Koulukiusaamisen kolme myyttiä

[kyyberi]

Työskentelen koulussa vahvasti sosiaalisten haasteiden ja pulmien äärellä, ja ajattelin näin koulujen alkaessa muutaman sanan koulukiusaamisesta.

Ei taida kovinkaan montaa ihmistä löytyä, jotka eivät olisi sitä mieltä että koulukiusaaminen on väärin ja siihen tulisi puuttua. Jostain kumman syystä todella monella on myös käsitys, että siihen ei puututa. Internet on täynnä ehdotuksia ja mielipiteitä, miten asia ratkeaisi. Alla otan käsittelyyn muutaman tyypillisimmän kommentin ja ehdotuksen.

Alkuun on kuitenkin sanottava, että jo termi ”koulukiusaaminen” vähättelee koko ilmiötä. Ilahduttavaa onkin huomata, että edes silloin tällöin mediassa ja kouluissa puhutaan väkivallasta. Koulukiusaaminen on väkivaltaa, joko fyysistä, henkistä tai molempia. Kouluissa saatetaan samaan aikaan pohtia väkivaltaan puuttumisen mallia, ja kiusaamiseen puuttumisen mallia. Vaikka riittäisi yksi, väkivaltaan puuttumisen malli. Jos sana kiusaaminen poistettaisiin kokonaan kaikista hankkeista, malleista, suunnitelmista, mediasta sekä keskusteluista, ja korvattaisiin se väkivallalla, kenties asian vakavuus tarttuisi myös lapsiin ja nuoriin. Sen sijaan, että vanhempien kanssa pidetään palaveria kiusaamisesta, palaveri pidettäisiinkin väkivallan teoista. Tarvittaessa paikalla poliisin edustaja, ja todennäköisesti yleinen asenne ilmiötä kohtaan voisi muuttua.

”Miksi kiusatun pitää vaihtaa koulua, parempi olisi jos kiusaaja joutuisi vaihtamaan koulua!”

Hyvin harvoin on tarkoituksenmukaista, että tekijä vaihtaa koulua. Käytännössä tämä toki turvaa kohteen koulunkäynnin, mutta siirtää itse ongelman toisen koulun huoleksi. Kun ilmiötä tapahtuu jokaisessa koulussa, tekijän siirto aiheuttaisi vain kierteen missä yhden siirretyn tekijän tilalle tulisi toisesta koulusta sieltä siirretty tekijä. Siinä on varmaan kiva rehtorina aamuisin avata maileja, kun siellä lukee että teille nyt siirtyy oppilas, joka on väkivaltainen muita kohtaan emmekä saa sitä loppumaan. Jos joku ajattelee, että siirto pistäisi tekijän miettimään ja käytös muuttuisi, kannattaa lukea seuraava kohta.

”Kovemmat rangaistukset, niin oppivat olemaan!”

En ole koskaan nähnyt tutkimusta, missä rangaistusten koventaminen olisi vähentänyt rikollisuutta. Sen sijaan päinvastaisia tutkimuksia on useampiakin. Kovemmat rangaistukset toimivat pelotteena lähinnä harkituissa rikoksissa, kuten talousrikokset.

Amerikassahan Kalifornian osavaltiossa on ”3 ja ulos” käytäntö, jolla kuviteltiin rikosten vähenevän. Eli kolmannesta rikoksesta saa todella pitkän tuomion, jos kaksi aiempaa ovat olleet vakavia tai väkivaltarikoksia. Rikokset eivät vähentyneet, mutta vankilabisnes alkoi kukoistamaan. Nuoret, jotka koulussa kohdistavat säännöllistä väkivaltaa samaan kohteeseen, voivat itse todella huonosti. Tällöin yleensä taustalla on traumoja ja häiriöitä kasvussa ja kehityksessä, ja elämästä puuttuvat suunnitelmallisuus, tavoitteet ja usko tulevaisuuteen. Toiminta on usein tunteiden ohjaamaa, koska tunteiden tunnistaminen, käsittely ja hallinta on vajavaista. Siinä missä tasapainoinen nuori saattaa pysähtyä miettimään mahdollisia seurauksia, näillä väkivallan tekijöillä tätä kykyä ei yleensä ole. Usein myös empatiakyky on selvästi keskivertoa alempi.

