Elämää päihdeongelmaisen omaisena

Keskustelua ja ajatuksia päihdeongelmaisen omaisen näkökulmasta

3 tykkäystä

Heippa :slight_smile: tää ei saata olla hirveen selvä teksti , en oo ennen minnekkään näistä kirjotellut ja tulee olemaan aika pitkä :’).

Mulla on todella monen vuoden kokemus päihderiippuvaisen vanhemman kanssa asumisesta (tietenkin hänen kanssaan vielä mukaan lukien narsistisen persoonallisuushäiriön {myös heitelty ajatusta ihan sosiopaattisista piirteistäkin}). Siis suurin osa kokemuksista ja mielipiteistä perustuu juuri tähän omaan kokemukseen ja saattaa mennä sekasin tän persoonallisuushäiriönkin kanssa…

Isä alotti ryyppäämisen jo silloin kun olin tosi nuori. Muistan että alko parista bissestä mutta vuosien varrella tää määrä vaan kasvoi kasvamistaan. Viimesen kerran kun hänen kanssaan vielä asuin puhuttiin jo viinitonkista.

En tiedä oliko persoonaltaan aina humalassa ilkeä juuri alkoholin takia vai tän PH takia mutta oli kova huutamaan ja syyttelemään kaikkia. Aina lähti sillä että “joo otan vaan pari”. Illan lopuks piti sitten saada joko lukittua itteni vessaan tai huoneeseen.

Oli usein pienenä sellanen olo että pakeneminen ei ollut mahdollisuus. Hirveän jumissa. Tuntu että kaikki tää huutaminen, raivoaminen ja väkivalta oli aina toisen vanhemman syytä. “Miks menit sanomaan noin nyt se taas raivoaa”. Suurin osa lapsuudesta siis ns. Menetettyä muistoa. Kun muistelen nään tiettyjä kohtia, mutta suurin osa “mustaa”. Silti muistellessa helposti alkaa tunnistamaan näitä tunnetiloja.

Joulut ja pyhät oli aina pahinta aikaa. Pakosti ns lukossa oman perheen kanssa. Ei niitä lahjoja halunnu kun ties että ilta helposti menis siihen että paetaan ja poliiseja soitellaan. Yhtenä jouluna isä kävi käsiksi äitiin ja hyppäsin siihen väliin. Muistan sen vaan sen takia koska tuijotin näitä ympärillä olevia aikuisia jotka ei tehny siinä mitään. Olin ehkä 5-7 vanha. Tää oli onneksi silti ainoa ja viimeinen kerta kun omaan äitiin kävi käsiksi, eron takia.

Lukioikäisenä muutin isän luokse. Siellä väkivalta tilanteita tapahtui tiheämmällä tahdilla. Mua hän ei onneksi ikinä lyönyt, mutta mm. Murtanut exältään jalan, häpäissyt eri tavoilla ja jatkuvaa nimittelyä. Onneksi viimeisin mun tietämä exä vihdoinkin jättänyt isäni ja on ainoa kuka on vienyt asian ihan viranomaisille asti.

Jälkeenpäin on helppo reflektoida näitä väkivalta ja raivoamis tilanteita ja ymmärtää, että kyse oli pelkästä sairaudesta, mutta annan silti ittelleni armoa tuntea sitä vihaa ihan omaa isääkin kohtaan. Menetin isän sairaudelle, jonka hän on itselleen aiheuttanut.

Mulle tää tietenkin on aiheuttanut monia eri selviytymiskeinoja ja ongelmia ihan nykypäivän ihmissuhteisiin. Ihmisiin luottaminen on vaikeaa, liika kiintyminen saa olon, että "pakko paeta, huutaminen aiheuttaa ihan täyden sulkeutumisen, mutta työskentelen näiden tunteiden kanssa onneksi päivittäin. En tuu ikinä “muistamaan” lapsuuttani, mutta toisaalta se ei mua enää vaivaa.

Lukioaikana sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja ahdistushäiriöstä. Kävin terapiassa 3 vuotta ja todentotta tää pelasti mut. Nykyään elän jo ilman masennusta, mutta ahdistushäiriö varmaan tulee olemaan koko elämän mukana :). Oon edennyt elämässä todella pitkälle. Saavuttanut aikuisiällä asioita mitä en ois ikinä olettanut.
Tämän lisäksi vielä hakemassa opiskelemaan psykologiaa.

