Lapsena opittu käytös/ajattelutapa ja niiden mielenyhtymät

En ole varma, onko samankaltaista ketjua jo olemassa, mutta ajattelin myös avata vähän mitä itsellä on ollut pöydällä näistä nimenomaisista asioista. Ketjuun saa vapaasti kirjoittaa ajatuksia ja mielipiteitä, mitä nämä kokemukset ja tavat teissä herättää, ei tarvitse filtteröidä mitään niin, että suutun jos haukutte isääni tms.
:face_with_monocle: Jos tunnistatte itsessänne jotain tällaisia salamannopeita ja lapsuuteen tai menneeseen rinnastettavia ajatusnyörejä niin kertokaa ihmeessä omianne! Kertokaa myös, miten niille on käynyt, oletteko saaneet ne kitkettyä pois ja miten ja jos ette, niin miten elätte niiden kanssa?

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, mitä näille asioille pitäisi tehdä. Olen mieleltäni hyvin voimakas, siinä mielessä, että olen tämän kaltaisia aivopieruja ja opittuja asioita onnistunut omin neuvoin kitkemään jo useita elämäni aikana. Työ sille, onko se nyt sitä termillä “shadow work”, on ollut yleensä pitkäveteistä, mutta olen määrätietoinen etenkin oman mieleni kanssa. Nämä mielenyhtymät istuvat todella tiukassa ja ehkä juuri nämä ovat siksi vaikeimpia, että niihin liittyy yleensä toinen keskustelukumppani, joiden tarkoitusperistä en voi olla aina tietysti satavarma.

Seuraavilla taustatiedoilla yritän selittää siis millisekunneissa tapahtuvaa ajatusräjähdystä, jota minun on vielä hankala saada kiinni, ennen kuin olen jo tehnyt johtopäätöksen mitä toinen tarkoittaa;

Taustatieto:

