Epärehellisyys omista fiiliksistä ja jaksamisesta

Se estää tehokkaan avun saamisen. Se estää olon helpottumisen. Se tuhlaa resursseja - etenkin omia. Se estää avun hakemista. Se estää ja hankaloittaa omaa hyvinvointia kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

On se sitten häveliäisyyttä, vaatimattomuutta, vetäytyvyyttä tai vähättelyä, niin mulle se on ongelma. Ja varmasti monelle muullekin.

Esimerkki:
Oot uupunut, sulla on liikaa tarjottimella, susta tuntuu pahalta niin psyykkisesti kuin fyysisesti. | Tai potkaisit varpaan seinään ja nyt jalalla ei voi kävellä ja varvas mustuu.

Tajuat, että tarviit apua. No ensin se avun hakeminen viivästyy. Tai unohtuu. “Se oli vaan se hetki, en minä nyt toisia vaivaamaan tämmösillä, jollain on kuitenkin paskempi olo ja sitten mä vien sen aikaa”. “No ei musta nyt tunnukaan niin pahalle ja onhan uniongelmat ihan normaaleja”. | Tai että se nyt vaan on varvas, eihän ne sille siellä lääkärissä mitään tee, teippaavat varmaan viereiseen vaan. Vähän särkee vaan ja mustelma on.

Todellisuudessa nukut pari tuntia per aamu, itket ahdistusta ja pahaa oloa ensin yön. Työ- tai opiskelukykyä ei ole tarpeeksi, suoritukset venyy ja paukkuu ja jää kesken. Et syö kunnolla ja ulkona tuli käytyä viimeksi kaksi viikko sitten, kun roskat oli pakko viedä. | Et kärsi laittaa edes sukkaa jalkaan, saati tehdä mitään muutakaan, mihin tarvitsee jalkoja. Varvas särkee yöt läpeensä ja näyttää siltä, että tippuu kohta pois. Oot sitkutellu viikon.

No sitten saat haettua sitä apua ja pääset lääkäriin/psykologille/omahoitajalle. Ja siellä kysytään se kohtalokas kysymys: “Miten sulla menee?” “Miten sä voit?” | Tai varpaan kohdalla: “Onko ollu kipee?” “Kauanko tää on ollu tämmönen?”.

No, näihinhän kuuluis vastata oman etunsa nimissä rehellisesti, tottakai! Mut miten mä vastaan: “Ihan hyvin” “Ihan ok, vähän huonosti tulee välillä nukuttua”. | Tai varpaan kohdalla: “No oon mä yhesti buranan ottanu, et ei se sillee ihan hirveen” “Ihan pari päivää sit sattu”.

Mulla oli puhelinaika psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa eilen ja en oikeesti tienny mitä olisin vastannu, kun se kysy, että miten mä voin, onko seuraava aika parin kkn päässä liian kaukana.

Ei kukaan kysy multa että miten mä voin, pärjäänkö mä - hämmennyin ja vastasin et “ihan ok, se on varmaan hyvä ni on sitten kerenny kurssitkin alkaa taas”.

Sitten puhelun jälkeen tajusin, että todennäkösesti se ajankohta on liian kaukana, enkä mä kyllä kovin hyvin voi. Ainakaan sitten, kun oon ilman sen kummempaa tukea yrittänyt räpiköidä eteenpäin opintojen, parisuhteen, oman jaksamisen, paskan itsetunnon ja arjen saroilla yksin. Oon sitä nyt pari-kolme vuotta tehnyt ja en jaksa.

Mitä tolle perskurkkanan ihanhyvittelylle voi tehdä? Ei oo eka kerta, kun venytän omaa jaksamista ihan liian pitkälle, kun en osaa vastata rehellisesti et miltä musta tuntuu. Tai että avusta ei oikeestaan oo hyötyä, kun en saa kerrottua et miltä musta tuntuu ja sitten ei ikinä pääse puhumaan niistä painavista asioista. Oon niin turhautunu itteeni. Anteeksi romaani.

:heart::llä aallotar

Moi!

Hyvin avasit tärkeää aihetta. Semmonen klassikko millä tulee sanottua tärkeät asiat kun pääsee ammattilaisen juttusille:

  • Kirjoittaa lapulle asiat silloin kun menee huonosti, lukee sen lapun siellä lääkärissä.
    -Tekee huonolla hetkellä vaikka ääniviestin, johon puhuu tunnelmia.

Tätä jotkut minun psykoterapia-asiakkaat tehneet. Eli monella on tapana “siistiä” puhetta siinä hetkessä, koska ei jotenkin kehtaa avoimesti puhua ongelmista (tämäkin ok, mutta estää avun saamista). Ja silloin huonolla hetkellä tehdyt muistiinpanot, fiilisten kirjoittelut yms auttaneet hyvin eteenpäin!

2 tykkäystä