Saa kysellä mitä vaan ja tarinoita löytyy paljon enemmän

7 tykkäystä

Moikka! Toi sun juttu oli melko samanlainen ku mulla. Se vaan että oon itte vasta nuori ja vanhemmat eronneet juuri. Siinä suhteessa oli sitte hiukan enemmän tota fyysistä väkivaltaa mutta mite suosittelisit jatkamaan tästä? En oo tästä kellekkää mitää puhunu ja muutenki ajatellu et pistäskö?

1 tykkäys

Hei,
harmi aina kuulla että on nuorena kokenut paljon ja luultavasti tulee vielä kokemaan.

Ehdoton ensimmäinen vinkki on hakea ihan ammattiapua. Se tuntuu raskaalta askeleelta. Itellä oli ainaki ongelmia sen kanssa että “muut kokee paljon pahempaa niin kyl mä pärjään”. Olisin varmasti pärjännytkin mutta ei ne ongelmat ratkea vain sivuuttamalla. :orange_heart:

Itellä vanhempien ero oli paras vaihtoehto kaikista. Isä lähti, jäin äidin luokse. Äiti on emotionaalisesti todella etäinen ja sen kanssa joutui oppia elämään. Eron jälkeen ns otin isäni paikan perheen dynamiikassa. Huusin, raivosin sekä koin vihaa mitä en ole ikinä kokenut (tämäkin normaalia kuitenkin ja kuuluu prosessiin). Vanhemmiten tietenkin rauhoituin, mutta äidille oli todella raskasta siirtyä väkivaltaisesta ilmapiiristä erilaiseen väkivaltaiseen ilmapiiriin.
Suuret reaktiot eron jälkeen on normaaleja .

Ei ole sun syy vaikka mieli joskus niin sanoisi. Eikä ole myöskään sun syy, että väkivaltaa on ollut tai tulee jatkossa olemaan.
Keskity omaan jaksamiseen äläkä ota liikaa velvotteita muiden olosta/pahasta olosta. On tosi raskasta yhtäkkiä joutua rauhalliseen väkivallattomaan ilmapiiriin kun on tottunut olemaan virittäytynyt.

Muista että kaikki tulee olemaan oikeasti ok :orange_heart:. On myös ok että joskus on huonompi olo.

:orange_heart: Kaikki todellakin järjestyy ajan kanssa :orange_heart:
(Toivottavasti ei nyt ollut liian epäselvä viesti… pistä vaan viestiä jos mietityttää jokin mitä et vaikka halua kaikkien kuullen jakaa :)) mielelläni kuuntelen ja annan tukea)

1 tykkäys

Nyt meni kyllä syvälle tunteisiini. On jotenkin jopa turhauttavaa todet niin selvä tosiasia, että kenenkään pienen, viattoman ja omia kasvuolosuhteitaan hallitsemattoman lapsen ei pitäisi joutua elämään näissä tilanteissa. Ikävä että näin kumminkin on. Toivon että ahdistuksesi helpottuisi sen myötä kun kirjoitit asiasi tänne ja uskon ja olen varma omalta kohdaltani että sinua muistetaan lämmöllä ja toivotaan sinulle turvallisia ihmissuhteita.

1 tykkäys

Kamppailen näin nuorena aikuisena eniten siitä, etten kykene katkaisemaan välejä alkoholisti isääni. Se tuntuu aivan mahdottomalta. Hänellä on vieläkin todella kova ote musta henkisesti.

Käyn terapiassa, siitä ollut paljon apua erinäisten traumojen käsittelyyn, myös isääni liittyvissä asioissa sekä niiden ymmärtämisessä.
Ymmärrän täysin, kuinka haitallista tämän suhteen ylläpitäminen, tai siitä roikkuminen on. En kuitenkaan pysty edes kuvittelemaan, että asettaisin rajoja yhteydenpitoon tai katkaisisin välit kokonaan.

Aina tulee mutta… Entä jos… Mitä jos… Kuitenkin…

Ihmiset sanoo, että; " No sano vaa sille, että yhteydenpito vaan ku se on selvinpäi."
Mmh, niin. Sitten se taas toistaisi kaavaa, kuinka mä jään kakkoseksi. Olut voittaa.
Tiedän, että niin on muutenkin, mutta no… ehkä ymmärrätte sen fiiliksen kun toisesta sitten kuuluisi yhtään mitään. Ikinä.

Hän siis juo päivittäin, on ollut alkoholisti teinistä asti.
Ja tällä hetkellä ei se hauta kauheen kaukana ole.

