Läheisen menettäminen itsemurhalle

Onko kenelläkään muulla henk koht kokemusta läheisen menettämisestä itsemurhalle?

Aihe on tosi herkkä, pidetään siis ulkona tavat millä asia tapahtunut kiitos. :orange_heart:

Menetin tänä kesänä ystävän IM:lle. Ystävä oli sairas mutta silti huomaan usein jumittuvani ajatukseen, että hän on todella poistunut, ikuisesti. Sairauden takia tää ystävä käytti myös ajoittain mua ns turvatyynynä, jonka takia nää tuntemukset mitä tunnen tällä hetkellä poikkeaa surun puolelta enemmän vihaan.

Haen siis ehkä enemmän vertaistukea, tiedän että aihe todella herkkä.

10 tykkäystä

Sedän ja isoisäni olen menettänyt itsemurhalle. Lisäksi läheinen ystävä yrittänyt kaksi kertaa, mikä ottanut koville ystävänä. Voin kyllä samaistua noihin tunteisiin ja siihen, että asiasta on vaikea puhua ihmisten kanssa usein ja on osin jopa iso tabu (ainakin mitä olen itse huomannut). Aihe on herkkä ja vaikea, mutta toivoisin että siitä puhuttaisiin avoimemmin. Esim. miten puhua ja toimia itsetuhoisen läheisen kanssa jne.

1 tykkäys

Joo täysin samaa mieltä.
Puhuessa pelkään just sitä että keskustelua seuraa nuorempi itsetuhoinen, joka saa juuri ideoita tai yllytettyä itsensä tekoon.

Harvoin kuulee siitä minkä jäljen itsemurha jättää läheisille jälkeen…

2 tykkäystä

Täällä yksi.

Tapahtuneesta tosin jo 13 vuotta, tuli juuri marraskuussa.

Hänellä oli paljon mielenterveyden kanssa ongelmia ja tiedän, että syyt teolle oli monimutkaisia ja vaikeita.
Alkuun oli epäusko tapahtuneesta, sitten tuli viha ja katkeruus. Itsesyytökset oli myös vahvasti läsnä.
Jossain vaiheessa se vain muuttui, että ymmärsi ja hyväksyi.
Itsellä meni siihen vuosia. Johtui lähinnä siitä, että olin vihainen itselleni enkä halunnut päästää itseäni “liian helpolla”. Ja kaikki vain sen takia, että mun ensireaktio oli nauraa uutiselle kaverin kuolemasta.

Olin itselleni todella pitkään vihainen ja syytin itseäni siitä, että nauroin. Eihän kukaan naura tuollaiselle!
Kunnes ihana ihminen kerran sanoi, etten mä ole paha tai huono sen takia, se oli ihan täysin normaali suojamekanismi liian suuressa traumassa. Siitä alkoi mun matka eheytymiseen ja asian hyväksymiseen.

Nää on vaikeita asioita ja IM:n kohtaaminen on iso kriisi elämässä. Toivon sulle paljon voimia jaksaa kantaa surua :white_heart:
Niin kliseistä kuin se onkin, aika auttaa. Ei välttämättä tänään tai huomenna, edes ensi kuussa. Pikkuhiljaa huomaat kuitenkin, että viha laantuu. Sekin tunne täytyy käydä läpi, se kuuluu prosessiin.

1 tykkäys

Komppaan myös tätä vahvasti, että aihe on tabu.

Asiasta ei saisi puhua oikeilla nimillä, yritetään peitellä aihetta ja tunteita.
Tästä pitäisi puhua paljon enemmän ja hyväksyttävämmin. Sitä tapahtuu, vaikka oltaisiin miten hiljaa.
Huomattavasti helpompaa olisi saada purkaa kokemusta ulos avoimesti ja juuri niillä tunteilla mitä kokee.

2 tykkäystä

Kiitos :orange_heart:.

Uskon, että vaikka kuinka kauan asiasta kuluu ei se poista sitä menetyksen surua loppujenlopuksi.

Itselläkin nauru oli aika relevantti osa asian hyväksymistä. Ehkä sellainen “nytkö se oikeasti tapahtui”. Viikko kuulemisen jälkeen olin jo juhlimassa kaveriporukkaan kuuluvan vanhan ystävän kanssa.

Muistan miettineeni: voiko onnea todella kokea suuren trauman jälkeen näin nopeasti?

