Epäonnistunut fiilis

Olen kärsinyt ahdistuneisuudesta viimeiset pari vuotta, välillä enemmän, välillä vähemmän, riippuen elämäntilanteesta. Nyt kuitenkin loppui oma jaksaminen ja oon vihdoin hakenut apua ja saanut lääkityksen kokeiluun. Vaikka olenkin helpottunut että olen apua saanut, mieli on jotenkin todella synkkä ja hankala ns. hyväksyä, että kyllä, kärsin mielenterveysongelmista (vaikka tiedän että mt-ongelmat ovat tooodella yleisiä). Tuntuu että nyt vasta ymmärtää sen, kuinka paljon ahdistus on vaikuttanut omaan elämään ja vieläpä niin pitkän ajan, sekä hankaloittanut omaa arkea. Mieli on ns. jossain shokkitilassa, ja fiilis on että ai, onko tilanne oikeasti näin paha? Samalla ahdistus kuitenkin lamaannuttaa, ja oman kodin ulkopuolelle poistuminen tuntuu äärettömän raskaalta, ja ajatuskin muiden ihmisten kohtaamiselta tuntuu ylitsepääsemättömältä. Onko muilla kokemusta samanlaisista tuntemuksista, ja kuinka käsitellä niitä?

3 tykkäystä

Hei! Hyvä että sait jo lääkitystä, mutta heräsi ajatus, että saitko myös keskusteluapua?

Juuri kuvailemiisi ongelmiin tarvitsisit myös purkuapua. Täällä foorumilla voit jutella toki, mutta olis hyödyllistä käydä myös jollain ammattilaisella.

Olet vielä rasittunut. Palautuminen on toivottavasti alkamassa, mutta se vie aikaa. Tee asioita, mitkä tuovat sinulle hyvää oloa. Lepää.

Tsemppiä t ville

1 tykkäys

Hoitajalla oon nyt käyny juttelemassa pari kertaa, ja oon ajatellu et sitä kautta yritän selvittää mitä kautta pääsisi mahdollisesti terapiaan. Harmittaa, kun nyt tajusin että apua olisi pitänyt hakea jo paljon aikaisemmin, mutta toisaalta en ole itsekään ymmärtänyt, kuinka paljon oma ahdistuneisuus oikeasti vaikuttaa elämään.

Itsellä meni kymmenen vuotta ennen kuin “luovutin” ja hain apua mt-ongelmiin. Jotenkin aina oli sellainen olo et kyllä minä selviän. Aina tunnistanut että jotain on, mutta pelkäsi liikaa myöntää et on ongelmia vaikka se oli oikeasti sellaista että ahdistus tuntui niin vahvana et koko kroppa oli lamaantua. Mut sit ei jaksanutkaan enää yksin pärjätä ja samaistun todella hyvin tuohon että tunsi epäonnistuneensa, se tuntui hirveän vaikealta kun oli aina ollut se joka jaksaa. En uskaltanut kertoa sitä kenellekään.

Mutta kun siitä alkushokista pääsee eteenpäin tunsi itsensä enemmänkin rohkeaksi kun uskalsi hakea apua. Ei ole mitään hävettävää. Mutta se vaati keskustelua ja tukea, itse sain sitä psykiatriselta sairaanhoitajalta joka takoi minulle päähän sen, että et ole itse valinnut näitä olotiloja ja tunteita, älä tunne syyllisyyttä. Asetin itselleni vain yhden tavoitteen, en edes sitä että toivun masennuksesta ja ahdistuksesta täysin vaan sen että opin olemaan armollinen itselleni. Matka on vielä kesken mutta hyvinä päivinä se luo uskoa että selviän kun osaan olla lempeämpi itseämpi kohtaan.

Ja mitä tulee ihmisten kohtaamiseen - tiedän itsekin miten se kynnys on todella korkea, mutta siihen ei myöskään auta muukaan kuin itsensä tilanteeseen altistaminen. Mutta pienin askelin eikä niin, että yhtäkkiä on joka päivä tuhansien ihmisten keskellä hälinässä. Vaikka tapaa yksittäisiä ystäviä kerrallaan ja teette jotain rauhallista ja mukavaa. Sellaista mikä saa unohtamaan sen pelon ja ahdistuksen.

Se vaatii aikaa mutta toivottavasti pääset jatkamaan keskusteluja/pääset terapiaan niin voisit käsitellä näitä tuntemuksia. Pienin askelin ja anna aikaa itsellesi, isosti jaksamista.

2 tykkäystä