Siksi myös en halua hänestä luopua, äärettömän rakas ihminen ja tulisin katumaan, kuinka hänet hylkäsin viimeisinä vuosina.
Tai no kyllähän me se juopon tuuri tiedetään, ja se varmaan kituu vielä 20 vuotta. Mutta noh…

Tässä vaan mun omia ajatuksia, helpottaa jo tätä kirjottaessani. Joten kiitos.

2 tykkäystä

Kiitos kun kerroit noinkin kipeästä ja vaikeasta asiasta. Tämmöisiin tilanteisiin ei oikeastaan ulkopuolinen voi antaa muuta kun tukea. Toki on niitä jotka sanovat että no, miksi et tee niin taikka näin. Ja se jos mikä ärsyttää.
Itselläni on hyvin rakas ystävä jonka olen tuntenut lähes 30v. Hän oli ennen yrittäjä ja voi suhkot hyvin. Yritys meni konkkaan, tuli masennus, paniikkihäiriöt ym ongelmat. Viime vuodet on menneet sen kaavan mukaan että kun hän on selvinpäin, niin yhteydenpito tapahtuu pääasiassa viestien välityksellä. Ja sitten kun olemme noin muuten tekemisissä niin hän tarvitsee noihin hetkiin alkoholia. Hän on reilu ja rehti mies kaikinpuolin ja minulle hyvin rakas ystävä ja olen ajatellut että kun en kerran voi häntä toisenlaiseksi muuttaa, niin kuljetaan tätä elämän polkua sitten näin. Hän, niinkuin ei varmasti isäsikään, suoranaisesti nauti siitä juomisesta mutta se on keino selviytyä. Jos ajattelee että olen vain ns. Täydellisten kanssa tekemisissä, niin tulis ongelmia itsensäkin kanssa.
Tietysti on sitten tilanteita jos se juova osapuoli on väkivaltainen tai muuten vahingollista seuraa niin sitten ne toimintamallit täytyy miettiä ja niihin on joskus saatava ihan ammattiapua.
Voimia sinulle nm.Deja ja läheisillesi.

2 tykkäystä

Sanoit, että suhteen ylläpitäminen on haitallista. Minkälaista haittaa siitä olisi ja kenelle?

1 tykkäys

Paljon syyllistämistä, manipulointia, mustamaalaamista, omien traumojen mulle sysäämistä ja mun koettelemuksien häveksyntää.

Olen myös kokenut traumaattisia asioita hänen luonaan (Ei asuttu yhdessä ikinä, olin huostaanotettuna tai äidilläni, mikä ei hirveästi parempi vaihtoehto ollut.)
Vietin kuitenkin paljon viikonloppuja ja lomia isällä.
Siellä alkoi mun täytettyä 14, olemaan paljon juoppoja, huumeiden käyttäjiä ja muita muuten vain häiriintyneitä ihmisiä. Oli paljon tappeluita heidän välillään. Mun seksualisoimista ja sellaista. Niin monesti pelkäsin isäni hengen puolesta.
Ei muhun ikinä kajottu, mutta kaiken sen katsominen ja sille altistuminen oli myös todella vaikeaa. Tai no teininä sitä en nähnyt vielä, sitä kuin ongelmallista se koko homma oli.
Nykyään sitten pelkään jokaista päihtynyttä ihmistä hirvästi. Oli sitten lääkkeet, huumeet tai alkoholi.

Isäni onnistui muhun istuttamaan tämän ajatusmaailman, että miehet ei halua muuta kuin mut mun kropan takia. Heitä ei kiinnosta muu kuin seksi ja haluavat vain hyväksikäyttää. Kaikkia miehiä tulisi aina varoa ja olla epäileväinen. Ja tämä mulla on säilynyt.
Myös ollaan aina puhuttu keskenämme paljon seksistä, seksuaalisuudesta ja hänen kokemuksistaan kun olin yli 15. Äidin puolelta myös

En saa nyt jotenkin mun pointtia ulos oikein, mutta joka puhelun ja viestittelyn jälkeen isäni kanssa, ne haitalliset ajatusmallit ja pelot lisääntyy.
Se mitä saadaan terapiassa purettua ja käsiteltyä, tuntuu menevän ihan hukkaan. Tuntuu, että olisin lähtöpisteessä.