Heti kun shokkitilanne oli siirtynyt tajusin teon todellisuuden ja viikoiksi päätä vaivasi ajatukset. Miksi, miltä hän näytti teon jälkeen, miten muut tulevat pärjämään tämän kanssa ja miten _minä _olisin voinut auttaa.
Haluaisin todentotta sanoa että ei enää vaivaa päätä, mutta juuri toi tietynlainen syyllisyys painaa niskassa. Ennen olin ollut ystävän apuna näissä tilanteissa. Aina ensimmäinen soitto minulle. Missä oli tämän päivän soitto.

Harmillinen tapaus. Elämän loppuminen jo varhaisaikuisuudessa ennen elämän todellista alkua…

2 tykkäystä

Ei se poista, se on totta.

Nyt jo helpompaa, mutta on edelleen päiviä kun tekee kipeää. Kuolinpäivät romahduttaa edelleen täysin ja lamaannuttaa. Alan ahdistua aina marraskuun vaihtuessa, kun kuolinpäivä lähestyy. Nyt se vaan on täynnä ikävää ja kaipuuta.

Ja ymmärrän nuo ajatukset, itse lähdin baariin samana iltana tapahtuneesta. Mutta parin lasin jälkeen se sitten pamahti takaraivoon ja sain paniikkikohtauksen, kaveri tosiaan on kuollut ja mä istun bilettämässä. Olin siitäkin vihainen itselleni.

Mun ystävä oli vasta 16v tehdessään. Se ehkä teki asiasta vielä rankempaa. Elämä edessä ja se päättyikin siihen. Miten niin nuoret pystyy käsittelemään asiaa? Itse olin juuri täyttänyt 18.
Kun vielä näin yli 30 vuotiaanakin on vaikea käsitellä kuolemaa yleensäkin, puhumattakaan itsemurhasta.

Siksi tästä olisi todella tärkeää puhua, ettei kukaan jää surun ja tunteiden kanssa yksin.

3 tykkäystä

Mietin ihan samaa. Aivothan lopettaa kehittymisen vasta parinkympin paremmalla puolella. Hirveä myrsky pään sisällä ja niin lopullinen päätös, vaikka jokainen myrsky tyntyy lopulta…

Kun tämäkin tapahtui näin nuorella iällä oli kiinnostavaa tajuta, että kuolema on todellakin ns kaikkialla. En ollut ajatellut että mäkin voin kuolla, mutta tän IM jälkeen sen tajusin.
Kuolema on aina vaikea asia käsitellä, mutta kun se tapahtuu nuorelle ihmiselle, tuntuu se vähän huonolta vitsiltä.

Pyrin itsekin olemaan suht avoin. Julkaisen ystävästäni kuvia ja videoita.
Tässä ajassa kun videoi paljon ja ottaa kuvia, tuntuu jopa oudolta nähdä ystävä elossa, juhlimassa, laulamassa sekä tanssimassa.

Haluaisin että jokainen nuori löytää sen oman turvan joka auttaa myrskyn läpi… Elämässä on niin paljon koettavaa.

1 tykkäys

Hyvä ystävä löytyit narusta kiikkumasta kun olin parikymppinen… en osattu odottaa moista. Rankkaa oli ja ainakin 4 vuotta meni elämästä.

3 tykkäystä

Omalla kohdallani äiti päätti lähteä omatoimisesti. Tammikuun 24. tulee 23. vuosipäivä hänen kuolemastaan.

Itsemurha, varsinkin ilman viestiä, jättää jälkeensä vastaamattomia kysymyksiä todella paljon. Yhteistä elämää jää elämättä. Muistot pohjautuvat siihen, mitä on ollut aiemmin ja niitäkin saattaa pitkän aikaa värittää kuolintapaan liittyvät tuntemukset. Viha ja itsesyytökset saapuivat teini-iässä. Kaikki tämä kääntyi tuhoisasti sisäänpäin. Vahvimmiten muistan tästä ajasta syyttäneeni itseäni tästä teosta. " Jos olisin neljä vuotiaana totellut äitiäni, ehkä hän ei olisi riistänyt henkeään itseltään. Kyse on palapelistä, jonka olisin ollut oletettavasti saamassa synttärilahjaksi. Entä jos en olisikaan riidellyt äidin kanssa siitä. Olisko hän vielä elossa?" Poltin kotona takassamme myös hänen kuvansa. Jäin siitä kiinni kun kehyksien lasi löydettiin pesän tuhkista.

