Ajatuksia

Heimoi! En oikein tiedä et mihin tää liittyy tai olenko ainoa tällaisten ongelmien kanssa, mutta miten te kaikki pystytte luottamaan tai kertomaan mielenterveysongelmista edes ammattilaisille?

Jotenki ihan hirveen vaikeeta itselleni. Joskus koulun terkkarilla tai sairaalassa on kysytty mielenterveysongelmiin liittyviä kysymyksiä, mutta en ole ikinä millään pystyny kertomaan rehellisesti koko totuutta vaan hymyillyt ja esittänyt et kaikki on hyvin, koska pelkään et mua ei ymmärretä ku en osaa selittää kaikkea.

On ollut paljon sairaalareissuja syömisongelmien takia tosi lyhyessä ajanjaksossa. Viimeisin ja pisin sairaalajakso oli ehdottomasti kauhein kokemus koko elämässäni ku lähtö oli aika lähellä ja päästyäni sieltä lupasin itselleni, ettei tää enää ikinä toistu, koska en halua kuolla. Mutta niinhän ei tietenkää menny ku nyt ollaan taas takaisin huonoissa syömistottumuksissa. Joka päivä vaa hampaat ristissä toivoo ettei mitään tapahu. Koska kroppani ei todennäköisesti kestäisi enää toistaa samanlaista iskua. Mikään ei vaa pysäytä mua oon jo menettäny toivoni parempaan tulevaisuuteen ku edes itseensä ei pysty luottamaan puhumattakaan muiden luottamisesta.

Ihan semmonen fiilis niinku olisin pettäny kaikki. Nyttenki kyyneleet silmissä yritän kirjoittaa tätä tekstiä, koska en edes halua ajatella miten paljon huolia olen aiheuttanut perheelleni. Muistan vielä elävästi äitini surullisen katseen kun hän tuli ennen sairaalaan lähtöäni itkien halaamaan mua ku ilmeisesti pelkäsi, ettei tuu enää näkemään mua. Mutta silti jotenki ei vaan osaa saada tai hakea oikeanlaista apua ku tuntuu et kukaan ei ymmärrä enkä edes tiedä että olisnko valmis ottamaan apua vastaan ku täst on tullut vuosien varrella niin iso osa minua.

En tiiä saako kukaan mitään selvää täst tekstist, ku upotin vaa ajatukseni tähän ja niitä ajatuksia ja huolenaiheita olis todellakin vielä mut en vaa osais selittää niitä ku osa niist on niin erilaisii yllämainittujen kanssa.

6 tykkäystä

Hyvin saa selvää kirjoituksestasi. Kyllä se puhuminen on vaikeaa jos on pienikin epäluottamuksen tunne. Oli sitten kuinka ammattilainen hyväsä pöydän toisella puolella. Joskus tai aika usein niistä ongelmista on helpompi puhua pitkäaikaiselle ystävälle jos semmoinen sattuu olemaan. Ja sen jälkeen kun sitä kuormaa saa jonkun kanssa purkaa, niin ehkä se keskustelu ammatti-ihminen kanssa on sitten helpompaa.

2 tykkäystä

Niinhän se on, että arkojen aiheiden äärellä tarvitaan luottamusta. Toisille asioista kertominen on helpompaa, toisille vaikeampaa. Toiset pystyvät kertomaan hyvinkin nopean tuttavuuden jälkeen, toiset tarvitsevat syvällisen luottamuksen. Eikä mikään näistä ole sen oikeampi tai väärempi.

Osasto- ja sairaalajaksot ovat ensiapua. Pitkäjänteisen auttamisen (ja sitä kautta muutoksen) avainsana on juurikin luottamus. Luottamus on siitä jännä asia, että sitä ei saa kuin tekojen kautta. Toki henkilön olemus ja miten asiakas siihen suhtautuu on merkityksellinen, sillä luodaan se ensivaikutelma. Jos siinä tuntuu jo epäilyttävältä, on luottamuksen saaminen entistä vaikeampaa.

Itse olen koulussa töissä, ja tunnistan kyllä hyvin tuon että esim. koulussa asioista puhuminen terkkarin kanssa on vaikeaa. Koulussa on myös kuraattori sekä joissain psykologi. Vähän koulusta riippuen heillä on aikaa (enemmän tai vähemmän) keskustella ja yleensä aika hyvä ymmärrys juurikin mt-puolen haasteisiin.

Siinä ei ole mitään hävettävää, että ei halua/pysty puhumaan asioista ihan heti uusien ihmisten kanssa. Jos mahdollista, sille kuraattorille tms. voi sanoa että sinun on vaikea puhua näistä asioista. Ammattitaitoinen henkilö osaa ottaa sen huomioon.

4 tykkäystä

Henkilökemia on mielenkiintoinen asia. Välillä sitä kohtaa ihmisiä joiden kanssa tulee tunne että olis pidempääkin tunnettu ja toisten kanssa, vaikka olisikin tuntenut pidempää ei sitä tunnetta tule.

1 tykkäys