Kiusaaminen

Kiusaaminen. Koulussa, työpaikalla, kaveriporukoissa… Onko teillä kokemusta? Haluaisiko joku jakaa tarinaansa?

Voin aloittaa. Muutettuani uuteen kaupunkiin 4. luokalla, mut otettiin silmätikuksi. Olin uusi ns “paras” oppilas, kokeiden keskiarvo tyyliä 10 ja opettajat tykkäsivät musta. Mua alettiin jättää ulkopuolelle kaikessa. Olin ujo, en osannut puolustaa itseäni. Fyysinen sairauteni lietsoi kiusaamista, sillä en pystynyt kunnolla liikkumaan.

Kiusaaminen paheni yläasteella. Se oli niin henkistä kuin fyysistä kiusaamista. En kuulunut minnekään. Mua tönittiin alas rappusista, syljettiin päin, piiloteltiin kenkiä, laitettiin Facebookin seinälle kaikkea ikävää. Ne teki jotain ihme ryhmiä, joissa kilpaa haukuttiin mua. Nykyään kiusaamista on juuri netissä enemmän, sitä en onneksi kauheesti kokenut, ei netti ollut niin suuri juttu siihen aikaan. Mut outo juttu sinäänsä etten sanonut tai tehnyt kenellekään mitään pahaa, ja silti olin koko koulun silmätikku. Olin liian kiltti.

Kaikki loppui, kun siinä 13-14v pääsin osastolle toiseen kaupunkiin, enkä palannut enää kotiin saatika kotikaupunkiini. Osastolle päästessäni en osannut olla ihmisten kanssa. Mut kiusattiin psykoosiin. En tykännyt ihmisistä, en puhunut, olin vain. Katatoniaa. Kun puolisen vuotta olin suljetulla osastolla ollut, aloin puhumaan ja sain osastolta muutaman ystävän, jotka ovat edelleen elämässäni. Nykyään mulla on muitakin ihania ihmisiä elämässä (olen niiiin kiitollinen <3) enkä kiusaamista ole kokenut aikoihin. Ja no, nykyään voin koulukiusaamisen suhteen ihan hyvin. Edelleen ne traumat mielessä pyörii, mutta parempaan päin. Olen saanut käsiteltyä asioita niin terapiassa kuin mielessäni.

11 tykkäystä

Mulla kiusaaminen alkoi joskus 3-4 luokilla. Syrjintää, tavaroiden viemistä, haukuttiin, kun vaatteet oli kirpparilta ostettuja yms en edes muista kaikkea. Oli myös kavereiden “käännytystä” ettei mulle jäänyt ketään muita, kuin yksi kaveri… olen tosi kiitollinen, että oli edes tämä yksi. Myös tätä mun kaveria alettiin kiusata, kun kaveeras mielummin mun kans ku kiusaajien.
7 luokalla tää mun kaveri muutti toiselle paikkakunnalle ja jäin kiusaajien kanssa yksin. Mun kaveria haukuttiin tahalteen mun kuullen. Se oli ikävää.

Tässä vaiheessa koulu jo tiesi kiusaamisesta, mutta sille ei koskaan tehty mitään. Äiti otti asian puheeksi vanhempainillassa, ja pyysi että voisin vaihtaa luokkaa, sillä siellä minulla oli pari tuttua. Tätä ei kuitenkaan järjestetty, niinpä minä vaihdoin koulua.

Ollaan edelleen parhaita kavereita tämän yhden kaverin kans ja ollaan puhuttu, että ilman koulukiusaamista me ei oltais näin hyviä kavereita.

Tsemppiä kaikille joita on kiusattu tai kiusataan!! :sparkling_heart:

4 tykkäystä

Siis tää on niin hirveetä, lapset osaa olla julmia jo tosi nuorena. Miettikää, 3. luokalla ollaan vasta tyyliin 9-vuotiaita. Mistä sen ikäinen oppii et “hei juu jee tää on coolia kiusata toista”. Ei näin.

Ihanaa, että noinkin kurja kokemus on tiivistänyt teidän ystävyyttä! :smiling_face_with_three_hearts: Noi on niin kullanarvoisia ihmissuhteita! Toivottavasti oot päässyt yli kaikesta tuosta. Tsemppii sinulle & kaikille muillekin!

