Mikään ei oikeen tunnu riittävän. Mun arki on pitkälti pelkkää suorittamista. On hankalaa pysyä siinä olennaisimmassa asiassa, nykyhetkessä. Oon suurimman osan elämästäni määrittänyt arvoni suoritusten perusteella, lähinnä opiskelun ja töiden suhteen. Näiden lisäks suoritan esimerkiks välillä myös terapiaa ja sosiaalisia kanssakäymisiä.
Mulla on sellasia hyviäkin ajanjaksoja jolloin mä pystyn vain elämään tätä elämää ja kohtaamaan asioita, mutta aina se jotenkin pikkuhiljaa valuu siihen tilanteeseen etten oo tyytyväinen mihinkään mun saavutuksiin tai itteeni. Se on tosi turhauttavaa. Tiedän että oon saavuttanu elämässäni hyviä juttuja ja tehnyt töitä niiden eteen, mutta jonkin ajan päästä ne ei tunnu enää miltään ja yritän taas löytää jotain mikä tekis mut tyytyväiseks itteeni.
Opiskelut mä suoritan usein sieltä mistä aita on matalin, koska pelkään käyttäväni siihen aikaa vain epäonnistuakseni. Motivaatio on myös hukassa koska ajattelen etten tule ikinä valmistuttuani löytämään koulutusta vastaavia töitä tai pärjäämään niissä. Pelkkä koulutehtävien avaaminenkin aiheuttaa mulle fyysistä ahdistusta, mutta tiiän että ne hommat on vaan tehtävä. Sitten mä teen ne ja taas hetken päästä se sama luuppi lähtee uudestaan. Mulla on siis jäätävät suorituspaineet elämästä ja tulevaisuus näyttää aika olemattomalta.
Oon pitkään oottanu että oisin saanu hommat siihen malliin että vois hetken ees olla tekemättä mitään, mutta näin joululomalla tunnen oloni turhaksi kun en yritä tehdä mitään tulevaisuuteni eteen, kun mitään tehtävää ei ole. Lisäksi kevään kurssit stressaavat jo valmiiksi ja pelkään etten osaa edes suunnitella opintojani oikein.
Muita ylisuorittajia? Osaatteko olla armollisia itellenne vaikka paineet opinnoissa ja työelämässä on välillä kovat? Vinkkejä, kommentteja, kysyttävää?