Itsensä satuttaminen (sisältövaroitus)

Ajattelen tämän olevan vaikea aihe monelle, mutta minusta tämä on hyvin tärkeä aihe.

Mä olen satuttanut itseäni semmoset 8 vuotta, eri tavoilla. Eniten oon käyttänyt viiltelyä ja ihon polttamista. Muitakin keinoja on ollut ajoittain. Aloitin itseni satuttamisen 15 vuotiaana ja se on tapana edelleen.
Perhe ja kaverit tietävät asiasta ja yrittävät tsempata mua lopettaan, mut ei se niin vain onnistu kun riippuvuus on syntynyt.
Viimeisen vuoden aikana olen joutunut useamman kerran tikattavaksi, ja pari kertaa ihan osastolle pariksi yöksi.

Olen tänä vuonna aloittanut psykoterapian ja siellä ollaan käsitelty tätä aihetta paljon. Terapeutti lainasi kirjastosta kirjan nimeltä “Vapaaksi viiltelystä” ja ollaan sitä yhdessä käynneillä tutkailtu. Se on ollut raskasta luettavaa, mutta tosi mielenkiintoista. Paljon on tullut uutta asiaa itsellekin.

Jos joku kamppailee/on kamppaillut tämän asian kanssa, jakakaa tarinoita ja vinkkejä miten voi päästää irti itsensä satuttamisesta. :heart:

11 tykkäystä

Todella tärkeä aihe ja kiitos kun avasit keskustelun. Näin psykoterapeuttina voin kertoa että terapiassa on tavoitteena päästä tavasta kokonaan eroon. Keinot vaihtelevat eri terapeuteilla!

5 tykkäystä

rohkee alotus! :heart: ja tää on kyllä aihe, joka herättää mussa niin paljon eri tunteita. ja tavallaan pelottaa tässä omalla nimellä ja naamalla kirjottaa aiheesta, mutta toisaalta oon tosi fine jälkieni kanssa, ja eipä se salaisuus olekkaan joten antaa mennä.

oon ekoja kertoja kokeillut viiltää itseäni n. 11 vuotiaana. ei mitään käryä mistä idea siihen lähti, mitä pyöri päässä. muutenkin muisti tosi hatara 10-15v iästä, jollon tää paha tapa alkoi ja oli pahimmillaan.

sanoisin että 14-vuotiaana se oli jo tuttu tapa. ainoa tapa joka oikeesti pysäytti kaiken ikävän aivotoiminnan hetkeks, kun pää oli liian äänekäs (se ei sitten oikeesti auta!! tuntuu vaan siltä hetken).
mulla viiltäminen on ollut siis lääke siihen, kun ahdistaa ja päässä vilisee liikaa. sitten kun teki ittellensä jotain, ja piti alkaa paikkailemaan jälkiä, n. tunniksi ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kun tätä “suoritusta”. ja jopa se oli helpompi kestää, kun ne kamalat ajatukset mitä päässä liikkuu.

huomaan että puhun menneessä muodossa, mutta valitettavasti totuus on se että tää tuttu tapa on alkanut hiipiä takaisin. tollon 14-15 se oli lähes päivittäistä, nykyään onneksi vaan äärimmäisissä tilanteissa. mutta kyllä harmittaa että on tullut taas retkahdettua, koska itellä tohon kyllä muodostui ihan suorastaan addiktio, joka on nyt nostanut taas päänsä. ja harmittaa että nykyään tuo tapa on taas mielessä, kun pitkään se oli poissa vaihtoehdoista.

oon silti tosi fine sen kanssa miltä noi jäljet näyttää. en sitten tiiä onko se ns. aitoa hyväksyntää, vai sairas pää joka välillä on “ylpeä” siitä mitä on saanut aikaan. en kuitenkaan varsinaisesti ole kokenut aiheesta häpeää, mutta vanhemmille en ole koskaan pystyny kertomaan (moi jos jostain syystä näätte tän :D). täähän on johtanut sitten siihen, että nukuin n. 7 vuotta kotona joka yö, kesät talvet, poikkeuksetta huppari tai pitkähihanen päällä. lopetin ulkomaan reissujen tekemisen perheen kanssa, koska tiesin että sielä pitäisi mm. uida tai pitää t-paitaa. en voinut käyttää vaatteita joita oikeasti halusin, koska pakko peittää tekoset. ja se on ollut kaikista raskainta tässä paskassa. kuvittele hikinen kesäyö, +20°c tai enemmän ja huppari päällä 24/7… nyt oon onneks muuttanut omilleni, ja ei oo koskaan ollut niin vapaa olo kun nyt. voin nukkua aivan alasti!! :heart_eyes::joy:
rakastan myös kovin tatuointeja, ja kyllä se harmittaa että iso osa kädestä on mennyt aivan perunapelloksi. mietin paljon, että saakohan tohon koskaan tehtyä kunnollista, hienoa kuvaa.