4 tykkäystä

:disappointed:Itellä tälleen vielä liki kolmekymppisenäkin vaikuttaa ne yläasteikäsenä koetut haukkumiset ja kiusaamiset…itsetuntoon vaikuttanut varmaan pysyvästi :broken_heart:

5 tykkäystä

Minulla alkoi koulukiusaaminen 4-luokan syksyllä ja kesti yli ainakin sen 5kk putkeen. Jossain vaiheessa kieltäydyin vain täysin menemästä kouluun, enkä joululomilta enää palanutkaan kouluun vaan vaihdoin toiseen kouluun hiihtoloman jälkeen. Se vähät mitä tiedän kiusaamisestani on, että suurimmalta osin se oli minun jättämistä kaikesta ulkopuolella ja yrittää sulkea minut kaikista porukoista ulos. Tätä siis teki kiusaajani ja hänen pari kaveriaan. Lisäksi olivat sen verta fiksuja, että tulivat haukkumaan minua kun olin yksin.

Minulla voisi sanoa, että lyhyesti virsi kaunis. Sain kiusaamisestani kompleksisen PTSD, enkä muista kyseisestä syksystä yhtään mitään. Kävin sinä keväänä (kiusaamisen jälkeen) kriisiterapiassa muutamia kertoja, mutta muuten alkanut vasta aikuisiällä käymään asioita läpi. Terapeuttini sanoin, että kiusaamiseni ollut niin pahaa, että mieleni blokannut kyseiset muistot siis täysin. Toisekseen nyt vasta aikuisena 25-vee olen riittävän vahva kohtaamaan ja käymään läpi sen kaiken p*skan mitä kiusaaminen aiheutti. Tämä tietty tuo ns. omat ongelmansa kun näitä traumoja nyt terapiassa käydään läpi, koska en muista mitään. Mutta onneksi ei estä ettenkö voisi traumoistani päästä yli.

1 tykkäys

todella tärkeä aihe!

minullakin on kiusaamistaustaa, ehkä voisi sanoa, että se johtuu siitä, että olin erinlainen. Hiljainen ja ujo. Pukeutumistyyli oli aika räväkkä, tykkäsin pukeutua paljon väreihin, hameisiin jne. Kauheeta nykyään ajatella, että tuollaisista asioista syrjitään ihmisiä. Miten ne pukeutuvat?!

Ala-asteella minulla oli kavereita. Ihan hyvin sujui n. 4lk asti. Muutettiin sitten uuteen paikkaan jkylän alueella. Täällä sanoisin että kiusaamiskulttuuri on vahvasti läsnä. Minua alettiin syrjimään heti 4lk lähtien, sain sieltä kuitenkin kavereita. Huomasin kuitenkin muutaman kuukauden kuluessa, että jään todella usein kakkosvaihtoehdoksi. Se tuntui todella pahalta. Saman luokan kanssa 6lk asti ja syrjiminen paheni. Lopulta en ollutkaan enään tuttujen kavereiden kanssa, jäin yksin. Muistan kun jäin luokkaretkiltä pois, oisin päässyt leirikouluun mukaan ja Särkänniemeen, mutta ajattelin että eipä sinne järkeä ole yksin mennä, näinä aikoina alkoi ahdistaa jo yksinäisyys.

Yläaste oli sitten yhtä painajaista. Olin KOKO yläasteen yksin, muistan että vain muutaman välitunnin(alle 10) olin joidenkin kanssa. Olin yksinäinen. Ja kiusattuna. Sekä oman että rinnakkaisluokkalaisten toimesta. Tolloin aloin pukeutumaan “tummemmin”. Mustiin vaatteisiin, väri ja ilo katosivat. Sain kuulla siitä paljon. Paljon naureksittiin minulle käytävillä ja huudeltiin loukkaavia sanoja, mm läski, yksinäinen jne. Kaikista pahin muisto oli kun minut teljettiin vessaan, seistiin oven edess, jotten pääsisi pois. “Miltä nyt tuntuu?” “Läski, läski” peloteltiin ja hakattiin ovea. Se tuntuu vieläkin pahalta vaikka siitä on jo kolme vuotta. Siitä lähtien enpä ole käynyt koulussa vessassa, kun tulee flashbackit tohon. Ajoittain todella raskasta, menin heti tuon tapahtuman jälkeen kouluni kuraattorin luokse. Asiaa selviteltiin, mutta eipä sitä koskaan selvitetty. En koskaan saanut edes anteeksipyyntöä… mutta en ole katkera. Yläaste oli painajaista…