Monesti olen miettinyt: mikä oli äidin lempiväri? Millaisista joulukuusen koristeista hän olisi pitänyt?

Molemmat vuosikymmenet päällimmäisenä on ollut kaipuu ja halu keskustella sekä ymmärtää häntä. Mikä kaikki johti hänen ratkaisuunsa? 5-vuotiaana en ole itse aikanaan voinut edes ymmärtää mistä on ollut kyse. Enkä edes enää muista.

Väistämättä vuosi vuodelta, kun vanhenen ja olen kohta saman ikäinen kuin äiti tekonsa aikaan, tulee väistämättä mietittyä: Millaista hänen arkensa oli? Äiti on lapsen elämässä ensimmäinen esimerkki naisesta. Entä sitten kun tämä side on katkennut jo varhaislapuudessa? Mitkä ovat silloin käyttöohjeet sukupuolisuuteen?

Jäljelle ovat jääneet valokuvat, joista suurinta osaa hänen elämästään en edes tunne, vaikka ulkonäöllisesti valokuvasta tunnnistaakin ihmisen, silti henkilö on etäinen, sillä en koskaan saata kuulla tarinoita, mitä niihin kuviin liittyy. Eikä itselläni ole ketään kenen kanssa niitä jakaa. Koko äidin puoleinen sukuni on kuollut itseäni lukuunottamatta.

Eräs asia, jonka olen myös unohtanut on hänen äänensä. Oikeastaan kaikki muu paitsi ne ikävät muistot, joista varhaislapsuuteni traumat ovat syntyneet. Toisaalta itselläni ei ole myöskään ollut mahdollisuutta muistaa, sillä trauman syntyessä mieleni on suojannut sulkemalla tarkkoihin sanoitettaviin (muistoihin) liittyvän aivojen alueen, jotta selvisin varhaislapsuudestani. Asiat mitä muistan ovat erilaisia kehollisia muistoja, joita en pysty sanoittamaan.

Tätä kirjoittaessani itken. Kyyneleet ovat valuneet jo hyvän aikaa. Istuessani eräänä päivänä kahvilassa tällä viikolla juttelin äidille. Tuo tilanne purkautuu mitä ilmeisimmin juuri nyt. Samassa hiukan pidemmällä aikavälillä katsaus vaikutuksiin sekä eri tunteisiin mitä itsemurha herättää. Mielestäni hyvä esimerkki siitä kuinka tapahtuneen elää läpi eri näkökulmista eri kohdissa elämää.

Kaikesta tunnemyllerryksestä huolimatta olen syvästi kiitollinen äidilleni. Sain häneltä trauman lahjan, jonka myötä opettelen elämään oman näköistäni elämää. Rakastan häntä. Hän on korvaamattoman arvokas opettaja ollut elämässäni.

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti :smiley: Jälleen romaanin pukkasin pihalle…

8 tykkäystä

voi että miten upea ja koskettava kirjoitus :blue_heart:

2 tykkäystä

Kiitos❤ Tuntui todella helpottavalta, kun sain tuon kirjoitettua. Näin aamulla tätä lukiessa huomaan kuinka paljon tunnetta tässä onkaan lukana.

Kertoo siitä että oli aika päästää irti hänen kuolemastaan jälleen yhdellä tavalla.

2 tykkäystä

Valitettavasti aihe on tabu. Kertoessaan läheisen/ihmisen iteemurhasta kuulija on useinmiten hiljaa reagoimatta mitenkään.

Tässähän korostuu juuri se ettei osata olla läsnä kuoleman äärellä. Siihen lisättynä vielä kuolintavan epäluonollisuus tällä tavoin. Siinä toisella ihmisellä loppuu sanat. Voi tuntea olonsa avuttomaksi sekä voimattomaksi teeman äärellä, joka on rajallinen ja pysäyttävä. Sen vuoksi kuoleman äärellä on harvoin sanoja.

2 tykkäystä

Itsellä äidin puoli suvusta aina puhunut asioista niiden oikeilla nimillä ja kertonut rehellisesti miten asiat ovat. Itse olen siis siihen tottunut. Kun taas isäni suku on täysin päinvastainen. Kaikesta negatiivisesta ja vaikeasta vaietaan, eikä ongelmista puhuta. Mikä on ehkä sen puolen suvussa vaan pahentanut ongelmia.