Käytännössä rangaistuksen pelko ei korjaa tilannetta, ja kovemmat rangaistukset eivät poista kouluväkivaltaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö teoilla tulisi olla seuraamuksia. Väkivallantekijöillä on lähes aina haasteita ottaa ja kantaa vastuuta omista teoistaan, ja helposti asiat ovat aina jonkun muun syy. Oikeanlaiset seuraamukset ja niistä huolehtiminen ovat osa kasvatusta, jossa nuorta opetetaan ottamaan vastuu omista teoistaan. Jälki-istunnot, koulusta erottamiset, kotiarestit yms. eivät tätä kehitä.

”Koulu aina hyysää kiusaajaa!”

Itse en ole kertaakaan törmännyt täysin mustavalkoiseen tapaukseen, jossa on selkeästi paha tekijä ja hyvä kohde. Sen sijaan tapaukset ovat täynnä monimutkaisia harmaan sävyjä. Mediassa ja somessa vanhempien kertomukset ovat aina vain toinen puoli. Sen toisen puolen tarina on yleensä erilainen. Vaikka vanhemmilla on vahva käsitys siitä, miten oma lapsi on aivan viaton ja se tekijä on aivan paha, tämä ei aina ole ihan koko totuus.

Koululla on myöskin vaitiolovelvollisuus ja kaikkien osapuolten oikeusturva pitää toteutua. Tästä syystä usein kohteelle ei kerrota, miten tekijän kanssa työskennellään. Usein työ on hidasta, koska harvoin väkivallan tekijä lopettaa käytöksensä pelkästään palaverin ansiosta. Toisaalta kouluissa usein keskitytään täysin tekijään, ja kohde unohtuu toimenpiteistä. Hyvissä rakenteissa on kirjattuna myös kohteen tuki ja kuuleminen. Tärkeää on myös toimenpiteistä päätettäessä sopia seuranta-aika, jonka jälkeen arvioidaan toimenpiteiden vaikuttavuutta. Valitettavasti koulut usein päättävät ”seurailla tilannetta” ilman selkeää päivämäärää arvioinnin ajankohdalle, ja tilanne jää ”auki”. Tästä syystä usein tulee tunne (ja aivan oikeutetusti), että koululla puututaan näennäisesti.

Kiva-koulu on saanut paljon kritiikkiä osakseen. Osa kritiikistä on aiheellista, osa yllä kuvattujen haasteiden tuomia. Kiva-koulun periaatteet ovat hyviä, mutta kuten missä tahansa työkalussa se tärkein rooli on sen käyttäjällä. Valitettavasti nuoren elämä on täynnä arpapeliä, ja näillä arvoilla on suunnattoman iso rooli sen suhteen, minkälainen ihminen sieltä kouluputkesta tulee ulos. Päiväkotiryhmissä ja henkilökunnassa on todella isoja eroja laidasta laitaan. Onnekkaimmat saavat rakkautta, lämpöä ja ammattitaitoa, kun taas epäonnisimmat saavat ammattitaidotonta ja stressaantunutta varhaiskasvatusta. Koulussa opettajat ovat ihmisiä, vahvuuksineen ja haasteineen. Onnekkaat saavat taas välittäviä ja myös kasvatuksellisesti ammattitaitoisia opettajia, epäonnekkaat saattavat saada kyynistyneen ja loppuun palaneen opettajan. Kouluissa vasta onkin eroja, toisissa puututaan asioihin oikeasti, toisissa vain paperilla ja pahimmissa ei edes paperilla.

Mitä tehdä vanhempana tai osallisena?