Onneksi pääsin toiselle asteelle opiskelemaan. Se auttoi kun pääsi niistä kiusaajista eroon! Parasta melkein mitä elämässäni on tapahtunut :blue_heart:

Ketään ei pitäisi kiusata siitä minkä näköinen olet, mitä musiikkia kuuntelet, ihovärisi, seksuaalisuuden perusteella jne. Ootte kaikki arvokkaita :blue_heart:

2 tykkäystä

Kun itse oli vielä koulussa niin, ei vielä silloin tunnettu mitään kiva koulu jne kiusaamisenvastustamisjuttuja saati puututtu niihin aktiivisesti. Siks sitä tunsi olevansa todella yksin, olin aina ulkopuolinen. Ala-asteella se alkoi jo ensimmäisillä luokilla ja kulki mukana ihan peruskoulun loppuun asti. Yläasteella tuntui jo, et kaikki saman luokka-asteen ihmiset inhosi mua, jokaisesta rinnakkaisluokasta (oisko ollu A-F niitä luokkia) löytyi ihmisiä jotka kiusasi. Tiivistetysti sanottuna oli aivan liikaa ja kaikenlaista, oli henkistä ja fyysistä. Keskusradion kautta läheteltiin jouluisin terveisiä toisille opiskelijoille ja minun nimissä läheteltiin rakkausviestejä toiselle joka oli myös vähän inhottu tapaus. Sitten käytävillä välitunnilla kaikki naureskelivat minulle kun kävelin ohi.

Erityisesti mun paino oli niille sellainen mitä haukuttiin, läski oli minullekin hyvin tuttu termi ja pahimmillaan soiteltiin myös pilapuheluita et “onnea sinä voitit piirakansyönnin kilpailun blaablaablaa” eli kaikkea sellaista mitä keksivät läskipilkkaan lisämausteeksi ja edelleen ulkonäkö on minulle tosi vaikea asia käsitellä. Jos joku sanoo nykyisin et onpa sulla hieno paita tai jotain muuta ulkonäkökehua, en osaa vastata saati kiittää kun edelleen on päällä se ajatus et se sanoo sen sarkastisesti eikä pidä oikeasti ja sanoo sen vain vittuillakseen. Sanovat, että pahimmatkin sanat sattuvat vain kerran, ovat väärässä, ne ovat kuin tikareita joita ei saa vedettyä irti ja satuttavat vuosikausia. Itsetunto on murskana, eikä tiedä osaako sitä korjata edes terapian avulla.

Suljin kaiken sisälleni, en ole puhunut niistä koskaan missään kenellekään mutta nyt kun olen aloittanut terapiaprosessin ja elämässäni alkanut käydä läpi menneisyyttäni muistakin syistä olen saanut selittämättömille peloille ja ahdistuksille vastauksia kun olen alkanut muistaa kaiken. Välissä on ollut pitkä ajanjakso kun en ole niitä asioita muistanut, ovat olleet täysin suljettu pois muistot mielestäni. Siinä on se varjopuoli toki että muistan liikaakin kun muistaa todellakin kaiken mitä tapahtui. Luin vanhoja päiväkirjojani tässä joululomalla ja mietin vain että miten taidokkaasti mieleni on minua suojellut jo silloin, ysiluokalla olen kirjoittanut että harmi kun luokka nyt hajoaa, me kuuluttiin yhteen vaikka todellisuudessa minä nyt muistan miten minä vain halusin pois. En ole edes silloin uskaltanut minnekään sanoa tai kirjoitttaa miltä oikeasti tuntui kun en halunnut että kukaan saa koskaan tietää. Poissa silmistä poissa mielestä. Ahdistukset ja pelot paistavat läpi kaikesta muusta tekstistä mutta kiusaamisesta tai kiusaajista ei koskaan mainita sanaakaan.