Itse tuntenut oloni useasti todella avuttomaksi itsetuhoisten kavereiden kanssa, puhumattakaan jos kyseessä olisi perheenjäsen. Monien kavereiden kanssa myös tästä puhunut, että asiasta ei puhuta riittävästi eikä siitä mikä itsemurhaan johtaa jne. Tabu leimaa ei myöskään helpota, että ainakin jotkut näkevät itsemurhan todella häpeällisenä. Tietty tähänkin linkittyy vahvasti mielenterveys asiana, eli varmasti nyt kun mielenterveydestä puhutaan kokoajan avoimemmin niin pian myös itsemurhasta ja kaikesta mikä siihen liittyy.

2 tykkäystä

Tabun asemaa murtaakseen ainoa vaihtoehto on pitää aihetta esillä rakentavalla tavalla kuten juuri teitkin aloituksessa. Sekä foorumin periaatteisiin kuuluukin, ettei tämän tänne kuulu itsemurhan ihannointi tai tekotavat tai muu vastaava materiaali.

Mielenterveyden tärkeys ei tule poistumaan, vaikka siitä puhuminen jakaakin selkeästi mielipiteitä. Toisille se on vaikenemisen aihe ja toiset taas puhuvat aiheesta paljonkin.

Herää kysymys millaisessa tunneilmpiirissä isäsi on kasvanut. Mitä siellä taustalla on vaikuttamassa tähän vaikenemisen kulttuuriin? Mitä isäsi vanhemmilla tai vielä vanhemmilla sukupolvilla on omana taakkanaan kannettavana? Aloitan tästä uuden keskustelun :smiley:

Todella hienoa, että toisen puolen suvussasi osataan puhua asioista juuri niiden oikeilla nimillä. Se on todella tärkeää ja arvokasta sinun elämäsi kannalta. Itselläni oli aikanaan eräs itsetuhoinen ystävä. Oikeastaan en pystynyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan häntä silloin kun hän koki tarpeelliseksi puhua aiheesta. En koskaan nähnyt hänen satuttavan itseään, mutta silti tiesin että näin tapahtuu. Seurustelukumppanini oli myös itsetuhoinen. Hän olisi voinut saada ihonsiirron käsiinsä. Kertonee tarpeeksi haasteen vakavuudesta. Samoin hänen kanssaan kuuntelin hänen halutessaan puhua aiheesta. En osannut silloin muuta tehdä.

En tiedä osaanko auttaa sinua juuri tarvitsemallasi tavalla. Toivottavasti jollain tasolla viestini voisi olla sinulle vertaistuellinen :heart:

3 tykkäystä

Kiitos ihanasta vastauksesta! Olet aivan oikeassa niin monessa asiassa ja sain kyllä paljon vertaistukea, kiitos siitäkin :heart:

Mitä tulee isääni niin olen tullut siihen lopputulokseen, että en pysty suvun asioihin enää vaikuttamaan. Mitä voin tehdä on se, että en jatka sitä samaa hiljaisuuden kulttuuria. Takana hiljenemiselle on varmaan monia ja niitä on vain vuosien aikana kertynyt lisää ja lisää kun hiljeneminen vain jatkuu ja jatkuu. Itse en siis pysty puhumaan mistään tunnepuolen tai esim. omista mielenteryveyden asioistani isäni kanssa, koska hän vain poistuu tilanteesta. En ole myöskään koskaan nähnyt isääni edes hitusen vihaisena. Samaa vikaa vähän koko sen puolen suvussa. Ylläpidetään kuvaa ulkopuolisille, että kaikki on hyvin.

Yksi syy miksi heidän suvun puolen itsemurhasta ollaan erityisen hiljaa on suurimmalta osin varmaan se, että koko suku tuntee kovaa syyllisyyttä etteivät tehneet mitään kun olisi vielä voinut. Kukaan ei tehnyt tai sanonut mitään kun kyseinen henkilö alkoi näyttää pahoja ahdistuksen merkkejä, alkoi hakea apua alkoholista, kertoi yksinäisyydestään… lista on pitkä. Kukaan ei sanonut tai tehnyt mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Muistan jopa, että kyseiset sukulaiset olivat ihan et ‘‘eihän sillä mitään’’ vaikka kaikki ulkopuoliset näkivät ettei kaikki todellakaan ole kunnossa. Pitkää hiljaisuuden ketjua on vaikea rikkoa, eikä minunkaan ole mitään mahdollisuutta näistä puhua isän puolen suvulle sillä kaikki kysymykseni sivuutettaisiin välittömästi. Valitettavasti.