Mikäli löydät itsesi palaverista, jossa käsitellään kiusaamista, väkivaltaa tai jotain muuta haastetta, on hyvä muistaa muutama tärkeä seikka. Jos näitä ei koulun puolelta muisteta/osata/haluta, on oikeutesi niitä vaatia kirjattavaksi. Kaksi tärkeintä ovat toimenpiteet sekä seuranta. Eli palaverin muistioon (jos palaverista ei tehdä muistiota, on aiheellista kysyä miksi. Tämän pitäisi olla lakisääteinen ja kaikkien osapuolten, myös koulun henkilökunnan, oikeusturvan takia) tulisi kirjata toimenpiteet, kuka niistä vastaa, ja milloin järjestetään seuraava palaveri jossa tarkastellaan miten toimenpiteet ovat toteutuneet ja vaikuttaneet. Jos koulun edustaja sanoo, että ”seuraillaan tilannetta ja palataan mikäli on aihetta”, tähän ei tulisi tyytyä. Silloin kenenkään selkeä tehtävä ei ole tarkkailla ja arvioida tilannetta, sekä toimenpiteiden toteutumista. Asia jää helposti vain leijumaan, ja koulu voi todeta että asia on kunnossa koska mitään pyyntöjä uudesta palaverista ei ole tullut.

Tärkeää on myös muistaa, että pahoinpitely on rikos myös koulussa. Vaikka tekijä olisi alaikäinen, se ei poista vastuuta eikä tarkoita etteikö poliisi tarvittaessa puuttuisi asiaan. Koulu menee usein sen taakse, että kun tekijä on alle 15 niin kyseessä ei olisi rikos tai poliisiasia. Laki velvoittaa koulun henkilökuntaan kuuluvia ottamaan yhteyttä poliisiin, mikäli oppilasta epäillään rikoksesta jonka enimmäistuomio on vähintään kaksi vuotta. Tämä sisältää mm. törkeän pahoinpitelyn sekä törkeän varkauden. Esimerkiksi jonkin aseen käyttäminen (keppi, teräase, nyrkkirauta yms.) usein tekee pahoinpitelystä tai ryöstöstä törkeän. Mikäli ei ole varmuutta, onko kyseessä ilmoitusta vaativa teko, ohjeistus pitäisi olla että asiaa kysytään poliisilta. Valitettavan usein koulu pyrkii välttämään rikosilmoituksia tai poliisin konsultaatiota, koska rehtorilla voi olla huoli koulun (ja itsensä) maineesta tai opettaja pyrkii välttämään lisääntyvää työmäärää. Huoltajan oikeus on tehdä tarvittaessa rikosilmoitus itse, jos epäilee esimerkiksi pahoinpitelyä. Poliisin tehtävä on selvittää, ylittyykö rikosoikeudellinen vastuu vai ei.

Mikäli sinulla on esimerkiksi kysyttävää koulun roolista tai toiminnasta, vastaan mielelläni mikäli osaan.

[Tinyton]

Kerron oman tarinani joka on Raskas luettavaksi.
Kokemukset on kaikista noista "ratkaisuista tavallaan vaikka mikään ei toteutunut.
Saa poistaa jos kokee tarpeelliseksi.

Olen jo ylä-asteeni käynyt, asiasta jo terapiassakin, kotona ja ystävän kanssa keskustellut. Heräsi heti kokemus “KiVa” koulu projektista, ymmärrän mitä kirjoitat ja mihin sillä pyritään, mutta tuli kylmät väreet.

Oma tapaukseni sattui ollessani 8.lk. Koko kouluajan, sain kuulla omalta ala-asteen luokkalaiselta, siis ihmiseltä jonka kanssa olen samaa ikää ja koko ala-asteen käynyt. Eli alkoi nimittely, hampaista, vaatteista, asioista mitä tein, tykkäsin olla yksin joten minua alettiin kutsumaan "hylkiöksi, erakoksi, hiirulaiseksi (etuhampaideni välissä on rako ). Mainitsin tuolloin luokanvalvojalle ja hän lupasi ottaa asiasta puhuttelun.

Noh asiasta puhuttiin seuraavana päivänä luokassa kaikkien kuullen; "tässä luokassa on ollut kiusaamista x on nimitellyt y oppilasta ja tämä ei saa toistua. Jos toistuu rehtorille keskustellaan seuraavaksi. Oli todella mukava koko loppu päivä olla koko luokan silmien ja vihan kohde, tottakai muut sai kuulla siitä ja kiusaaminen jatkui, jopa siihen että paikkaan johon hakeuduin, tultiin kuulo etäisyydelle puhumaan asiasta.