  • Mulla on ollut todella henkisesti sairas isä. Hänen isänsä oli vielä sairaampi, ja näillä meinaan siis sitä, että he eivät kyenneet empatisoimaan tai asettumaan isänä lapsen tasolle ja ymmärtämään, että lapsen ajattelu ei yksinkertaisesti ole samanlaista kuin aikuisen. Ei lapsi tiedä maailmasta mitään, mitä hän ei koe ja mitä ei opeta! Esimerkiksi lapsi ei muista aina puhdistaa kenkiään lumesta, kun tulee sisälle taloon ja sellaisista, todella pienistäkin asioista olen saanut oikeasti kovaan ääneen huutoa, että “mitä helvettiä sinä tulet sieltä paskasilla kengillä sisään? Mene ulos takaisin miettimään, mitä niille kuuluu tehdä!” :arrow_right: Niistä ajoista olen sisäistänyt ajattelutavan, että toisinaan kun minulle sanoo normaaleista asioista, niin menen puolustuskannalle, koska en osaa nähdä onko se sanottu nimenomaan hallitsemaan minun käytöstä ja jonkinlaiseen pahaan vai onko se ihan normaalisti sanottu, valitsen liian usein sen pahan ja luulen, että minua yritetään satuttaa, että minulle yritetään huutaa turhan pienistä asioista tai että sanoja itse haluaa sanoa vain siksi, että voi tuntea paremmuuden tunnetta itsestään ja alistaa minua.
  • Isäni on monesti lapsena sanonut minulle, siskolleni, veljelleni ja äitilleni, että “emme ole mitään”, “meistä ei koskaan tule mitään”, “meitä saa hävetä silmät päästä” ja kaikkea siltä väliltä, en muista enää niitä hirveimpiä. Isäni usein suuttui nollasta sataan joten jouduimme kaikki olemaan varpaillamme, vaikka kaikki olisi ollut pienessä hetkessä hyvin. Paras esimerkki hänen itsepäisyydestään ja narsismistaan(“minä ja vain minä olen oikeassa!”) oli se, kun kerran ajoimme pitkän automatkan sukulaisillemme, ehdimme olla sielä 15 minuuttia, jonka aikana isäni oli eri mieltä sukulaistemme kanssa ja hän sanoi “pukekaa päällenne, me lähdetään täältä helvettiin”. Ja siinä sitten pienenä lapsena puki ja lähdettiin sama automatka takaisin. :arrow_right: Tästä olen saanut liian kärkkäitä ajatuksia siitä, että kun joku yrittää neuvoa tai kertoa, miten jokin on, että se olisi hänenkin mielestään isäni tapaan ainut oikea tapa toimia. Joissain kohtaa niin on ollutkin, mutta joissain kohdissa nään itsekin, että asiat voi tehdä toisin, ja jos joku jankkaa sitä minulle edelleen senkin jälkeen niin siitä tulee hankala olo, että yritätkö sinäkin hallita minua ja saada minut toteamaan että olet maailman kuningas ja kaikista parhain?
  • Olen pienestä pitäen todella huonosti ymmärtänyt kiusaamista. Siskoni kiusasi minua silloin tällöin, omasta mielestäni kuitenkin aina liikaa, sillä hänen härkkimisestään jouduin puolustautumaan ja tappelimme fyysisesti (omien muistikuvien mukaan) aika monesti, ja se loppui siihen, että molemmat itkivät - ei kuulosta minusta kovin kivalta tai terveeltä, ei kuulostanut lapsenakaan, vaikka lapsien kuuluukin leikkiä, mutta ei tällä lailla tappelemalla?? En halunnut koskaan tapella enkä häirinnyt siskoani mielestäni koskaan, sillä vetäydyin introverttisempänä piirtämään tai pelaamaan vaikka vain videopelejä. :arrow_right: Tästä ja varmaan muista oikeista kiusaamistilanteista, joita minulla ei onneksi ole ollut koulun ja kavereiden puolelta montaa eikä mitään vakavaa, olen kuitenkin oppinut, että sellainen leikkikiusaaminen ja hassu härnääminen tarkoittaa myös sitä, että minua yritetään satuttaa. Esimerkiksi jos joku läpällä kavereistani sanoo että “oot paska” tjsp meillä on tosi huonoa läppää niin saatan joskus ottaa sen syvälle itselleni, ja tuntea, että sen sanoja on samaa mieltä kuin isäni, että todellakin, olen paska. Näistä saatan mennä lukkoon useaksi minuutiksi, etten oikein osaa vastata niihin tai sitten lauon jotain kamalempaa takaisin. Tulella tulta vastaan niin kauan, kunnes toinen ymmärtää, että en pidä siitä että minua kiusataan, ja sen toivossa ettei hän enää koskaan kiusaisi, kun itse möläytän jotain paljon satuttavampaa takaisin.
  • Isäni siis ei ole enää elämässäni millään tavoin, eikä hänen kanssaan pystynyt silloinkaan keskustelemaan koskaan syvällisempiä, jos ei sanonut hänen olevan aina oikeassa. En kuitenkaan koe, että tarvitsisin häneltä anteeksipyyntöä tai enää sitä isän rakkautta, aina välillähän sitä miettii, että olisipa ollut kiva lapsuus ja nuoruus eikä isä, joka henkisesti lyö ja että hänen lyömisensä arvet ulottuvat tänne aikuisuuteen ja nykypäivään asti, mutta en koe tarvitsevani häneltä mitään, enkä oikeastaan halua nähdäkään häntä. Kun hän joskus täältä lähtee niin ehkä silloin vierailen kuolinvuoteella, mutta en odota saavani häneltä yhtään mitään vuosien tuskan jälkeen.

Kaikesta näistä näen vain, kuinka olen perinyt rikkinäisen lapsuuden isäni isän ja isäni kautta, enkä halua jatkaa sitä kierrettä enää. Siksi pyydän nyt keskusteluapua ja mahdollisesti jos joku ammattilainen haluaa näistä lisätietoja tai arvioida mitä nämä ovat niin otan kaiken avun vastaan :orange_heart:
Lähinnä haluan kartoittaa tilannetta ja kuulla, miltä tämä kuulostaa muiden perspektiivistä, ennen kuin alan itse mitään itselleni diagnosoimaan tai soittelemaan apua näihin. Tapani on yrittää tehdä kotiläksyni aina hyvin, jotta on helpompi sitten selittää näistä mahdollisille ammattiauttajille.

