Ihastuksesta ylipääseminen

Hei kaikki! Jos täältä sattuisi löytämään apua tai vinkkejä tämänhetkiseen tilanteeseeni, olisin siitä todella kiitollinen.

Tutustuin erääseen mukavaan tyyppiin viime vuoden puolella ja meillä synkkasi keskenään todella hyvin. Näimme tietyistä syistä johtuen useasti toisiamme ja pikkuhiljaa huomasin olevani ihastunut häneen. Lähes heti tutustumisesta lähtien kuitenkin tiesin, että hän jo seurustelee. Hänestä tuli ihastumisesta huolimatta tärkeä ja läheinen ihminen mulle, koska meidän väliset keskustelut oli toisinaan hyvin syvällisiäkin ja hän on ollut harvoja kehen oon selkeästi voinut luottaa.

Muutamaan kuukauteen ei olla enää nähty, sillä asumme aika kaukana toisistamme, mutta en vaan saa häntä ajatuksistani pois. Viestitellään keskenään aika aktiivisesti. Usein kyllä tuntuu, että olen itse keskusteluiden aloittava osapuoli. Somessa on myös se ikävä puoli, että näkee toisen aktiivisuuden tilan. Aika usein vaan tulee sitäkin tsekattua. Oon koittanu lopettaa tuota tapaa, mutta se on alkanut tuntumaan pakonomaiselta tarpeelta.

Oon myös hyvin yksinäinen, varsinkin vapaa-ajallani, mikä vaikeuttaa tätä tilannetta entisestään. Harvoin tulee siis nähtyä ketään muita kavereita, jotta saisi ajatuksia jonnekin muualle. Pääsen välillä tunteita pakoon esimerkiksi töissä tai elokuvissa. Mutta aina kun päivässä on vähänkin tyhjää, hän tulee mieleeni. En oo oikein saanut kerrottua tästä mun yksinäisyydestä oikeen kenellekään muule paitsi tälle kyseiselle henkilölle. Ristiriitaista siitä syystä, että henkilö jolle voin kertoa mun kipeistäkin asioista, on myös osaksi syynä tälle mun pahalle ololle.

Tää alkaa tuntumaan jo ongelmalta, koska tällainen alakuloinen fiilis jatkunut jo useamman kuukauden. Ehkä mun pitäisi vaan osata päästää kokonaan irti. Se on vaan niin vaikeaa, koska sitten tuntuisi, että ainutkin aktiivisesti yhteyttä pitävä kaveri häviäisi.

Ja sitten vielä! Tullaan varmaankin näkemään toisemme ensi kuussa, mutta vähän alkanut ahdistamaan koko homma. Pelottaa että tää koko “prosessi” lähtee täysin alusta. Haluisin vaan pysyä hänen kanssaan hyvinä kavereina ja jättää tän ihastumisen taakse, koska hyviä muistojakin löytyy viime vuodelta. Onko se kuitenkaan mahdollista?

Ja tietysti haluaisin olla onnellinen hänen puolesta, mut oon vaan jatkuvasti niin hajalla. En tunnu koskaan itse löytävän ketään kumppania tai ylipäätään ketään, joka olisi kiinnostunut minusta yhtä paljon.

En tiedä avasiko tämä kovin hyvin, mutta yritin parhaani :slight_smile:

1 tykkäys

Moi.
Tosi kinkkiseltä tilanteelta tuntuu, ite oon ollut vähän samantapaisessa tilanteessa kun ihastuin käytännössä palavasti ekaa kertaa yhteen ihmiseen.
Kyseinen tyyppi oli mua kyllä tosi paljon vanhempi ja tiedostin kyllä, että vois olla ihan hyvin mun oma vanhempi, mutta sille ihastumisen tunteelle ei vaan mahda mitään ja se on ok.
Hän oli naimisissa, joten tiesin myös että en voisi saada häntä, mutta tykkäsin olla hänen kanssaan tekemisessä aina silloin kuin vain oli mahdollista. Mulla toki ne hetket oli pääasiassa tietyin ehdoin eli: Olemalla mukana heidän uskovaisseuran mukana ja menemällä jonnekkin paikkaan X, jossa en tuntenut ketään ja vaikka olisinkin kasvoista oppinut tuntemaan niin en nimeltä tai sopimalla kahvitteluhetki jossain hänen lähi asuinkuntansa kuppilassa.

Mulla oli ristiriitaisia tuntemuksiakin kyseistä ihmistä kohtaan, koska ne uskonnolliset tapahtumat ahdisti (yli sata ihmistä paikalla) . En koskaan tiennyt, miten päin olisin ja miten olisin. Yritin esittää vain jotain iloista ja hirveen aktiviista, vaikka puolet sisimmästä minusta ois mennyt suoraan sanottuna ihmismassassa lähimpään nurkkaan piiloon. Mua ahdisti niissä hetkissä se kauhea kyseleminen ja se, että muistanko niiden henkilöiden nimet, jotka kertovat tuntevansa ja tietävänsä minut vaikka itse en ois koskaan nähnyt. Ihan kätteleminen oli asia, minkä opettelin uudelleen itsekseni vaan että vaikuttaisin “fiksulta” tyypiltä. Jälkikäteen miettiessäni sitä touhua olin naurettava.