Sitten vaihtui rehtori, kerroin uudelle rehtorille asiasta ja hän otti kiusaajan puhutteluun ja ilmoitti asiasta hänen kotiin. Noh tämä kiusaaja lopetti mutta hänen muut kuten minun luokkalaiset ottivat minut kohteeksi “hiirulaisena” ja töniminen ja nimittely jatkui. Käytiin uuden rehtorin puhutteilla.

Asia helpotti, pääsin jopa mukaan “porukkaan” jossa kaikki muutkin olivat ja opin heittämään vitsiä “hiirulaisena” olemisesta ja kaikki oli hyvin. Kunnes yksi välitunti istuin penkillä, jonka takana oli tälläinen “näköesto aita” vaakatasossa olevia puita. Oma luokkalainen juoksi sermin taakse, nappasi minua hupparin hupusta, alkoi repimään vasten sermiä. Välitunti valvoja näki tilanteen, “noniin pojat lopettakaa ja tulkaa sisälle” ja poistui. Kuristus jatkui kunnes sain revittyä oman hupparin rikki. Poika juoksi sisälle, jäin haukkomaan henkeä ja keräämään itseäni.

Pääsin tilanteesta tunnille “ai sitä ollaa myöhässä, tulee merkintä”, olin hiljaa enkä halunnut reagoida. Kerroin tilanteesta lempi opettajalle, hän otti heti kiusaajan luokkaan takaisin. Kertoi koko tilanteen ja sanoi että nyt rehtorille. Asia keskusteltiin rehtorilla, samalla joka sanoi että ei ikinä saa toistua. Vanhemmille ei ilmoitettu koska "ollaan KiVa koulu, ei meillä kiusata ja asia hoidettiin rehtorin puhuttelussa.
Kiusaaminen loppui mutta millä hinnalla?

Miksi halusin jakaa tarinani vaikka se on pitkä ja raskas? Koska haluan tuoda kaikille julki sen että myös tuon ikäinen lapsi kykenee tekemään jotain tuollaista ja miten esimerkiksi minun koulussa asiaan reakoitiin. Asiasta ei koskaan rikosilmoitusta tehty ja koulu pääsi “koira veräjästä”, en ole kellekkään katkera, mutta haluan että kaikki seuraavat omia nuoria ja kavereitaan. Jos näet hiljaisen, yksinäisen, mene kaveriksi, juttele, ole läsnä!
Ikinä en anna kenenkään olla selkäni takana, trauma seuraa lopun ikää enkä halua että kukaan joutuu kokemaan mitään todellakaan kaltaista.
Haluaisin jakaa tarinani kouluissa, mutta en halua että nuoret säikähtävät tai alkavat pelkäämään, enkä tiedä miten reagoisivat joten tyydyn hiljaisuuteen ja siihen että terapeutin kanssa asiani käynyt läpi.

Muistakaa, jopa kynän vieminen on kiusaamista. Älkää lähtekö sille tielle. Toivon kaikille hyvää koulun alkua ja vanhemmille jaksamista nuorten kanssa ja kasvatukseen kaikki tuki.

[kyyberi]

Tuossa on mennyt aika monta kertaa vihkoon opettajilta ja rehtoreilta. Ja juuri tuollaiset kokemukset vahvistavat sitä ajatusta, että kertominen ei kannata. Mikä on täysin ymmärrettävää, ja valitettavasti monessa koulussa myös totta.

Asian ottaminen puheeksi koko luokan edessä on todella huono ratkaisu, vaikka opettaja varmasti onkin tarkoittanut hyvää. Ammattitaito ei vain riittänyt.