Eräs ystäväni on yrittänyt minulle painottaa, että esimerkiksi siskoni ja muut sukulaiseni ja ystäväni eivät koskaan haluaisi härnäämisellä tai muulla minua satuttaa :orange_heart:
Joskus vaan minulla silti edelleen nousee jokin näistä traumoista(jos nämä nyt nimenomaan niitä on, en keksi parempaa sanaa kun en ole näitä opiskellut) pinnalle ja sitä on hankala niin sanotusti saada kiinni, ennen kuin jokin mieleni sopukoiden lapseni on sitä mieltä, että nyt minuun hyökätään, ja se on aiheuttanut asioita minussa, joista en ole ollut ylpeä. Olen kaikesta kantanut vastuun, mitä teen ja teen niin jatkossakin, jos jollakulla on piireissäni herännyt jotakin, mihin haluaa selvitystä tai anteeksipyyntöä.

2 tykkäystä

Hei, pystyn samaistumaan tilanteeseesi hyvin vahvasti. Minulla oli myös narsistinen ja väkivaltainen isä, jonka kanssa en ole enää missään tekemisissä. Monet mainitsemistasi esimerkeistä kuullostivat hyvin tutuilta ja vastaavia tilanteita oli meillä myös usein. Muistan aina vihanneeni omaa isääni, mutta silti hänen kanssaan oli pakko tulla toimeen. Monet nykyiset käyttäytymismallini ovatkin selviytymiskeinoja teinivuosiltani. Esimerkiksi jos minuun kohdistuu kritiikkiä tai joku korottaa ääntänsä minulle sulkeudun täysin ja en saa sanaakaan sanottua, koska lapsuudessani helpoimmalla pääsi olemalla mahdollisimman näkymätön ja mitään ei kannattanut sanoa ettei isä suutu entisestään.

Puhun myös omista kokemuksistani traumoina, sillä ne ovat olleet asioita jotka ovat ylittäneet oman sietokykyni ja sen seuraukset näkyvät edelleen elämässäni. Yksi asia mikä itselläni on auttanut asian käsittelyssä on on ollut käsitellä tapahtuneita sisaruksieni kanssa, sillä he ovat kokoneet samat tuntemukset ja osaavat samaistua tilanteeseen. Myös kun ollaan yhdessä naurettu sille kuinka isä suuttunut jostain mitättömästä tai kuinka hän väittää olevansa oikeassa vaikka hän on täysin väärässä eivät nuo traumaattiset hetket tunnu enää yhtä vakavilta kun niille pystyy jälkeen päin nauramaan ja toteumaan olipas meillä paska isä! Tietyssä mielin huumori on auttanut minua käsittelemään omia traumojani kun ollaan jälkeenpäin yritetty siskojen kanssa keksiä syitä isän käytökselle (esim. oliko hänellä alkkarit liian syvällä vaossa vai olikohan hän harmissaan kun naapurin nurmikko oli leikattu siistimmin).

Ja ehdottomasti kannattaa hankkia ammattilaisen keskusteluapua. Ei kannata turhaan stressata vaikka ei tietäisi mikä itseä vaivaa, kyllä siellä osataan antaa oikeanlaista apua kunhan vaan kertoo omista kokemuksistaan. Valtavat tsempit sulle, oot älyttömän vahva kun oot selvinnyt noin rankkojen aikojen läpi :heart:

1 tykkäys

@Kazzumazzu Haluan heti tähän alkuun todeta, etten ole ammattilainen. Kuvailemasi kuulostaa minulle traumalta.

Kerrot äkillisistä ajatuksista sosiaalisissa tilanteissa: nämä ajatuksesi tai reaktiosi: liittyvätkö ne tilanteessa kanssasi olevaan ihmiseen vai johonkin muuhun tilanteeseen? Onko näille ajatusräjähdyksille laukasijana jokin yksittäinen asia meneillään olevassa tilanteessa? Yksittäisellä asialla tarkoitan: elettä, ilmettä, hajua, makua, sanaa, lausetta.