Asioita ei koskaan käsitelty ja edelleen kotikaupunki kummittelee minulle näistä asioista. Jos näen jonkun vanhan luokkalaiseni jossain käännyn pois sillä en ole valmis kohtaamaan ketään vaikka tuskin edes enää tuntisivat. Mutta minulla on edelleen ne arvet jotka eivät anna unohtaa, vaan satuttavat vieläkin. Onneksi löysin elämälleni lukion jälkeen tarkoituksen ja uuden suunnan niin sain viimeinkin ystäviä enkä ole enää ollut yksin ja viimein olen tosiaan terapiaprosessin alussa ja pääsen käsittelemään kaikki ne blokatut tunteet, kivut ja surut jotka osin satuttavat tiedostamattanikin minua edelleen.

Jos jotain hyvää niin opin itse olemaan se joka haluaisi pelastaa muut, kapinoida kiusattujen puolesta ja suojella, ymmärrän niitä joilla on paha olla ja näen maailman eri silmin kuin ihminen joka ei ole kokenut sitä miltä tuntuu olla ulkopuolinen. Jos voisin olisin aina paikalla kuuntelemassa jos joku kiusattu haluaisi puhua sillä tiedän miltä se tuntuu ja mitä siinä hetkessä kaipaisi. Mutta valitettavasti yksi ihminen ei maailmaa voi pelastaa mut ainakin joillekin on voinut olla läsnä.

3 tykkäystä

Itse olen kokenut koulukiusaamista peruskouluaikana. Ala-asteella jossain määrin opettajan tasolta. Moni ala-asteen luokallani pelkäsi meidän opettajaa. Huusi usein luokassa ja käytös oli usein epäkunnioittavaa. Yläaste aikani on ollu silti vielä pahempi. Kiusaamista sielä oli useamman vuoden ajan. Ulkopuolelle jättämistä, haukkumista, kuiskintaa yms. Tämä kaikki lisäsi pienen, yksinäisen ja epävarman nuoren huonoa oloa. Yläasteeni ilmapiiri kokonaisuudessaan oli hyvin pelottava. Sielä myös opettajia kiusattiin. Se oli niin pahaa että joskus tunti keskeytettiin ja opettaja lähti itkien pois. Tuolla koulussa sain myös elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Silloin en vielä tajunnut sen olevan sitä, mutta näin jälkeen päin sen tiedän olevan näin. Puhuin tuolloin kotona ja koulussa jollekkin asiasta ja pääsin juttelemaan psykologille. Kyllä sieltä silti on vielä varmasti haavoja jäänyt, mitkä vaikuttavat vielä nykypäivänäkin omassa itsessäni. Onneksi ammattikouluaikani oli hyvin toisenlainen ja jossain määrin myös korjaavaa aikaa❤️

1 tykkäys

Mulla alkoi kiusaaminen joskus ala-asteella. Huutelua pitkin käytäviä, ujona tyttönä hiljenin edelleen kun pelkäsin että mulle nauretaan. Jatkui yläasteella ja tukeuduinkin todella paljon silloiseen kaveriporukkaan paljon. Sain kutosluokalla myös hymypatsaan, jonka uskon edelleen olevan vittuilua mun hiljaisesta olemisesta jne.

Lukiossa samalla luokalla oli mun kanssa ihmisiä, ketkä oli passiivisesti mukana kiusaamisessa, en päässyt oikeen heidän kanssa ystävystymään enää silloin niin monen vuoden jälkeen. Toki, pystyin olemaan samassa tilassa ja tekemään ryhmätyöt ja tehtävät. Tiettyjen opettajien tunneilla uskalsi olla rennommin sekä ylä- että alaasteella, kun tiesin opettajan puuttuvan epämääräiseen käytökseen. En pitkälti uskaltanut yksin liikkua koulun käytävillä yläasteella ja jos näin kiusaajia, kiersin muuta reittiä tai jos oli se ainoa reitti heidän ohi, juoksin vain ohi sulkien korvat.

Vaihdoin täysin piirejä lukion jälkeen, jolloin musta kuoriutui melko avoin ja räväkkä persoona, mutta toki edelleen oon ujo kumminkin.

Nykyäänkään en oikein edes uskalla moikata vanhoja kiusaajia missään vaikka ovat varmasti aikuistuneet, samoin kuin minä. :woman_shrugging:

On jäänyt jälkiä, jotka eivät enää niin vahvasti ole pinnalla, mutta en ois tämä persoona ilman kiusaamista. Iso kiitos silloisille ystäville, että selvisin peruskoulun läpi.

2 tykkäystä