Viime puhelussa kuulosti meno taas yleisesti huolestuttavalta, selitti kuinka hän voi aistia ja tuntea vaikka yläkerran naapurin tunteet ja tuskan, tätä näkemättä. Ja kuinka hän pystyy yleisesti tuntemaan muiden ihmisten tunteita ja tästä syystä hän myös alkoi juomaan nuorena.
Olen myös jokseenkin erityisherkkä ja osaan lukea ihmisiä ja otan heidän taakkaansa, mutta tää mitä isäni selitti, oli jotain erilaista. Myös manasi taas kuinka vihaa äitiäni (He ovat olleet viimeiset vuodet kyllä tekemisissä.), ja kuinka hän varmasti tätä vahingoittaisi jos joutuisi katselemaan häntä taas. Ei hän ole mitään vuosikymmeniin äitilleni tehnyt, mutta uhoaminen jatkuu.

Viittasi monesti, kuinka jotkut voisi sanoa tätä skitsofreniaksi, mutta että hän tietää paremmin. Sanoi mulle monesti. että jos mulle tulee samanlaisia yhtäkkisiä ahistuksia, kannattaa miettiä, että onko ne mun tunteita vai jonkun muun lähellä olevan.

Ja kyllä, nyt mietin täällä kovasti, että mitä hän tarkoitti. Onko tuollainen mahollista vai onko se jotain muuta.
Onko hän mahdollisesti siirtänyt omat lapsuuden traumansa ja niistä kumpuavat tunteen tuolla tavalla, vakuutellen, että ne on jonkun muun tunteita eikä hänen. En tiedä.

En tiedä vastasinko kysymykseesi mitenkään, mutta se voimattomuus ja paha olo itsessään mitä yhteydenpitojemme jälkeen jää, kertoo mielestäni jo paljon.

1 tykkäys

Todella hienoa kuulla, että sun ja ystäväsi suhde on pysynyt tuon kaiken jälkeenkin. Vaatii paljon voimia itseltä seurata sitä vierestä, vaikka mitään väkivaltaa tai sellaista olisikaan. Aina on vaikeaa katsoa kuinka tärkeä ihminen käy läpi rankkoja asioita ja vaiheita elämässä. On varmasti kiitollinen susta ja kuinka oot hänen kanssaan matkaa kulkenut!

1 tykkäys

Vaikutat todella fiksulta ja kykenevältä kertomaan noista traumaattisista tilanteista.
Sydämmellinen ja lämmin, voimia toivotus sinulle.

1 tykkäys

@Deja Mä uskallan väittää, että sä et tunne tuntemattomien tunteita. Eikä isäsikään.

Sä et voi valita vanhempiasi, mutta voit valita elämässäsi olevat ihmiset. Isäsi kohdalla sun pitää vaan pohtia, onko hänestä elämässäsi enemmän hyötyä vai haittaa. Voit myös miettiä, jos yhteydenpitoa rajaa jollain tavalla, voisiko se olla ratkaisu. Esimerkiksi niin, että kerrot isällesi hänen tiettyjen juttujen aiheuttavan sinulle epämiellyttävän olon, etkä niistä halua hänen kanssaan keskustella. Jos jutut kääntyvät niihin, suljet puhelimen.

Kenenkään on mahdotonta sanoa sinulle, mikä on oikein tai väärin. Toisaalta hän on ainoa isäsi, ja kuten sanoit saattaa menehtyä milloin tahansa. Ja sen jälkeen yhteyden tai ajan takaisin saaminen on mahdotonta. Mutta jos isäsi aiheuttaa sinulle tuskaa, on sinun punnittava kumpi on sinulle tärkeämpää. Oma hyvinvointi vai yhteydenpito isääsi?

Ehkä yksi vaihtoehto olisi sopia isäsi kanssa, että puhelunne keskittyisi siihen miten menee ja mitä kuuluu? Ja “henkevämmät” jutut jättäisitte pois?

Terapia ei varmasti mene hukkaan vaikka isäsi kanna keskustelisitkin. Parhaimmillaan auttaa nimenomaan sinua ymmärtämään isääsi paremmin, ja miksi hänen juttunsa saavat sinussa aikaan erilaisia tunteita ja reaktioita. Aivan kuten tuossa yllä olet kuvaillutkin.

Itselläni oli alkoholisti-isään pitkä yhteydetön vaihe, lähinnä kerran tai pari vuodessa tavattiin (joulu ja syntymäpäivät). Onneks yhteys palasi jossain määrin. Kun itse ymmärsi miksi toinen toimii kuten toimii, hänet oli helpompi hyväksyä sellaisena kuin hän oli. Isän menehdyttyä olin hyvin kiitollinen siitä, että yhteys oli palannut. Siltikin ajatus siitä, olisiko sitä voinut/pitänyt olla enemmän ja aikaisemmin, jää painamaan mieltä. Ja sen kuoleman jälkeen on myöhäistä enää tehdä asialle mitään.

