Itsemurhayrityksen jälkeen töihin

Jouluviikolla kahdesti eri yrityksillä päivystykseen (toinen käytännössä heti ekan päivystyksestä kotiutumisen jälkeen), josta sitten avo-osastolle pariksi päiväksi. Omakannasta katselin haussa olleen suljetun osaston paikka, joka olisi vaikuttanut varmaan omiin päätöksiini hoidossa pysymiseen. En pitänyt tilannetta tuolloin kovinkaan vakavana, nyt mieli on vähän eri.

Jouluaattona pääsin kotiin ja maanantaina pitäisi mennä töihin. Periaatteessa jaksaisi, mutta tiedän eläväni “varavirralla” tällä hetkellä. Tiedostan osastohoidon olevan paras paikka itselleni, mutta en haluaisi olla erossa lemmikeistäni tai taakaksi läheisille enempää lemmikkien hoidon järjestämisen suhteen. Enkä kehtaisi saikuttaa, kun teen valmiiksi vajaata työviikkoa.

Miten helvetissä sitä tietää milloin on valmis töihin? Etenkin, kun viimeiset vuodet työnteko on kiputilanteen vuoksi ollut jatkuvasti hankalaa ja vienyt kohtuuttomasti voimia.

4 tykkäystä

Kuulostaa siltä, että työ ei pitäisi olla suurin murheesi nyt. Ymmärrän kyllä, että sen menettämisen pelko voi myös huolettaa suuresti nyt, mutta itsesi hyvinvointi on kuitenkin tärkeämpää. Itse en ole ollut itsetuhoinen koskaan, mutta totaalisen henkisen konkurssin tähden menetin edellisen työpaikkani viime vuonna ja se tuntuu edelleen pahalta pitkän työhistorian jälkeen.

Jos nyt olet tullut toisiin ajatuksiin, että olisit valmis ottamaan vastaan osastohoitoa tai mitään vastaavaa, niin suosittelisin kokemuksen syvällä rintaäänellä kuuntelemaan sitä ääntä sisälläs, joka tahtoo hakea apua.

Läheisesi olisivat varmasti sitä mieltä, että tilanteessasi se ei ole heille vaivaksi tukea sinua tässä. Heh, jopa lemmikkisi taatusti toivoisivat, että ensin saat itsesi kuntoon, jos voisivat sen kommunikoida.

Jokaisella meillä tulee kuorman alla raja vastaan, että kuinka paljon jaksetaan kantaa tai kuinka paljon jaksamme kärsiä jostain vaivasta. Minäkin luulin, että kestän mitä vaan hammasta purren ja kunhan vaan puristelen nyrkkejäni tarpeeksi tiukkaan vaikka loppu ikäni, mutta niin sitä vaan murtumispiste tuli vastaan.

Ymmärsin ongelmani, mutta olin jo pelkkä kaikkea ja kaikkia pelkäävä hysteerisesti itkeskelevä ihmisraunio, jonka tietenkin ystävät huomasivat ja kärräsivät hoitoon.

Hoitoon pääseminen oli nopeaa ja pelastus siltä, etten joutunut vieläkin huonompaan jamaan. Jos ammattiavun hakeminen tuntuu olevan vain sen yhden askeleen päässä, se askel kannattaa aina rohkeasti ottaa. Suosittelen lämpimästi.

6 tykkäystä

Itse olen erinäisten yritysteni jälkeen mennyt vaan töihin, jos olen ollut sen verran järjissäni, että pää toimii.
Niissä tapauksissa toki en, joissa on tarvittu tikkejä, koska työ on käytännössä käsityötä.
Pari kertaa on toki jäänyt menemättäkin, koska yleensä kroppa ja pää on niin sumussa, ettei siitä mitään olisi tullut.
Sitäseuraavana päivänä sitten vaan normaalisti töihin, kuin ei mitään.

Osastoa ehdotettiin myös jossain kohtaa mutta olen aina nauttinut yksin olemisesta, koiran rapsuttelusta ja tietynlaisesta vapaudesta, joten en ottanut paikkaa vastaan.

En nyt sano, että se töihin idea niin nopeasti yritysten jälkeen on ollut välttämättä mikään hyvä idea.
Mutta jotenkin halusin todistella itselleni, että pystyn siihen, että kyllä minä selviän.
Tämä myös on yksi asia, mitä terapiassa yritetään”korjata”, että aina mun ei tarvitse pystyä.

Jos ajattelisin asiaa toisinpäin, että joku ystäväni olisi toiminut mun tavalla… sanoisin kyllä, että mitäs jos ihan otat saikkua tähän väliin, etkä rasita itseäsi vielä töissäkin, kun on tarpeeksi mietittävää jo muutenkin.

1 tykkäys