Äitisuhde

Ois kiva kuulla millasia äitisuhteita teillä on ollut? Tai suhteita ylipäänsä vanhempiin? Oon aina tähän päivään asti halunnut ajatella omasta äidistä jotenkin hyvin, enkä oo oikeen tajunnut sitä että mun suhde äitiini on oikeesti tosi ristiriitainen ja on hirveän monta aukkoa meidän suhteessa. Koen syyllisyyttä siitä, että se ei ookkaan sellanen mitä oisin halunnut ja mulla on tällaisia ajatuksia. Oon vihainenkin. Mun äiti ei oo koskaan osannut tukea mua missään. Lapsena ja nuorena oon saanut nähdä läheltä kaverini vanhempien suhteen ja heidän suhteensa lapsiin ja oon ollut siitä niin kateellinen ja surullinen, koska mun vanhempien suhde ei ole eikä tule olemaan niin rakastava kuin mun kaverin :frowning: tää on mulle tosi kipeä asia ja pelkään että päädyn samanlaiseen suhteeseen kun mun vanhemmat. Heidän välillä ei oo avoimuutta ja en tiedä rakkaudestakaan. Onko täällä muitakin ristiriitaisesti kiintyneitä?

5 tykkäystä

Heippa!

Jos yritetään miettiä vanhempiemme näkökannalta niin heidän nuoruudessaan ei ole paljon heidän mielenterveyttä katsottu ja he ovat joutuneet pärjäämään itsekseen. Se aiheuttaa paljon stressiä sekä traumaa ja koska me äidit tai vanhemmat olemme mitä olemme, yritämme aina parhaamme lastemme eteen mutta jos emme ole oppineet käsittelemään omia tunteitamme, se vaikuttaa myös lapseen ja ylipäätään äiti-lapsi suhteeseen.

Vaikka kuinka haluaisimme olla läsnä niin se voi olla vaikeaa olla läsnä jos oma psyykkinen terveys ei ole kunnossa, ja valitettavasti monen meidän vanhempiemme tilanne on tämä.

Sama pätee myös omaan äitiini ja minun suhteeseen, välissä olen kokenut samoja tunteita häntä kohtaan kun sinä tunnet sinun äitiäsi kohtaan, mutta nykyään olen sujut asian kanssa koska ymmärrän että äitini ei tarkoita pahaa vaan nimenomaan generationaalinen trauma vaikuttaa hänen käytökseensä eikä hän ole niitä oppinut käsittelemään.

Kommunikaatio on tärkeää myös äiti-tytär suhteessa ja voisit yrittää ilmaista halua olla hänenkin tukena ja pyytää hänenkin tukea sinua kohtaan koska me äiditkin välissä tarvitsemme sitä rakkautta voidaksemme rakastaa.

Give and take, don’t drain :smiling_face_with_three_hearts:

1 tykkäys

Hei “jaahas” :slight_smile: Moniakin ajatuksia tulee mieleen, mutta ehkä ihan päällimmäiseksi se, että varmaan kuullostaa monelle tutulta.
On aika hyvä ja luonnollinen suoja kasvuaikana nähdä oma vanhempi riittävän hyvässä valossa. Jotta elämä sujuu niin hyvin kuin se on mahdollista silloin kun ollaan saman katon alla.
On mahdoton protestoida, jos vanhemmalla ei löydy kykyä vastata siihen ja/tai muuttaa omaa toimintaansa.
Toiseksi on tosi hienoa, että nyt pohdit asiaa. Vain tuntemisen ja pohtimisen kautta voi löytyä tie muutokseen. Jos asioita ei pohdi, lähtee helposti toistamaan samaa. Mutta hei! Sä voit nyt valita toisenlaisen tavan!
Sä haluat avoimuutta, puhumista, asioiden kohtaamista ja rakkautta!
Älä tyydy vähempään!

