Päiväkodissa työssä ollessani törmäsin yllättävän usein siihen, miten vanhemmat pyrkivät vahvasti estämään lapsen pettymyksiä. Yleensä kyseessä oli joko liian syvälle lapsen tunteeseen mukaan meneminen, tai epävarmuus ja kyvyttömyys toimia tilanteissa jossa lapsella on vahva tunnereaktio.
Tunteeseen mukaan meneminen tarkoittaa sitä, että kun lapsi itkee lohduttomasti vanhempi ei pysty olemaan rauhoittava turva lapselle, vaan saa itse sietämättömän tunnereaktion. Ja tällöin luonnollisesti ei pysty toimimaan lapselle rauhoittavana vastavoimana. Vanhempi suojelee itseään ikävältä tilanteelta ennaltaehkäisemällä niitä.
Kyvyttömyys toimia tuli esiin usein, jos lapsi kiukkuaa ja raivoaa, tai muutoin uhmaa aikuisen auktoriteettia. Kun ei tiedä (tai jaksa) miten toimia niissä tilanteissa, taas aikuinen suojelee itseään ennaltaehkäisemällä niitä.
Kummassakin tapauksessa karhunpalvelus tulee juuri siinä, että ilman aikuisen tukea (ja tilanteita, joissa itsesäätelyä voisi harjoitella) lapsen taidot eivät kehity. Ja loputtomiin niitä tilanteita ei voi elämässään välttää. Jos itsesäätelyä aletaan harjoittelemaan vasta koulussa (kun onkin yhtäkkiä rajat ja aikuiset, jotka sanovat myös ei), se vaatii aika paljon enemmän aikaa ja resursseja. Joillain lapsuudessa tehty laiminlyönti vaikuttaa läpi koko elämän. Vanha sanonta, kiipeämään oppii vain kiipeämällä, pitää paikkansa myös itsesäätelyn kohdalla.
Esimerkkejä olisi vaikka miten paljon, mutta tässä muutama:
Äiti tuli hakemaan pienikokoista 3v lastaan päiväkodista juuri ennen sulkeutumista. Äiti sanoi, että lähdetään, lapsi oli hiekkalaatikolla ja sanoi että ei vielä. Äiti pyysi pari kertaa, lapsi sanoi että haluaa tehdä hiekkakakkuja. Äiti jäi seisoskelemaan hiekkalaatikon viereen, ja lapsi teki hiekkakakkuja. Kun kaikki lapset oli haettu, laitoin päiväkodin sisällä paikat kuntoon ja ovet lukkoon, ja kun olin lähdössä kotiin huomasin portilla, että siellä se äiti vielä seisoskelee ja lapsi tekee hiekkakakkuja. Äiti kysyi, että mitä hän tekee kun pitäisi lähteä kotiin mutta lapsi ei suostu lähtemään. Ehdotin, että äidin kannattaa sanoa että nyt lähdetään, ja mikäli lapsi ei suostu niin hänet voi kantaa autoon. Äiti suorastaan tyrmistyi, että pitäisikö lapsi kantaa pois. Sanoin, että mielestäni pitäisi, jos hän ei suostu itse liikkumaan. Äidille tämä ei ollut vaihtoehto, joten jäivät sinne neuvottelemaan. Toki tästä äidin kanssa keskustelin myöhemmin, miten kyse on myös siitä että kun lapsi on tottunut saamaan tahtonsa läpi äidille inttämällä, hän luonnollisesti tekee sitä. Päiväkodissa tällaista ongelmaa ei ole esiintynyt, koska rajat ovat turvalliset ja selkeät.
Toinen esimerkki on 4v lapsi, joka löi äitiään aina kun äiti tuli häntä hakemaan päiväkodista. Välillä suuttuessaan, välillä tuntui että lapsi etsimällä etsi syyn että pääsi purkamaan tunteitaan äitiin. Äiti ei tätä kieltänyt, yritti vain lempeästi sanoa että ei tunnu mukavalta. Otin tämän äidin kanssa puheeksi, että äidin tulisi asettaa hyvin selkeä ja tiukka raja siihen, että toista ihmistä ei saa lyödä. Äidin vastaus oli, että eivät ne lyönnit ole edes voimakkaita jne. Kysyin äidiltä, että jos lapsi oppii mallin, jossa äitiä on ok lyödä, miltä ne tuntuvat kun lapsi on 15v? Ja toisaalta, vanhemman viesti siitä että väkivalta on ok, on erittäin vaarallista lapselle osana yhteiskuntaa.
Kolmas esimerkki on lapsi, joka päiväkodissa hävitessään lautapelissä sai suunnattomat raivarit. Tämähän ei ole päiväkodissa ongelma, siellä riittää osaamista ja aikaa harjoitella tunnepuolen asioita. Mutta hätkähdyttävää oli kun lapsi huutaa itkuisena, miten hän ei koskaan häviä kotona. Tästä vanhempien kanssa keskustellessa kävi ilmi, että vanhemmat eivät halua että lapsi saa raivareita, joten häviävät aina pelissä tahallaan. Ongelmahan on se, että jossain vaiheessa elämää lapsi joutuu “peliin”, jossa toinen osapuoli ei häviäkään tahallaan. Häviämistä on vaikea opetella, jos ei koskaan häviä.
Tämä sama teemahan on jossain määrin vallalla lasten urheilussa. Ei lasketa maaleja, ei ole voittajia tai häviäjiä yms. Urheilu on mahtava työkalu opettaa ja kasvattaa lapsia myös pettymyksiin. Poistamalla pettymykset, niitä on vaikea oppia sietämään. Ja jos sitä pitää harjoitella vasta aikuisena, siitä harvoin seuraa mitään menestystarinaa.
