FOMO - Fear Of Missing Out

moi, ronja täällä :heartpulse:
oon tässä parin päivän aikana pyöritellyt tosi paljon tätä aihetta mielessä, koska unirytmi on taas sellanen että nukun 13 eteenpäin aina jopa 23 asti, eli kaikki elämä on nyt mennyt ohi. ja oon aijemmin kirjotellutkin aiheesta uniongelmat, jossa vähän sivusin tän ketjun aihettakin.
joten haluisin nyt jutella tästä teidän kans ja kuulla mitä ajatuksia ja tunteita teillä on!

fomo on ollut mulle itelleni vuosia ihan älyttömän raskas tunne. jatkuva 24/7 ajatus siitä, että en oo koskaan oikeessa paikassa oikeeseen aikaan. tarvis oikeesti aikaa rauhottua, olla vaan, mutta jos kaverit/tutut on jossain, mun on PAKKO mennä. jos jätän yhdenkin illanvieton välistä, niin mitä jos mut unohdetaan, tai missaan jotain unohtumatonta, josta sitten kamut heittää inside läppää seuraavat päivät.

masennus + fomo on kanssa ollut aika piinaava yhdistelmä, varsinkin kun olin n. 14-16. voimat on loppu jo normaalista arjesta, en tuona aikana pystynyt käydä edes koulussa, ja kotona ei kykene tekeen muuta kun makaamaan hiljaa omissa oloissa. silti joka ikinen päivä oli pakottava tarve raahata itsensä kavereiden luo moneksi tunniksi, yleensä päivät ihmisten ilmoilla oli 15-21, viikonloppusin useita tunteja pidempiäkin.
se oli kauheeta aikaa. toki mulla oli myös hauskaa ja ihanaa. ystäviä ja todella paljon hauskanpitoa ja juhlimista. mutta mä en muista siitä ajasta yhtään sen enempää, kun mitä mulla on puhelimessa kuvia ja videoita tallennettuna. se oli loputon kierre, rutiini joka autopilotilla toistu joka ikinen päivä, josta mä en aidosti koskaan pystynyt nauttimaan.

toki oli ja edelleen on niitä päiviä, kun ei vaan pysty lähtemään vaikka kuinka pää pakottaisi, ja ne on kaikista vaikeimpia. se tunne kun näät muiden someista mitä he tekee ja hölmöilee samalla kun itse makaat sängyn pohjalla on ollut itselle niin uskomattoman riipivä, että nyt tuota ajatellessakin syke nousee. mulle tulee automaattisesti olo että kun heillä on noin hauskaa näköjään ilman muakin, niin ei he tarvii mua. eikä varmasti ajattele edes mua. oon näkymätön. pystyn toki järkeilemään että eihän se todellakaan noin mene, mutta tunne lyö kyllä järkeä turpaan.

yksi ikävä “sivuvaikutus” tässä on ollut myös se, että avun piirissä oon saanut kuulla, että eihän mulla voi olla mikään hätänä, kun päivittäin huitelen tunteja ulkona ja mulla on sosiaalinen elämä. tästä voisin kirjottaa miljoona riviä lisää mutta…lopetan jo ennen kun alotan, tää tekee mut niin suunnattoman vihaseks että en haluu että kiehahtaa yli :joy:

miten te hallitsette tätä tunnetta? miltä se teistä ylipäätään tuntuu ja mihin se vaikuttaa?
ja A-PU-A, onko vinkkejä, miten saan tän pois minusta?
jos mahdollisesti ville tai joku muu ammattitaitoinen tyyppi tätä lukee, niin ois myös todella mielenkiintosta ja helpottavaa kuulla, että mistä tää tunne saattaa pohjimmiltaan kummuta, ja mitä pitäisi ehkä käsitellä!
kaikki neuvot ja tuki otetaan vastaan, jaetaan sitä kaikille tossa alhaalla :heartpulse:

voimaa alkuviikkoon kaikille! :smiling_face_with_three_hearts:

8 tykkäystä

Fomo on kyllä todella hankala olotila. Itselläni se menneisyydessä liittyi paljon ahdistukseen ja jaksamisen ongelmiin, ruokkien niitä ja samalla kasvaen itse isommaksi niiden voimasta.

Mä olen nykyään yrittänyt keskittyä miettimään mitkä asiat oikeasti tuo jotain hyvää mun elämään ja orientoitunut tekemään niitä. Se että hyväksyy että eri ihmisille eri asiat on tärkeitä ja tuo hyvää mieltä on ollut siinä aika avainasemassa. Ja oon kyllä itse sen myötä huomannut kaipaavani paljon vähemmän tekemistä ja täytettä päiviin, kun olen tarkastellut mitkä asiat on niitä itselle tärkeimpiä ja käyttänyt aikaa ja resursseja niihin keskittyen.

3 tykkäystä