3 tykkäystä

Kiitos molemmista vastauksista. Tulee aina kiva olo kun joku vastaa itse aloittamaan ketjuun, vaikka jotkin asiat tietää jo niin silti on aina kivempaa kuulla se jonkun toisen sanomana.
Mieleeni tulee monta miksi-kysymystä, miksi hän toimii näin, miksi ajattelee näin, kun itse ei ikinä ajattelisi. Tuntuu pahalta kuunnella millä tyylillä hän puhuu jostakin, ja kun yritän oikoa on soppa vielä kauheempi. Tulen entistä onnettomammaksi ja toivottomammaksi. Tällä hetkellä koen, että mua ei ees tee mieli olla hänen seurassa, välttelen paljon. Silti koti tuntuu ainoalta paikalta jonne ikävöin (sisaruksia suurimmaksi osaksi).
Tällä hetkellä tää pyörii jatkuvasti päässäni ja oon niin harmissaan. Toivon että jonain päivänä olisin antanut kaiken anteeksi enkä toivoisi hänen olevan muuta kuin hän on.

2 tykkäystä

Aah tämä ketju! Yksi mun tähän astisen psykoterapiataipaleen puhutuimpia aiheita. Menetin äitini 5-vuotiaana. Sen jälkeen minut on kasvattanut sijaisäitini sekä isoäitini.

Sain tänään työpäivän aikana todella ison ahaaelämyksen liittyen sijaisäitini sanoihin: “Et omista muuta kuin alastoman kehosi” Sanatarkkuus ei ole kohdillaan mutta viesti on ollut juuri tuo. Tämä on vaikuttanut muhun todella radikaalilla tavalla sekä hidastanut merkittävästi persoonani kehittymistä. Noista sanoista on suunnilleen 15 vuotta aikaa. Nyt vasta alan löytää: mistä alan ja mihin lopun. Saan olla olemassa ja todellinen kaikkine kokemuksineni. Ja ne ovat todellisia. Ikään kuin kalvo poistuisi tietyltä osin itseni ja muun maailman väliltä.

Sijaisvanhemmillani sekä isoäidilläni on noin 15 vuoden ikäero. Isoäiti syntyi 1940. Minuun on siis heijastunut monenlaisella tavalla ylisukupolvinen trauma sotavuosista. Kasvattajieni tapa kohdata minut oli peräisin oman aikansa kasvatuksesta ja maailmankuvasta. Jokainen heistä on auttanut ymmärtämään viimeistä sadan vuoden pituista ajanjaksoa omassa historiassamme.

Meitä on varmasti monia, jotka ovat osakseen taipaleellaan saaneet sotien kauhut jossain muodossa. Itse perin puhumattomuuden (varsinkin tunteista), yksin pärjäämisen sekä syvän häpeän tarvitsevuuttani sekä ihmisyyttäni kohtaan. Meillä perhe-elämä oli kulissinen saippuakupla. Neljän seinän ulkopuolella olimme (kai?) hyviä näyttelijöitä. Seinien sisäpuolella oli pahaa oloa, mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa sekä vanhempien toimesta että me sisarukset keskenämme, huonoja selviytymiskeinoja… Tähän lisättäköön perään: olen yksi perheen viidestä huostaanotetusta tytöstä. Ikäeromme oli pieni: olemme syntyneet 1992-1995 välillä kaikki.

Kotona musta kasvatettiin hyvää vaimoa. Sellaista sota-ajan kaikkivoipaista yksinselviäjää. Osasin kotiyöt todella hyvin. Etikettisäännöt olivat tärkeitä: saimme aloittaa syömään vasta kun kaikki olivat pöydässä ja nimenomaan yhtäaikaa. Sukupuoliroolit olivat vahvoina: naisten ja miesten työt olivat selkeät kotona että työpaikoilla. Iskä oli läheisessä varuskunnassa komentaja-kapteeni. Mamma työskenteli aluksi kehitysvammaisten kanssa…

Mulla on ollut aikomuksena jo tosi pitkään kirjoittaa tähän ketjuun, mutta nyt vasta sain aikaiseksi :smiley: En voi oikeastaan erottaa selkeää yhtä äitiä näiden upeiden naisten joukosta. Kaikki heistä ovat osa minua ja minä heitä. Ehkä oma teksti kertoo enemmän kasvattajista :thinking:

Jatkampa tähän perään :smiley: Ehkäpä tässä enemmän epätoimivan äitisuhteen seurauksia.