Isäni suku ei ole ainoa esimerkki mitä olen kohdannut, missä olen juuri huomannut miten ongelmista hiljeneminen johtaa vain niiden paisumiseen. Todella toivon, että asioista puhuttaisiin ja ihmiset kokisivat etteivät he ole yksin ongelmiensa kanssa ja että apua saa :heart: Onneksi nämä asiat ovat kokoajan muuttumassa parempaan suuntaan, mm. tämän foorumin avulla.

1 tykkäys

Perin hiljaisuuden ja puhumattomuuden manttelin molemmilta puolilta itse. Yritin joskus isoäitini kanssa keskustella äitini huumeiden käytöstä, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Kerran otin asian puheeksi. Vastaukseksi sain ettei se ole mahdollista kun ei ole todisteita. Isoäitini reagoi hyvin ärtyneesti ja hyökkäävästi keskustelun aloitukseeni.

Itselleni oli selvää että näin oli ollut jo pidemmän aikaa. Isäni oli loppuvaiheessa ennen äitini kuolemaa. Hänen kertomansa perusteella tämä vaikuttaa olleen totta. Olen myös yhdistänyt tähän päätelmääni lastensuojelun lausunnoista lukemiani pätkiä, jotka tukevat omaa päätelmääni. Jälleen yksi mysteeri, johon ei ole vastausta :smiley: Silti pitäydyn näkemyksessäni.

Kuulostaa siltä että isän puoleisessa suvussasi on pitkän ajan kierre pahasta olosta. Voin kuvitella kuinka paljon voimaa vaatii olla jatkamatta saamaansa perintöä siltä puolelta sukua. Upeaa että katkaiset kierteen. Vain sillä tavoin elämästäsi voi tulla toisen kaltaista. Saattaa olla jopa vaikeaa vältellä/olla puhumatta tietyistä asioista.

Missä oletkaan, kaikkea hyvää sinulle :heart_eyes: Ja iso lämmin kiitos!

4 tykkäystä

Itselläkin on paljon suvun mysteerejä, jotka joudun vain hyväksymään etten saa niihin koskaan vastausta. Tämän hyväksyminen kyllä on vienyt vuosia. Pitää vain keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan, sekä tärkeimpänä tietysti itseensä.

Kaikkea ihanaa myös sulle ja super kiitos tästä keskustelusta :heart:

3 tykkäystä

Hei, kaikille.

Tämä aihe herättää minussa aina kipeitä muistoja. Itselläni on paljon tuttavia ja myös läheisiä ystäviä jotka ovat päätyneet “henkilökohtaiseen ratkaisuun”. Tämä on ilmaus joka kuvastaa minusta parhaiten sitä kun ihminen päättää täältä lähteä. Minulla oli elämässä eräs ihminen jota muistan aina hyvällä vaikka hän tästä maailmasta lähtikin oman käden kautta. Haluan jakaa tämän kokemuksen koska olen kärsinyt läheisenä ystävänä tämän saman kipuilun ja kriisin vaiheet sen jälkeen kun hän kaikkoontui manan maille.

Olimme kuin veljekset, vaikka mitään verisukua emme olleet. Ihan ensimmäisestä kohtaamisesta olimme erottamattomat. Voi myös olla että yhteinen jaettu mustanhuumorintaju siivitti ystävyyttämme. Pääsimme tosi nopeasti jännän äärelle henkeviin keskusteluihin. Hän oli kuten minä jolla ei ollut tabuja keskusteluissa. Kaikesta pystyimme puhumaan. Puhuimme mistä tahansa maailmankaikkeudesta moottorisahaan. Se oli puhtainta ystävyyttä mitä olen saanut kokea. Bro henkisyydestä puhumattakaan. Eräänä päivänä näin Facebook päivityksen ja tajusin heti rivien välistä että nyt on jotain vialla. Sain viikon sisään puhelun yhteiseltä ystävältämme että ystäväni on laittanut hanskansa naulaan…

Ensimmäisenä tuli todella suuri itkunpuuska koska seurassani oli silloinen tyttöystäväni joka oli myös ollut aikanaan tämän ystäväni hyvä ystävä. Emme päässeet ulos kaupasta. Istuimme vain sisällä penkillä kyyneleiden puskiessa silmistämme. Seuraava ajatus oli että eihän tämä nyt voinut olla totta. Ystäväni oli leikitellyt ajatuksella että voisi joskus vain kadota. Mieleni oli hetken toiveikas että tämä voisi olla hänen tyylisenä pila. Soitettuani kuitenkin hänen kihlatulleen asia varmistui ja suru tuli takaisin.