Välitunneilla on karkeasti jaoteltuna neljänlaisia opettajia/ohjaajia valvomassa, jotka eivät tee valvontaa kuten se on heille ohjeistettu:

• Niitä, jotka aina katsovat eri suuntaan jos jotain tapahtuu. Eivät halua puuttua, joten kun eivät mukamas nähneet niin ei tarvinnut puuttua. Voi johtua monesta asiasta, mm. laiskuudesta tai siitä, etteivät luota omiin kykyihin selvittää tilanteita. Usein, kun heille joku oppilaskertoo tilanteesta, he vähättelevät ja sanovat jotain ylimalkaista “koittakaa olla riitelemättä”, tai “onhan täällä pihalla tilaa, mene jonnekin muualle leikkimään”.
• Niitä, jotka katselevat mutta eivät näe. Valvovat näennäisesti, mutta eivät oikeasti katso ajatuksella, mitä siellä pihalla tehdään. Tuo kuvailemasi tilanne sopii tähän, opettaja on paikalla mutta ei näe mitä siinä tilanteessa tapahtuu.
• Niitä, jotka eivät valvo vaan seurustelevat toisten aikuisten kanssa.
• Niitä, jotka menevät mukaan oppilaiden peleihin ja leikkeihin, eivätkä valvo mitään mitä tapahtuu sen ulkopuolella.

Aikuisten ja oppilaiden kanssa voi pelata ja leikkiä, tai keskustella, ja kuitenkin samalla valvoa sitä pihaa. Kouluissa on yleensä omanlainen kulttuuri aikuisten suhteen valvomisessa ja puuttumisessa. Hyvä valvonta ja puuttuminen ruokkii hyvää, ja toisaalta välinpitämättömyys ja laiskuus ruokkivat puolestaan huonoa valvontaa. Siinä on iso ero, suhtautuuko opettaja välituntivalvontaan ikävänä pakkona, vaiko tärkeänä tehtävänä koulun turvallisuuden edistämiseksi ja takaamiseksi.

Kun menit myöhässä tunnille, opettajan olisi pitänyt kysyä miksi tulit myöhässä. En tiedä, miten tilanne meni. Mutta usein jos oppilaan toimintatapa on hiljaisuus, opettajan on mahdoton tietää mistä on kysymys. Hienoa, että sait asian sanottua luotettavalle opettajalle, joka vei asian rehtorille. Valitettavasti rehtoria ilmeisesti kiinnosti koulun maine, asiasta olisi ehdottomasti pitänyt ilmoittaa vähintäänkin sekä sinun että kuristajan huoltajille.

Rehtoreita on moneen lähtöön. On aidosti työtään rakastavia ja välittäviä, ja toisessa ääripäässä ovat “teflon-rehtorit”. Eivät ota vastuuta oikein mistään, eivätkä oikein saa mitään aikaiseksi. Yleensä vaihtavat koulua parin vuoden välein. Itse aikoinaan päiväkodissa työskennellessäni koulun puolelta alakoululaiset heittelivät lumipalloja päiväkodin pihalle, eivätkä lopettaneet vaikka puutuin asiaan. Menin koulun rehtorille kertomaan asiasta, ja hän sanoi että minun pitäisi mennä heidän opettajan puheille ja hän hoitaa asian. Rehtori vielä sanoi, että ei halua ottaa poikia rehtorin puhutteluun, koska se kortti pitää säästää tuleville vuosille. Ja hänen mukaansa jos se käytetään jo alaluokilla, ei ole mitään millä saada heitä kuriin muutaman vuoden päästä. Mietin hetken, kerronko hänelle mielipiteeni suoraan vai en. Silloin en kertonut, tänä päivänä varmasti kertoisin.