toivon sulle ja muille tän asian kanssa kamppaileville ihan älyttömästi tsemppiä, uskon että me kaikki tullaan pääsemään tästä toimintamallista eroon, se vaatii aikaa mutta hiljaa hyvää tulee :heart: haleja ja rakkautta teille! :heartbeat:

6 tykkäystä

Sullakin tosi rohkee kirjoitus! :heart: Tuttu tunne toi “ylpeys” arvista… välillä tuntuu et sitä ei edes haluais lopettaa.
Tatuoinnit mullakin haaveena, mut vielä on sen verran tuoreet jäljet ettei niiden päälle voi vielä tehdä kuvaa. Ja hei tsemppiä myös sulle!! :heart:

3 tykkäystä

juu se ylpeys on ikävä, ja ruokkii sitä addiktio puolta. aina haluis tehä ikävämpää ja ikävämpää jälkeä, ylittää itsensä. onnistua ees jossain. ja kun mä en oo tikattavana ikin käynyt, koska vanhemmat ei saanu tietää, ni on sit jääny tosi ikävän näköseks :sweat_smile:

viel kerran voimia siulle :heart::heart:

3 tykkäystä

Täällä yksi ex-viiltelijä. Koen, että oon päässyt eroon kokonaan viiltelystä. Viimeisin viilto oli noin kolmisen vuotta sitten.

Mun ja terän tarina alkoi 13-vuotiaana. Oli paha olla, halusin tuntea jotain muuta kuin ahdistusta, valitsin itsensä satuttamisen. Olin myös saanut ns esimerkkiä osastokavereista. Aluksi, joo, se sai ajatukset muualle, mutta sitten alkoi peittely, itseinho, valehtelu ja addiktio. Sitä kesti kauan. Liian kauan. Äitini itki kun hänen oma pieni prinsessansa halusi kuolla.

Mun ja terän tarina on kokonaan loppu nyt 23-vuotiaana. Ei ole hinkua nähdä verta, tuntea kipua, ei mitään. Oon oppinut parempia keinoja purkaa olotiloja. Terapia, ajatustyö ja paljon jääpaloja. Itselläni nuo jääpalat ovat toimineet hyvin, jos on tullut tarve tuntea jotain. Auttavat myös ihan perus ahdistukseen itselläni.

Aion myös ottaa tatuointeja arpien päälle. Haluan ne vain pois näkyvistä, ja mulla on ihania suunnitelmia sekä tatuoijakin tiedossa :heart_eyes:

6 tykkäystä

Tw
Oon ootellu et joku alottais tästä keskustelun! Kiitos!!!

Ite oon kamppaillu viiltelyn kanssa aivan liian pitkään. Oon tänään 9 päivää kuivilla ja oon semi ylpee itestäni. En muista millon oisin viimeks ollu yli viikon viiltämättä!
Nää viimesimmät 9 päivää on ollu aika raskaita mutta oon silti puskenu läpi ilman terää!

Etsin vielä itsekkin keinoja miten päästä tästä ikävästä addiktiosta eroon. Oon saanu tähän apua monesta paikasta mutta mikään ei tunnu toimivan. Ainoa mikä auttas olis se halu lopettaa.
Enkä oikeen tiedä mistä sellasen löytäis :smiley: ?

Viiltelystä pitäis puhua enemmän, mutta sen romantisointi pitäs loppua! Tää ei ole kivaa, tää ei ole kaunista. Mun kädet ja reidet näyttää rumilta ja ne on täynä arpia. En ole käyttänyt t-paitaa moneen vuoteen vaikka kuinka kuuma olisi ollut. Tekisin mitä vaan etten sillon 11 vuotiaana olisi koskaan alottanutkaan.

5 tykkäystä

Tärkeä aihe, kiitos että se on otettu puheeksi.

Itse olen 37-vuotias ja satutin itseäni 14-20- vuotiaana. Masennukseni uusiutui 2020 ja olen taas päätynyt helpottamaan oloani itseäni satuttamalla. En kuitenkaan viiltele, tavoitteenani ei ole nähdä verta.

Koen itsetuhoisuudesta erittäin suurta häpeää. Onneksi olen saanut puhuttua siitä hoitavalle taholle ja tuntuu että se jo on helpottanut asiaa. Ystävien kanssa en pysty tästä puhumaan, sillä koen että se on liian raju asia heidän ymmärtää, ja satuttaa heitä liikaa.

Tuntuu että keskustelu itsensä satuttamisesta keskittyy nuorten ympärille, mutta näköjään sitä voi tehdä aikuisenakin ja pitkän tauon jälkeen. Tällä hetkellä minulla on parempi kausi menossa enkä ole satuttanut itseäni hetkeen, hyvä niin.