1 tykkäys

Joo, tänään terapia ajalla tästä parin päivän takaisesta puhelusta puhuin ja hänen mielestään huoli-ilmoituksen tekeminen ei välttämättä olisi huono idea. Sen verran on psykoottisuuteen viittaavia juttuja ollut nyt ja siihen lisäksi hänen kyvyttömyytensä/välinpitämättömyytensä ottaa määrättyjä lääkkeittä mm. sydän ongelmiin, sekä laskujen maksamiseen ja muihin arjen asioihin.

Ei hän kyllä varmaan kenenkään yhteydenottoihin vastaisi, ainakaan mistään sosiaalitoimesta tms.
Joten tästäkin vaan jää olo, että on sitten mun tehtävä saada hänet suostuteltua hoitoon.
Tietenkään näin ei ole, hän on aikuinen mies, enkä hänen elämästään ole vastuussa. Mutta niin se meillä vain aina on mennyt. Lapsi on enemmänkin vastuussa vanhemmistaan, kuin toisinpäin.

Kovasti pohdin eri keinoja tän ahdingon ratkaisemiseksi. Uskon, että yhteydenpidon katkettua, miettisin ja murehtisin hänen hyvinvointiaan jatkuvasti. On meilläkin ollut vuosia, kun ei useita kertoja olla oltu tekemisissä ja hän silti mielessäni valtavasti on ollut.

Joten jotkut rajat keskustelunaiheisiin voisi olla ihan hyvä, mutta niiden asettaminen on hankala ajatus. Aina olemme kaikesta avoimesti jutelleet, liiankin avoimesti ja jo siinä mun rajoja rikkoen.
En kuitenkaan ikinä ole hänelle sanonut, että jotkut aiheet olisivat epämukavia, tai muutenkaan ilmaissut tunteitani.
Joten uskon, että hän ei mitenkään kykenisi ymmärtämään, että miksi nyt, miksi häneltä “sulkeutuisin” ja piilottelisin asioita mitkä hänelle ovat ennen kuuluneet.
Hän ei nää ollenkaan kuinka alkoholismi on muhunkin vaikuttanut.
Aina vaan hokee, kuinka onnekas olin kun mua ei hakattu.

On todella hienoa kuulla sun omasta kokemuksesta, että pystyitte vielä vuosienkin jälkeen palauttamaan sen yhteydenpidon, ja että siitä jäi hyvä fiilis.
Tarkoitan että varmasti hänen menehtymisensä aiheutti ja aiheuttaa paljon ristiriitaisia tuntemuksia ja surua, mutta oli varmasti kummallekkin todella tärkeää vielä kuulla läheisestään.

2 tykkäystä

Suoritin asevelvollisuuden vai onko se armeijavelvollisuuden, ihan sama.
Alkoholistien ja narkomaanien hoitokodissa. Olin nuori ja suht pihalla kaikista alkoholiin tai huumeisiin liittyvistä asioista kun olin kasvanut hyvin kristillisessä kodissa jossa ei alkoholia ollut näkyvillä. Löysin kyllä pannuhuoneesta jonkun viinapullon, oisko faija täyttänyt pesän puilla ja tyhjennellyt pulloa siinä samalla?
Muistan kun menin kyseiseen mestaan niin olin aika asenteellinen noita ukkoja kohtaan, mutta sen 12kk jälkeen kun olin saanut kuula monta elämän tarinan ja syitä siihen mitkä oli niitä elämässä olleita tekijöitä, niin muistan ajatelleen ja arvostaneeni sitä että olivat ylipäätään jaksaneet ja pystyneet jatkamaan elämäänsä. Kenenkään haaveena ei ole tulla isona alkoholiksi tai narkomaaniksi. On aina hyvä miettiä taustatekijöitä tuomitsemisen sijaan, sen opin tuona aikana ja se asenne juurtui minuun niin syvälle että se on säilynyt näihin päiviin saakka kun 50v rajapyykkikin on ohitettu. Itse tajusin vasta 32v mikä voima kuningas alkoholilla on kun rupesin yövuorojen jälkeen ajamaan kierroksia alas mielestäni muutamalla oluella ja määräthän siinä sitten pikkuhiljaa kasvoi ja noista lasipulloisista uusista kavereistani tuli minulle hyvin tärkeitä kymmenen vuoden ajaksi.

2 tykkäystä