Heimoi! En oikein tiedä et mihin tää liittyy tai olenko ainoa tällaisten ongelmien kanssa, mutta miten te kaikki pystytte luottamaan tai kertomaan mielenterveysongelmista edes ammattilaisille?
Jotenki ihan hirveen vaikeeta itselleni. Joskus koulun terkkarilla tai sairaalassa on kysytty mielenterveysongelmiin liittyviä kysymyksiä, mutta en ole ikinä millään pystyny kertomaan rehellisesti koko totuutta vaan hymyillyt ja esittänyt et kaikki on hyvin, koska pelkään et mua ei ymmärretä ku en osaa selittää kaikkea.
On ollut paljon sairaalareissuja syömisongelmien takia tosi lyhyessä ajanjaksossa. Viimeisin ja pisin sairaalajakso oli ehdottomasti kauhein kokemus koko elämässäni ku lähtö oli aika lähellä ja päästyäni sieltä lupasin itselleni, ettei tää enää ikinä toistu, koska en halua kuolla. Mutta niinhän ei tietenkää menny ku nyt ollaan taas takaisin huonoissa syömistottumuksissa. Joka päivä vaa hampaat ristissä toivoo ettei mitään tapahu. Koska kroppani ei todennäköisesti kestäisi enää toistaa samanlaista iskua. Mikään ei vaa pysäytä mua oon jo menettäny toivoni parempaan tulevaisuuteen ku edes itseensä ei pysty luottamaan puhumattakaan muiden luottamisesta.
Ihan semmonen fiilis niinku olisin pettäny kaikki. Nyttenki kyyneleet silmissä yritän kirjoittaa tätä tekstiä, koska en edes halua ajatella miten paljon huolia olen aiheuttanut perheelleni. Muistan vielä elävästi äitini surullisen katseen kun hän tuli ennen sairaalaan lähtöäni itkien halaamaan mua ku ilmeisesti pelkäsi, ettei tuu enää näkemään mua. Mutta silti jotenki ei vaan osaa saada tai hakea oikeanlaista apua ku tuntuu et kukaan ei ymmärrä enkä edes tiedä että olisnko valmis ottamaan apua vastaan ku täst on tullut vuosien varrella niin iso osa minua.
En tiiä saako kukaan mitään selvää täst tekstist, ku upotin vaa ajatukseni tähän ja niitä ajatuksia ja huolenaiheita olis todellakin vielä mut en vaa osais selittää niitä ku osa niist on niin erilaisii yllämainittujen kanssa.