Sitten ne kahvituokiot, jolloin sain olla vihdoin pelkästään hänen kanssaan. Ne oli ihania, mutta huonon itsetunnon omaavana tuli paljon mietittyä sitä, miten tuli tämä hoidettua ja mokasinko jotenkin. Jännitin kahvittelua ja samaan aikaan odotin sitä joka kerta. Kerran pari en edes pystynyt syömään, koska piti aina olla tietyllä tavalla vähän erilainen kuin mitä yleensä olen. En pystynyt vapauttamaan yhtään itseäni, koska pelkäsin mokaavani pahasti. Kerran vapautinkin kertomalla hänelle, etten voinut tulla yhteen heidän tapahtumaan, koska se tuntui liian isolta mennä sadan ihmisen poppoosta vielä tuhannen ihmisen joukkoon, Minä kun en ole niin ekstrovertti mitä hän on. Sain hänet nauramaan sillä, että kerroin mahdollisimman kohteliaasti olemani kykenemätön osallistumaan hänen kysymäänsä tapahtumaan. Muistan, kun jouduin kirjoittamaan ylös soittaessani hänelle mitä sanon. Lupasin soittaa hänelle mummuni syntymäpäivänä. Sen puhelun jälkeen seuraavan kerran kun menin tuohon sadan ihmisen tapahtumaan, niin hän kertoi muille mitä olin puhelimessa sanonut hänelle ja naureskeli asialle. Minua hävetti suoraan sanottuna enkä oikein ymmärtänyt, mitä tein väärin sanoessani niin kun minusta tuntui tulla siihen tuhannen ihmisen tapahtumaan. Ja jotenkin se, että mitä minun sanomiset muille hänen uskontoystävilleen kuului? Miksi heillä oli oikeus kuulla, mitä koin siitä etten halunnut tulla tapahtumaan? En tuntenut heistä juuri ketään.

Se sadan ihmisen tapahtuma herätti minussa myös hieman vihaa, joka tuli jälkikäteen, mutta sitä vihaa en voinut näyttää, koska pelkäsin hänen ymmärtävänsä sen vihan kohdistuvan hänen uskontoonsa, vaikka se kohdistui epäreiluun käytökseen minua kohtaan vaikka koin tehneeni henkisesti töitä tapaamisten suhteen ja jopa puheluiden suhteen. Koin pelkoa, että taas sanomiseni olisivat koomisia hänestä ja taas minusta hänen ystäväporukassaan puhuttaisiin irvailevaan sävyyn.

Ihastuin tässä ihmisessä siihen aikuismaisuuteen (jota tässä tekstissä ei näy, koska tunsimme jo toisemme ennen tätä ihastumista 3 vuotta aiemmin ja ehdin vasta viimeisenä vuotena ihastumaan häneen --Joo, olen tosi hidas lämpeämään) ja jotenkin siihen lämminhenkisyyteen jota hänessä tunsin. Sellaista lämminhenkisyyttä, jota en ole aiemmin kokenut.
Ei me ehditty olemaan tekemisessä kuin varmaan vuosi tästä ja koronan tultaessa se kaikki päättyi. Minä lakkasin ( vaikka tarjottiin etäyhteydellä osallistua niihin tapahtumiin) menemästä . Yhteen tapahtumaankin pukeutuminen vaati niin paljon mietintää ja yleisesti mietin paljon, mitä muut ajattelee ja millaista vitsiä taas saan niskaani läsnäololla. Valehtelin lopulta loppupäässä kaikki kysytyt päivät koulutehtävien lukemiseen.

Sitten sitä huomasinkin meneväni lopulta tosi alas kaikessa ja miettiväni hukuttautumista.
Ahdistus muutti siis muotoaan surun ja itsetuhoisten ajatusten muotoon ja aloitin terapian heti.

Se, mitä tällä stoorillani yritän sanoa on, että kuuntele omaa sydäntäsi. Minun piti tehdä ihastuksestani valinta, koska en tiennyt haluanko elää toisenlaista elämää eli elämää, joka pyörisi eri ihmisten seurassa ja todella hengellisessä vain yhden ihmisen takia vai elää omaa elämääni ja luoda siitä omalaiseni jatkossakin. Haluanko jatkaa ahdistuksen kanssa sekä ehkä siinä oravanpyörässä mahdollisen itsetuhoisten ajatusten tulemisen kanssa? Piilottaa jopa se paha-olo, joka siinä oli.

Ei varmaan uskoisi, että ihastuksesta eroon sattui jonkun aikaa ( se kyllä sattui, en muista enää kuinka kauan) ja aika paljon tänäkin päivänä, jos ajelen liikenteessä niin etsiskelen hänen rekkariaan, jos auto näyttää samanlaiselta kuin mitä hänen. Kerran olen nähnyt hänet liikenteessä, mutta emme edes enää moikkaa.

