Ajatusten virtaa työelämästä

Osallistuin tänä iltana kirjoittajan iltavuoroon, jossa tehtiin kirjoitusharjoitus koskien työelämää ja ajattelin jakaa sen täällä, sillä ylitin itseni. Teksti ei ole täydellistä eikä sille haaskattu yhtäkään harkittua ajatusta, ja sitä olen aina pelännytkin. Ja nyt ylitin sen pelon!

Tämä vaivaa minua siksi, että olen uudessa paikassa, aikuisten paikassa. Sellaisessa, jossa on aikuisia ihmisiä tekemässä aikuisten töitä, joista minulla ei ole harmainta aavistusta. On vain pieni nurkkaus, jossa omalla työpisteellä kuulokkeet tietokoneeseen yhdistettynä. Istun kahdeksan tuntia ja tuijotan ruutua, jossa vilisee asioita, joista en tiedä mitään. Asioita, joista minun odotetaan tietävän, totta kai. Vaikka tiedän, etten voi tietää kaikkea heti, ei he sitä näe. Asiakkaat. Ne ihmiset, jotka minulle soittavat ja odottavat.

He odottavat, että joku kertoisi heille, kuinka homma toimii. Kertoisipa minullekin joku, kuinka homma toimii. Kerron sen sitten eteenpäin, lupaan sen. Lupaan sille asiakkaalle, joka minulle soitti heti aamusta ja joka odotti oikeaa vastausta. Sitä minulla ei ole antaa, ei vielä. Jonain päivänä on, sen lupaan ja alleviivaan. Mutta se päivä ei ole vielä. Voi miksei se ole vielä.

En jaksa. Haluaisin kertoa niin kuin asiat ovat ja osata täyttää niiden niin aikuisten ihmisten toiveet ja tarpeet ja siirtyä sitten eteenpäin. Haluan siirtyä eteenpäin seuraavan kohdalle, joka ehkä sanoo jopa kiitos tarkoittaen myös sitä. Haluan siirtyä sellaisen asiakkaan kohdalle, joka näkee minut ja työni sellaisena kuin se todella on, vaikka tiedän ettei hän sitä näe. Ei tietenkään näe. Meitä ei yhdistä muu kuin sähköinen postilaatikko tai puhelinlinjat.

Kuulemme toisemme, muttemme näe. Se tuo toisaalta lohtua. Saan olla aivan niin hukassa ja palasina niin kauan, kun haluan eikä sitä näe kukaan. Voin pyytää odottamaan vaikka se tuntuukin luonnottomalta ja jopa laittomalta. Odotuttaa nyt kiireisiä ihmisiä. Aika on rahaa! Sitä se on, eikä mitään muuta. Aika on aina rahaa eikä sitä ole hukattavaksi. Siksi painan punaista luuria useammin kuin vihreää ja jälleen huuliltani putoaa lupaus, jota varjostaa sana ehkä. Ehkä on sana, jolla voin kumota kaiken. Jos sanon ehkä, se viestii asiakkaalle, ettei minun paikkani oikeasti ole täällä, tällä työpisteellä, tällä tuolilla. Se on jossain muualla ja minun kuuluisi antaa paikkani jollekulle, joka ei sano ehkä. Se joku sanoo, selvitän, tiedän, älä sinä siitä huoli, minä kerron sinulle kuinka asiat on ja sinun huoleksesi jää konserttiin osallistuminen.
Nyt olen päättänyt, että teen, kuten aikuiset tekee. Teen, kuten sellainen ihminen tekisi, joka minun paikallani istuu jossain muualla. En sano enää ehkä. En voi kertoa asiakkkaalle, etten tiedä. Sillä jos en tiedä, en osaa tehdä työtäni. Ja jos en osaa tehdä työtäni, pian minulla ei ole työtä jota tehdä. Silloin tilalleni tulee joku muu vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joihin en osaa vastata. Mutta haluan osata vastata. Jonain päivänä vielä osaan vastata ja vastaan katsotaan mitä voin tehdä, näyttäisi siltä että asia järjestyy ja näin tehdään, jotta sinun tarpeesi tulee täytetyksi ja vastaat puhelun jälkeen lähetettävään kyselyyn, että suosittelisit tätä asiakaspalvelijaa myös kavereillesi.
Mietin edelleen, kuka se oli, joka vastasi ettei suosittelisi. Toisaalta eihän se minulle kuulu, mutta olisihan se kiva tietää. Se oli minun syytäni. Aivan varmasti oli ja pian paljastun kaikille. Olen varmasti valehdellut päästäkseni töihin aikuisten ihmisten maailmaan. Pian se huomataan. Saas nähdä.