Päätimme että haluamme lähteä selvittämään tilannetta ja soittelimme kaikille ystäväpiiriimme. Pikkuhiljaa alkoi paljastua elämän haasteita ja isompia ongelmia joita ystäväni ei ollut koskaan pystynyt puhumaan kenellekään. Hänen kävelemässä mäki oli muuttunut jyrkemmäksi ja hän oli liukunut jyrkänteeltä alas kuiluun josta hän ei ollut päässyt pois. Ainoana oljenkortenaan hän oli nähnyt tästä maailmasta poistumisen.

Monesti puhutaan että ihminen kokee tällaisen kriisin aikana kaikki mahdolliset tunteet. Itse en koskaan kokenut vihaa tai syytöksiä miksi ystäväni päätyi ratkaisuunsa. Ajan myötä muistin kaikki ihanat keskustelut, hänen välittäminen ihmisiä kohtaan, aivan mahtavan huumorintajun ja persoonallisen naurun joka kaikuu nyt mielessäni saaden minut liikuttumaan tässä hetkellä ja ikävöimään häntä. :heavy_heart_exclamation:

Sanonkin tämän nyt teille kyynelehtien. Puhukaa toisillenne. Kertokaa ihmisille mitä teille kuuluu. Kysykää mitä ihmisille kuuluu. Älkääkä jääkö yksin ongelmissanne. :adhesive_bandage:

Olen lukenut ryhmän ihmisten kirjoituksia. Nyt jo alle vuorokauden jälkeen tiedän että haluan olla osa tätä ihanaa yhteisöä. Joukossamme on voimaa.

Jaksamista ja voimia meille kaikille. :heavy_heart_exclamation:

T: JUUSTO

6 tykkäystä

Itse olen menettänyt kolme lapsuuden ystävää otsikon mukaisella tavalla, yksi oli kuin JUUSTON kuvailema ihminen minulle ja kävin ihan järkyttävän tunneskaalan tuon reilu vuosi sitten tapahtuneen asian johdosta.

Kerron teille ihmeellisen tarinan liittyen tähän aiheesee. Niinkuin on käynyt ilmi olen ajanut taksia 25 vuotta. Ajoin yli kaksikymmentä vuotta pääsäntöisesti Hki-Vantaan lentokentältä asiakkaita ja yleensä kyydit menivät Helsinki-Espoon suunnalle kentältä.
Minulla oli vakiintunut reitti josta yleensä palasin yöaikaan Helsingistä lentoasemalle.
Eräänä yönä jokin minun sisälläni sanoi että minun tulisi palata kentälle Helsingistä tultuani reittiä mikä ei ollut loogisesti järkevä reitti. Tällä kertaa kuuntelin sisäisitä intuitiotani. No, matkan varrelle sattui henkilö joka pysäytti minut niin sanotusti käsipystyllä.
Hän tuli kyytiin ja sanoi voinko ajaa hänet paikkaan jonne oli matkaa sata kilometriä ja jos voitaisiin pysähtyä jonkin automaatin kohdalla että hän nostaisi rahan jolla maksaa kyyti ja näin toimittiin.
Tuo henkilö oli hyvin asiallinen mutta jonkin apeuden vaistosin hänessä. Sitten hän kertoi minulle että hän on suunnitellut päättävänsä päivänsä tänä yönä ja kertoi siinä matkan aikana elämän tarinaansa minulle.
Koin valtavaa voimattomuuta ja kyvyttömyyttä tuossa tilanteessa, mutta yritin antaa koko elämäni historian minulle antamat eväät tuossa hetkessä. Pääsimme perille ja tuo henkilö sanoi matkan päätteeksi että ehkä hän sittenkin yrittää jaksaa selvittää asiansa ja jatkaa elämäänsä. Minun paluumatka meni itkien tuon ihmisen tarinaa miettiessä enkä tiedä miten loppujen lopuksi kävi mutta toivoin ja rukoilin että hän sai jotakin toivoa keskustelustamme tuon matkan aikana.

3 tykkäystä