Tässä kuvailet ilmiötä, mitä kutsutaan ylisukupolvikseksi traumaksi. Käsittelemättömät asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle. En ikääsi tiedä. Omalla kohdallani ymmärsin ylisukupolvisen trauman elämässäni, kunhan ymmärsin liittää oma sukuni tarinan siihen mistä historia kertoo. Toinen maailmansota vaikutti radikaalisti meihin kansana. Vieläkin nämä vaikeudet ovat nähtävissä kulttuurissa, jonka olemme perineet: tunteet piiloon, asioista ei puhuta, painetaan töitä uupumiseen asti ja aikamme ahdas mieskuva. Mm. nämä asiat ovat sisään koodattuna kulttuuriimme sotavuosista. Onneksi tässä on meneillään valtava murros koko ajan.

Määrätietoisuutesi sekä mielesi voimakkuus ovat varmasti sinulle vahvuudeksi. Ihmisinä me tarvitsemme toisiamme jopa niissä heikoissa hetkissä. Suosittelen sinulle jo kertomasi perusteella hakemaan apua. Toivon sinulle myös kärsivällisyyttä matkaasi. Terapiaan pääsy saattaa kestää jonkin aikaa.

3 tykkäystä

Kiitos kovasti kommentistasi :orange_heart:

Ollaan veljen kanssa soiteltu ja purettu kaikkea jännittävää mitä molemmat muistaa (hän on mua 10 v vanhempi). Siskon kanssa on vielä vähän arempi asia. Viime vuonna olin kavereiden kanssa isänpäivän, joiden iskät on menehtyny tai ei ole enää elämässä niin ei se isänpäivä tuntunut niin kaipaavalta sisältä :orange_heart:

Kiitoksia kovasti tsempeistä ja en voi muuta kuin hattua nostaa sinullekin kaikesta, mistä olet päässyt läpi :orange_heart:

3 tykkäystä

Kiitoksia viestistäsi :orange_heart:

Noille räjähdyksille en osaa rajata yksittäistä asiaa, se on koko tilanteen summa, jossa tunnen itseni ahdistetuksi nurkkaan, alistetuksi, huonommaksi ja riittämättömäksi. Eniten ehkä se tyyli, miten sanotaan. Sellainen komentava tyyli, että “jos tämä asia ei tästä muutu, niin suutun”, tai sellaisena varmaan assosioin normaalin pyytävän lauseen. Usein se kommentti tai keskustelu tulee kovin puskista enkä osaa sitä odottaa, ikään kuin yllätyksenä, ihan kuin kai olisin edelleen jossain sisällä se pieni lapsi, joka ei koskaan haluaisi odottaa, että koska se isä räjähtää minulle vaan antaa aina anteeksi ja pööpöilee ympäriinsä tehden asioita ja rakastaen kaikkea mitä tekee - ja sitten ihmettelee ja menee lukkoon kun yhtäkkiä faija ei olekkaan tyytyväinen siihen, mitä hänen tyttärensä on. Jollakin tavallahan pienenä hakee vanhempiensa hyväksyntää ja siksi sallii tällaisen henkisen väkivallan, koska ei tiedä vielä paremmasta. Puhumattakaan siitä lapsen normaalista vaiheesta, missä toiseen vanhempaansa yleensä jollain tasoa ihastuu.

Näille mielenyhtymille on se ja sama, kuka henkilö siinä on tai mikä se tilanne oli alunperin, ehkä helpoin tapa käsitellä sitä hetkeä on siten, että alunperinkin vaikka juttelisin jostain kotityöstä tai asiasta minkä haluan myös itse korjata, jotta se ei tunnu niin hyökkäävältä tai määräilevältä se toisen sanominen. Mutta sekään ei aina pidä täysin paikkaansa jos olen päivästä muutenkin uupunut :thinking:

En oikein tiedä paljoa terapioista tai ammattiauttajista, niin minkälainen sitten voisi minulle sopia? :sweat_smile: Varmasti todella hankala kysymys tuntemattomalle ihmiselle, mutta koen, että perus jutteluseura ei välttämättä päästä minua tästä pidemmälle kuin haluaisin.

1 tykkäys