En halua tuijottaa pelkkää ruutua. Haluan nähdä kasvoja. Haluan nähdä kulmakarvojen kohautuksia, nopeita hymyjä ja kätten heilautuksia oven mennessä kiinni. Haluan kuulla naurahduksia, mörähdyksiä ja tiuskaisuja. Haluan nähdä, kelle nuo äänet kuuluvat. Haluan olla samassa tilassa ja hengittää samaa ilmaa. Haluan nähdä myös ne, jotka eivät nosta katsettaan maasta. Sillä ainakin olisin se, joka heidät näkee. Nyt he eivät saa sitä kokemusta. Enkä saa myöskään minä. Mitä merkitystä tällä on, jos sellaista kokemusta ei synny? Ei mitään. Enkä halua tehdä mitään sellaista, jolla ei ole merkitystä. Ehkä löydän sen, pian. Toivon ainakin löytäväni. Ei pitänyt enää sanoa ehkä. En siis sano niin. Uskon löytäväni merkityksen. Uskon kuulostaa ehkän positiivisemmalta, koristellulta versiolta, jolla annetaan ymmärtää että homma hanskassa, vaikka todellisuudessa se hanska onkin hukassa ja sitä etsitään sankoin joukoin.

2 tykkäystä

Olipas todella herkkä sekä epävarma teksti. Kuka kertoo tekstiä? Kuulostaisi siltä että tekstin kertojalla olisi mahdollisesti huijarisyndrooma, jonka kautta hän peilaa itseään työtehtäviinsä. Todella syvä epävarmuus on tekstin voimakkaimpia teemoja. Saat sen hyvin tuotua esille.
Innostuin liikaa joten jatkoin pienen pätkän omaaa tajunnan virtaa sun inspiroinmana :heart: Tajunnanvirtaa on parasta kirjoittaa, silloin tietoinen mieli ei hypi “tielle” sensuroimaan kirjoitettua sisältöä. Suurimpana vaiktuksena omalla kohdallani on että löydän itseäni uudelleen ja uudelleen sekä tarkastelen jatkuvasti uusista näkökulmista. Missä kirjoitusilloissa sää oot?

Jalat huitovat ilmassa

Aikuisten maailma on kummallinen paikka. Ollaan kuulemma oikeissa töissä, mutta kukaan ei loppujen lopuksi kerro mitä oikeat työt ovat. Ollaan oikeissa töissä ja saadaan ihan oikeeta rahaa palkaksi. Kertaakaan en ole kuullut väärien töiden tekijöiltä heidän tilipussinsa riittävästä painavuudesta.

On aika laittaa kuulokkeet jälläeen päähän ja soittaa seuraava puhelu. “Tuut, tuut tuut…” kuuluu luureista. Toivottavasti hän ei vastaa. Ei enää yhtään asiakasta tälle päivälle. Olisi jo paljonkin muuta tehtävää,. Näiden tehtävien määräaika umpeutuu tietenkin liian aikaisin. Lisää vain tähän samaan kasaan. Kuoppaa syvenee kyllä. Sinne ennen pitkää rampautuu jumiin pääsemättä pois.

2 tykkäystä

Se on kyllä jännää mitä kaikkea pinnan alta paljastuu kun tietonen mieli työntyy pois edestä edes puoleksi tunniksi. Kiva kun jaoit omia pohdintoja myös ja mitä tuohon huijarisyndroomaan tulee, niin sillä on aikamoinen kuristusote… välillä se aina helpottaa :grin:

Se oli nimeltään kirjoittajan iltavuoro, jonka piti ajatusvoimala aikatra! Bongasin sattumalta facebookista. Seuraava on parin viikon päästä ja osallistun varmaan uudestaankin!

3 tykkäystä