Opin tästä ihastuksesta ainakin sen, että jos kokee jonkun ihmisen liian ahdistavana ja se määrä on paljon isompi kuin se miksi tykkää hänestä niin helpompaa on mennä eteenpäin ja jättää hänet taakseen. Vaikka se sattuu aluksi julmettomasti niin kun antaa itselleen vaan aikaa voin sydämeni kautta kertoa, että se kipu helpottuu ja ei ole enää kaipuuta toisen luo.
Toki jotkut asiat voi jäädä hänestä elämääsi ,kuten mulla on tää rekkareiden katselu aina ajaessa, mutta sen kanssa on sujut lopulta. En kyllä keksi järkevää selitystä ,miksi teen näin mutta who cares?

Jos teidän ystävyydestä voisi tulla jotain ja haluat olla hänen ystävänsä ilman, että se luo negatiivista tunnetta (ahdistus, masennus…yms) niin ole ihmeessä.
Jos se ystävyys kuitenkin pohjautuu lopulta siihen, että ahdistuksesi pahentuu ja et koe saavasi mitään irti siitä ihmisestä niin sitten on parempi erota tiestä. Usko mua, että tulet löytämään paremman ihmisen rinnalle. Sille hetkelle pitää antaa vaan aikaa.

Älä kuitenkaan jää yksin ikävien tuntemuksiesi kanssa, vaan jos niitä ilmentyy kannattaa puhua. Mä lopetin tuolloin jopa tunteista puhumisen ja siks kävin terapian, jotta saisin itseni takaisin tällaisena kuin oon enkä mennyt hukuttamaan itseäni virran vietäväksi.

Aluksi voi tuntua myös, että se ihastuminen ei lopu koskaan, mutta kyllä se siitä ajanmyötä helpottuu ja poistuu. Vaikka oon pessimistinen aina välillä, niin jaksan uskoa että jokaisella löytyy se oikea soulmate jonka kanssa jakaa oma elämä sillai oikealla tavalla, ilman että sattuu jompaan kumpaan tai alkaisi ahdistamaan. Voimia sun päätöksiis ja tilanteeseen! :pray:t2:

2 tykkäystä

Kiitos vastauksestasi! Sun teksti herätti kyllä ajatuksia ja sai pohtimaan tilannetta uudesta näkökulmasta. Oon tässä itse pohtinut tuota terapian aloittamista tai edes mennä juttusille jonkun ammattilaisen luo. En vaan ole vielä saanut aikaiseksi/uskaltanut. Ahdistaa vaan mitä mun läheiset siitä ajattelee.

Se on vaan niin omituista, miksi mieli vaan haluaa jatkuvasti olla häneen yhteydessä. Välillä kun viesteistä tulee ilmi hänen viettävän aikaa kumppaninsa kanssa, se sattuu jostakin syystä niin syvästi. Tajusin tässä podiskellessani, että osittain tunnen vaan itseni yhä enemmän yksinäisemmäksi, kun tiedän mun ihastuksella olevan myös hyvin laaja kaveripiiri. Mulla taas ei oikeestaan ketään, ja välillä tuntuu, että olenko hänelle edes hyvä kaveri niin kuin hän on minulle.

Mitä pidemmälle tätä pohdiskelee niin sitä monimutkaisemmaksi kaikki vaan muuttuu. Ei oikein enää tiedä mikä olisi paras ratkaisu kaikkeen.

1 tykkäys

Terapiaan kannattaa aina mennä, kun siltä tuntuu. Ja tuossa sun tilanteessa ehdottaisin, että miettisit etsiä itselles uusia ihmisiä ympärilles. Tiedän hyvin, miltä tuntuu olevan yksinäinen. Itsekkin koen sitä todella usein, mutta siihen auttaa se että etsii uusia ystäviä ympärilleen esim. harrastusten kautta. Mullakaan ei ole ystäviä, ei edes juurikaan uusia. , mutta kirjekavereita löytyy. Jos esim, tykkäät kirjoittelusta niin kannattaa facessa liittyä kirjakavereihin tai jos haluaa kansainvälisesti kirjoteilla niin : https://www.globalpenfriends.com/ tämä on luotettava sivusto josta voi löytyä erilaisia kirjekavereita.

Ja tuo on ihan normaalia nyt, että halu olla yhteydessä on 24/7. Mulla oli ihan samaa aluksi, vaikka jännitin sitä yhteydenottoakin. Mutta se hiipuu ajanmyötä. Jossain vaiheessa voi havahtua siihenkin, että se yhteydenotto halu olikin vain yksipuolista ja sitä halua olla tekemisessä ei enää ole.
Se voi tuoda suruakin aluksi ja kun se suru tulee, niin anna sen tulla. Mutta kyllä sä siitä nouset, niinä hetkinä älä luovuta. Sä selviät kyllä vaikeiden tunteiden kanssa, vaikka se on päivästä toiseen yhtä taistelua, yhtä helvettiä.

Jos haet terapiaa niin toivottavasti saat sen.
Terapian aikana ne tunteetkin väistyy ja ajatukset kirkastuu, kun sinne pääsee.
Julkiselta voi olla vaikeaa päästä, mutta jos on varaa yksityiseen niin kannattaa mennä sitä kautta.