6 tykkäystä

Kun olin nuori, minulla oli paha kehodysforia ja halusin olla fyysisesti jotain muuta, kuin mitä olin keholtani silloin. Kokoaikainen ahdistus ja tunne siitä, että tämä keho ei ole minun oli kauheaa ja muutaman kerran se kulminoitui siihen, että purin itseäni ja raavin kehoani hiirenhiljaa, vaikka muitakin saattoi olla kotona. Muutaman kerran olin ottanut veitsen käteeni, mutta en uskaltanut painaa sitä tarpeeksi.

On hankalaa kirjoittaa siitä ja vielä hankalempaa edes kuvitella, mitä muut ovat joutuneet kokemaan ja tuntemaan itsensä satuttamisen varjolla. Kun luen kommenttejanne, tulen vähän hiljaiseksikin ja haluaisin vaan halata ja sanoa jotain että te riitätte ja selviätte kyllä :orange_heart:

5 tykkäystä

Kiitos aloituksesta! Tavallaan lohduttavaa huomata että on muitakin ketkä vanhemmalla iällä itseään satuttaa. Useinhan sitä ajatellaan että vain nuoret niin tekevät, kuten ainakin yhdessä aiemmassa kommentissa tuotu esille. Toisaalta surettaa itseni ja muiden puolesta että tällaista tapahtuu.

Itsellänikin itsensä satuttamisen historia ulottuu sinne teinivuosiin, ensimmäisen kerran muistelen noin 14vuotiaana kokeilleeni viiltelynä ja koukuttuneeni siihen. Tuolloin myös vaikea masennus todettu. Nuorena viiltelyä tapahtui epäsäännöllisen säännöllisesti useamman vuoden ajan, keinona purkaa pahaa oloa. Ehkä myös toiveena että joku huomaisi. Ja huomasihan sen, mutta saatu palaute lähinnä negatiivista. Joka toki ymmärrettävää kun aikuiset säikähtää ja huolestuu.

Nuoruuden jälkeen ajatus silloin tällöin käynyt mielessä haaveena, en kuitenkaan muista sitä koskaan toteuttaneeni, ennenkuin nyt viimeisen parin kuukauden aikana. Erehdyin kerran kokeilemaan olon ollessa todella ahdistunut ja sille tielle taas jäin.

Nykyisellään itsensä satuttamisen huonoina aikoina päivittäistä, mutta useimmiten lähinnä itseni nipistelyä ahdistavissa tilanteissa.
Viiltely ei tapahdu niin usein ja luonteeltaan onneksi melko kevyttä, kunhan saa kipua ja verta aiheutettua niin helpottaa. Mutta nykyään se hävettää. Hävettää että joku näkee jäljet. Näkyville paikoille en uskalla viiltää ettei kukaan näe, ihan jo ammatin puolesta. Toisaalta on toive päästä eroon tästä tavasta, toisaalta se tuo hetken nautinnon ja avun. Tosin vain sen hetken.

Mt-palveluihin olen kontaktoitunut muista syistä ja sinne tästä tilanteesta kertonut (paitsi viiltelyä en ole uskaltanut tunnustaa) sekä sieltä apua saanut kuinka ahdistusta voisi muuten purkaa, mutta joku vain estää muita keinoja kokeilemasta.

Liekö tässä nyt päätä tai häntää, tuskin ainakaan apua kenellekään, tuntui vain turvalliselta paikalta kertoa osaa omasta tarinasta.

3 tykkäystä

Toivottavasti tää teksti ei loukkaa ketään, en oo varma pitääkö näihin laittaa joku varoitus.

En tiedä mitä tähän nyt kirjottaisi. Mutta olen taas alkanut satuttamaan itseäni. Se tapahtuu aina kun häpeän itseäni tai kun ilmaisen mielipiteitäni, joita tietenkin heti häpeän. Tai jos tarvitsen jotain (emotionaalisesti) , tai kerron itsestäni “liikaa”. Tuntuu et sisällä on yksi musta möykky joka ei aukea mihinkään suuntaan ja kaikki mitä teen on väärin. Edes psykologille en pysty tästä sanomaan, vaan koen häpeää itsestäni myös käyntien jälkeen. Tiedän, että pitäisi puhua hänelle aiheesta, koska tää selviytymiskeino on huono ja haitallinen. Oma ikäni vaikuttaa myös asiasta puhumisen vaikeuteen. Oon 37-vuotias. Kuka sen ikäinen enää tekee tätä. :pensive:

Mulla on tosi kova hylkäämisen pelko ja siksi haluan miellyttää muita, välillä jopa psykologia. Tarviin tosi paljon varmistelua siitä et minua ei hylätä, ja tää koskee kaikkia läheisiä, myös psykologia.

En oikein tiedä mitä tässä tekis. Väsyttää tosi paljon ja ei vaan jaksa miettiä mitään ratkaisua, kun asiat on päässä sekaisin ja mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä. Tää itsensä satuttaminen on hiipinyt takas kuvioihin salakalavasti pikku hiljaa, ei ihan päivittäin, mutta viikottain. Se on vaan niin helppo tapa rangaista itseä, vaikka haitallista onkin.

1 tykkäys