Elämäntarinani

Hei

En saanut jatkettua tuohon edelliseen, joten kirjoitan tähän.

Mistähän sitä alottaisi. Tarina olisi todella pitkä jos kaikki kirjoittaisin, mutta yritän tiivistää jotain. Olen 37-vuotias nainen, joka on taistellut koko elämänsä ajan traumojen, ahdistuksen, masennuksen tms kanssa. Lapsena/nuorena koin ja näin asioita joita lapsen ei kuuluisi nähdä eikä kuulla. Teini-iässä suhde äidin kanssa oli melko tulehtunut. Näin jälkikäteen ajateltuna minulla oli ensimmäinen vahva masennusjakso ylä-asteikäisenä. 18 vuotiaana olin niin pahasti masentunut, että silloisen poikaystävän avustuksella hakeuduin ensimmäistä kertaa mielenterveyskeskuksen asiakkaaksi. Oikeastaan siitä lähtien olen ollut enemmän tai vähemmän ammattilaisten tuen alla. Pari kymppisenä sain kaksisuuntainen mieliala diagnoosin. Tuolloin olin todella tyytyväinen diagnoosin ja koin sen jokseenkin helpottavan asioita. Oli helpompi hakea sairaslomaa ja lopulta kuntoutustukea. Lääkekokeiluja oli lääkärien toimesta todella paljon ja oikein mikään ei tuntunut sopivan. Olen aina ollut todella herkkä lääkkeille ja saan miltei kaikki mahdolliset ja mahdottomat sivuvaikutukset. Mielialalääkeistä mikään ei tuntunut sopivan: yhdestä lääkkeestä nukuin 3 vuorokautta putkeen, toisesta tuli extrapyramidaalioireita (puheen tuottamisen vaikeus, jalkojen ja käsien vapinaa,lihasjäykkyys ja liikkumispakko) tms. On ollut siis todella vaikeata löytää sopivaa lääkitystä eteenkin kun on paljon myös fyysisiä sairauksia ja niihin lääkkeet. Sairaala jaksojakin on ollut useampia, kaikki kuitenkin omasta vapaasta tahdosta; muutaman kerran lääkevaihdon takia ja muutaman kerran masennuksen takia. Elämäni oli noihin aikoihin muutenkin hyvin sekaisin. Oli alkoholin käyttöä, kapinointia vähän joka suuntaan, itsemurhayritys tms. Olin hyvin hukassa elämässäni.
Noin 11 vuotta sitten tein elämässäni täyskäännöksen. Erosin silloisesta puolisostani. Muutin 350 km päähän takaisin lapsuuden maisemiini. Jätin alkoholin lähestulkoon kokonaan ja aloin luoda elämääni uudestaan. Mietin mitä elämältäni oikeasti haluan. Aloitin psykoterapian, jota on nyt 3-vuotta takana ja odottelen päätöstä neljännestä vuodesta. Olemme useamman kerran keskustelleet psykiatrini kanssa, että diagnoosia vois katsoa uudestaan. Luultavasti kyseessä on TRAUMAPERÄINEN STRESSIHÄIRIÖ, sosiaalistentilanteiden pelolla. Minulla kun ei oikein ikinä ole ollut mania jaksoja vaan oikeastaan aina masennusta/alivireyttä. Toki ylivireyttäkin esiintyy, mutta ei kuitenkaan maniamaisesti.

Nyt
Olen 6-vuotiaan pojan äiti ja naimisissa. Asumme omakotitalossa ja olen onnellinen; minulla on ihana ja ymmärtäväinen puoliso. Elämä on tasapainoista ja meidän näköistä. Viimeisesti sairaalajaksostani on jo 9 vuotta. Mielialalääkitys on ollut jo vuosia minimissään (sepram 10 mg, lito 300mg). Olen ollut kohta 10-vuotta kuntoutustuella. Kaksi vuotta kävin kolmesti päivässä avotöissä ja nautin suunnattomasti. Tällä hetkellä esteenä ovat enemmänkin fyysiset vaivat ja sairaudet. Takana kolme vuotta todella tiivistä psykoterapiaa ja odotan tällä hetkellä saanko vielä neljännen vuoden. Tarvetta olisi. EMDR:llä (silmänliiketerapia) purettu traumoja ja TRE:täkin (tärinäterapiaa) käytetty. Lapsuusajan traumojen lisäksi keräsin melko läjän uusia traumoja 6 vuotta sitten. Kävimme mieheni kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot. Raskausaikana koin umpilisäkkeen puhkeamisen ja vatsakalvontulehduksen. Tuosta johtuen pojan kasvu vatsassa pysähtyi ja jouduttiin tekemään sektio. Poika syntyi pikkukeskosena ja taistelu elämästä alkoi. Itse olin toipumassa kahdesta leikkauksesta ja kohtutulehduksesta ja poika taisteli elämästään. Pääsimme molemmat sairaalasta kahden kuukauden sairaalassa olon jälkeen. Pojan ollessa 3kk minulla meni sappirakko kuolioon ja taas leikattiin. Pojan ollessa puolivuotias minut leikattiin taas pahan endometrioosin ja kuroutuneen suolen takia. Tällä hetkellä on aivan älyttömän kova sairastumisen pelko ja sairaalassa asioimiset ja lääkärissä käymiset ovat todella vaikeita tilanteita. Kaikki hälytysajoneuvot ovat isoja isoja triggereitä. Kaikki tämä ja vallitseva koronatilanne ovat vaikuttaneet siihen, että pelkään joka ikinen päivä sairastuvani. Eteenkin korona-ajan alkuvaiheessa en uskaltanut liikkua juuri missään ja se taas lisää tätä minun sosiaalistentilanteiden välttelyä ja pelkoa. On aikoja jolloin en pysty soittamaan edes puhelimella kenellekään. Toisinaan on aikoja jolloin pystyn toimimaan aivan normaalisti.

Tsemppiä teille kaikille ja kiitos aivan loistavasta sivustosta <3

2 tykkäystä

Kiitos kirjoituksestasi. Kovan tien olet kulkenut.

Hurjasti voimia teidän perheelle ja sinulle.

2 tykkäystä