Toinen teflon-rehtori tuli vastaan alakoulussa, kun useampi oppilas eräältä luokalta kertoi, että yksi ohjaaja huutaa heille ja on asiaton. Kyselin luokan oppilaiden vanhemmilta, onko lapset kertoneet tällaista kotona. Kun useammassa kodissa oli kerrottu samaa, lähetin viestin rehtorille asiasta. Kerroin, että tällaista keskustelua on luokan oppilaiden keskuudessa ja luokan whatsappissa, joten varmaan kannattaisi selvittää mitä taustalla on. Lopputuloksena oli keskustelu, jossa tämä kyseinen ohjaaja aivan aluksi uhkasi luokan lapsia kunnianloukkaussyytteellä, ja rehtori kertoi miten osa lasten kertomista tilanteista on mahdottomia. Lisäksi keskustelua yritettiin kääntää yhden asiasta kertoneen lapsen tukitoimien vatvomiseen. Tuntui melko erikoiselta kertoa koulun johtoryhmälle (paikalla oli rehtori, vararehtori, eritysopetuksesta vastaava sekä kyseinen ohjaaja), että emme ole keskustelemassa yksittäisen oppilaan asioista vaan luokassa esiintyvästä ilmiöstä. Ja ilmiö on todellinen, ja tarkoitus pitäisi olla selvittää mistä se on saanut alkunsa ja miten asiaa lähdetään käsittelemään. Rehtorin ainoa ehdotus oli, että luokalle pitäisi järjestää somekasvatusta. Kun whatsappissa ohjaajan haukkuminen oli hänen mielestään isoin ongelma. Hän jopa kysyi minulta, mitä muuta muka pitäisi tehdä. Neuvoin häntä, että kolmas osapuoli, esim. kuraattori, voisi keskustella luokan kanssa ja selvittää mistä tämä inho ohjaajaa kohtaan on noussut ja mitä todellisuudessa on tapahtunut. Lisäksi ehdotin, että sovitaan seurantapalaveri jossa katsotaan miten asia on edennyt. Rehtorin mielestä uusi palaveri on turha, ja lopulta kuraattorikaan ei koskaan luokassa käynyt. Veikkaan, että hänelle ei asiasta edes kerrottu. Teflon-rehtoria parhaimmillaan.

Itse ohjeistan opettajia ja muita koulun aikuisia siihen, että mikäli oppilas kertoo häneen kohdistuvasta kiusaamisesta, mitään toimenpiteitä ei tehdä ilman, että siitä on sovittu tai edes kerrottu tälle oppilaalle. Moni oppilas on minullekin sanonut, ettei halua asiaan puututtavan. Pelkona on, että kiusaaminen vain pahenee.

Rikosilmoituksen suhteen muistuttaisin, että kuka vain voi tehdä rikosilmoituksen. Mikäli koulu ei ota yhteyttä poliisiin, huoltaja voi sen tehdä.

[Terevaan]

Hei, lueskelin tätä koulukiusaaminen asiaa ja hieman sen sisältöä, alkuperäisen kirjoittajan näkökulmasta katsottuna ja vastauksia antaneiden suunnalta katsottuna.

Minusta tämä on yhteiskunnassamme vaikea asia.

Tämä asia on ollut varmaan vaikeata jopa omien esvanhempiemme kouluaikoina. Se mikä kuitenkin erottaa nykymaailmaa vanhasta maailmasta on että tietyllä tavalla maailma oli aikaisemmin paljon yksinkertaisempi kuin mitä se on tänä päivänä.

Ennen totuus oli yhteiskuntamme muodostaman arvomaailman mukainen ja suurin osa sen asukkaista oli normien kanssa samaa mieltä. Yhteiskunnasta löytyi myös siihen aikaan eri tavalla ajattelevia, mutta niitä oli vähemmän.

Siksi ehkä oppilaat koulussa voi keskinmäärin paremmin. Lisäksi luokan koot oli pienemmät ja näin ollen mikäli siellä esiintyi erilaisuutta se kuitenkin joltain osin hyväksyttiin. Lisäksi koulun opettajilla oli auktoriteettia ja luokassa toteltiin vaikka asiasta oltiin eri mieltä.

Tänä päivänä taas luokat ovat isompia, koulut ovat isompia, oppilaiden erilaisuuksia on paljon. Tänä päivänä toisen totuus on toiselle epätotuus. Maailma on muuttunut suvaitsevaisemmaksi, mutta samalla maailmasta on tullut yhä vaikeampi paikka nuoren ihmisen kasvaa turvallisissa raameissa.

Vaikka meillä on suvaitsevaisuus kasvanut, annetaan kaikkien ”kukkien kukkia” eikä enää kangistuta vanhoihin kaavoihin. Nyky nuorille on tullut yhä vaikeampi löytää oma identiteetti.

Meillä suvaitsevaisuuden kautta on avautunut täysin uusi maailma jossa erilaisuus on sallittua. Mutta saman aikaisesti ei sallita sitä vahaa konservatiivista tapaa nähdä maailmaa.

