitä omassakin käyttäytymisessä on havaittavissa. Onneksi tässä ollaan jo sillä tiellä, että pienin askelin oppisi pitämään puolensa, uskaltaisi joskus kertoa miltä oikeasti tuntuu. Mutta kuten jokainen tuntee ja tietää, pitkän tien alussahan tässä ollaan.

Se on niin kovin paljon helpompaa lakaista omat tunteet ja asiat ääneen, kuin sanoa jotain jossa olisi riski että syntyy konflikti vaikka tiedän että sehän se on tervettä että asiat sanotaan ääneen, että uskaltaa puhua. Samaistun myös erityisen hyvin tuohon, että kirjoittaa viestit positiivisempaan sävyyn, pyrkii poistamaan negatiivisen. Toinen vaihtoehto on että viljelee viestit täyteen :joy: :rofl: emojeita eli ikään kuin pyyhkii huumorilla sen ahdistavuuden pois, ettei vain toisi liian negatiivista tunnetta keskusteluun, ettei pilaisi muiden tunnelmaa sillä. Mutta sitten sallii kyllä muiden kirjoittaa surullisia ja negatiivisia juttuja, sitten minä kannustan ja tsemppaan ja lohdutan. Mutta itse kokee ettei ansaitse sitä.

Pienin askelin opettelua parempaa itsensä kohtelua kohti, pienin askelin…

2 tykkäystä