Toisen taivaasta on tullut toisen helvetti ja toisinpäin. Joten paljon näkymätöntä pahoinvointia ilmenee yhteiskunnassamme jossa nuori ei uskalla tuoda omaa identiteettiään enää samalla tavalla esille kuin ennen, koska hänet heti leimataan suvaisemattomaksi.

Tiedän että tämä oli rohkea kirjoitus siitä mitä on suvaitsevaisuus yhteiskunnassamme, mutta tosi asia on että kaikilla asioilla on toinenkin puoli. Kaikkia ihmisiä ei voi laittaa samaan pataan.

Suurin osa ihmisistä haluaa elää kollektiivista elämää jota yhteiskunta tarjoaa nykyaikaisin menetelmin. Saman aikaisesti löytyy niitä itsenäisesti ajattelevia erakoita jotka ajattelevat toisin kuin nykymaailman valtaväestö, näitä kohtaan tapahtuu suvaitsemattomuutta jossa jätetään tämä ryhmä muun kollektiivisen yhteisön ulkopuolelle. Tästä alkaa syrjäytyminen.

[kyyberi]

Kiusaamista on ollut ennenkin. Valitettavasti sen vakavuutta ei ymmärretty, kuten vakiintunut termikin osoittaa. Kyse ei ole mistään kiusanteosta, vaan henkisestä ja/tai fyysisestä väkivallasta.

Mä en aivan allekirjoita suvaitsevaisuuden vaikutusta syrjäytymisessä. Jos oma identiteetti on sellainen, mikä on ristiriidassa suvaitsevaisuuden ja tasavertaisuuden kanssa, ongelmia syntyy jos tätä identiteettiä alkaa tuomaan näkyvästi esille. Jokaisella on esimerkiksi oikeus ajatella vähemmistöistä mitä vain, mutta sen tuominen julkisesti esille rikkoo helposti rikoslakia tai yhteisön normeja. Yhteisö ylläpitää normeja myös sosiaalisella käyttäytymisellä, joten esimerkiksi avoimesti rasistinen oppilas jätetään helposti ulkopuolelle.

Mutta jos katsotaan syrjäytyneitä tai syrjäytymisriskissä olevia nuoria, niin todella pienellä osalla se johtuu siitä, että oma ideologia on ristiriidassa normien kanssa ja sitä pitää silti tuoda voimakkaasti esille. Usein kyse on siitä, että nuori ei koe enää olevansa osa yhteisöä. Tämä taas voi johtua hyvinkin monesta asiasta, ja usein näistä samaan aikaan. Mutta syrjäytyminen ei korreloi kiusaamisen (väkivallan) kanssa.

Kun puhutaan koulukiusaamisesta, eli suunnitelmallisesta ja toistuvasta väkivallasta, on tekijä aina erittäin huonovointinen nuori. Tätä huonovointisuutta ei poisteta puhumalla kiusaamisesta, vaan tunnistamalla ja puuttumalla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Isot luokat, huonosti toteutettu integraatio ja jopa avokonttorimaiset koulut ovat myrkkyä niille, jotka voivat henkisesti huonosti.

Kouluväkivalta on mahdollista saada kuriin, jos niin oikeasti halutaan. Tämä vaatii resursseja henkilökuntaan sekä opettajilta valtavasti työtä. Opettajat ovat järjettömän kuormittuneita jo nyt, joten ilman henkilöresursseja tämä työ on valitettavasti todella vaikeaa. Tämä taas vaatisi rahaa. Yksi iso ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa on, että hankkeisiin on rahaa (koska ne ovat määräaikaisia, eivätkä jatkuvia menoeriä) mutta rakenteellisiin muutoksiin (esim. henkilökunnan määrä) on todella vaikea saada rahaa.

Tässä yksi esimerkki, miten aikuisten asennemuutoksella saadaan vaikuttavaa työtä tehtyä: Lohjalaisen koulun rehtori: "Hurjan menon taltuttaminen vaati peiliin katsomista ja sinnikästä työtä" | Oppiminen | yle.fi