Mun äitisuhteeni on ollut niin pirstaleinen että kotoa muutettuani etsin itselleni äitiä. Tutustuin itseäni vanhempiin naisiin. Iältään kukin heistä olisi voinut olla äitini. Suhdetta sijaisäitiini ei ole tunnetasolla muodostunut ollenkaan joten koetin näiden muiden naisten avulla täyttää sitä tyhjyyttä ja kohtaamattomuutta mikä äiti-lapsisuhteen puuttuminen minuun on jättänyt.

Voidessani pahoin tarvitessani äitiä tai läheisen kasvattajan läsnäoloa olin varmasti henkisesti väkivaltainen kutakin kohtaan. En ymmärtänyt tällöin, etten tule saamaan kolmatta äitiä vaikka kuinka haluaisinkin. Monesti kukin näistä naisista on auttanut yli omien voimavarojensa sekä rajojensa. Silti samalla syvällä itsessäni olen tiennyt ettei äitejä jaella jonossa. Kuinka olenkaan iloinen jokaisen puolesta, kenen äiti valittaa tai kysyy: Oletko syönyt?

On niitä päivä jolloin toivon omalle kohdalle samaa. Äitiä on ikävä 23 vuodenkin jälkeen, varsinkin omalla kohdallani. Puhun edelleen äidille niitä kysymyksiä joita haluaisin kysyä. Murskaavinta näissä juttutuokioissa on, etten saa vastausta. Mulle äiti on elossa niin kauan kuin hän elää muistoissani. En ole laskenut kuinka monta runoa oon kirjoittanut äidille.

Varmaan saatat jo käsittää että tässä vaiheessa olen hyvän aikaa jo itkenyt ja kirjoittanut. Äidinkaipuu on ollut todella vahvana itsessäni ennen kuin ymmärsin pikkuhiljaa olla itseni itseni kasvattajana.

Täällä kanssatoveri huutelee myös. :slight_smile:
Koen suurta samankaltaisuutta tekstisi kanssa, mutta ainoana erona on se, että itse olen päässyt negatiivisista tunteista eroon omaa äitisuhdetta miettiessäni. Toisin sanoen hyväksynyt, etten koskaan saanut rakkaudellista ja tukevaa äitisuhdetta, ja se vaikuttaa edelleen ristiriitaisesti parisuhteissani.

Jo lapsena koin surua siitä, että vanhempieni parisuhde että suhde meihin lapsiin ei ollut lämmin, kuin mitä joidenkin ystävieni kotona näin. Kuitenkin siitä omasta perhesuhteesta muodostui jonkinlainen normi, johon havahduin ensimmäisen kerran viettäessäni aikaa ensimmäisen poikaystäväni perheen kanssa. Hänen äitinsä oli juuri sellaista, mitä olisin kaivannut - turvallinen ja lämmin. Toinen ja vahvin herätys tuli omien lasten saamisen kautta, ja sehän johti väsymyksen kautta masennukseen ja terapiaan. Olin jo vahvasti ajatellut, että saamani kasvatustapa ei tule jatkumaan omille lapsilleni ja sen työstäminen vei voimia. Aloin myös oireilla äidilleni, jolle olin katkera ja vihainen kaikesta. Rakentavasta keskustelutavastakaan huolimatta en saanut vastauksia tai ymmärrystä asioilleni.

Jossain kohtaa terapian edetessä ymmärsin omien rajojen merkityksen ja sen, että tämä katkeruus hajottaa vain itseäni. En haluaisi laittaa sen piikkiin asioita, että tuo ikäluokka ei osaa ymmärtää ja työstää omia traumojaan, mutta sillä syyllä hyväksyin, että äitini ei mahdollisesti tule tuota asiaa koskaan ymmärtämään, enkä pysty toiseen ihmiseen vaikuttamaan määräänsä enempää. Hän elää elämänsä sellaisena kuin haluaa elää. Edelleen hän on monissa käyttäytymismalleissaan hyvin toksinen, jonka vuoksi välit ovat asialliset. Voin itse paljon paremmin, kun ei olla liian tiiviisti tekemisissä. Valitettavasti.
Nyt enää jää painittavaksi tunnelukot ja aiemmin mainitsemani ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin aiheuttamat haasteet parisuhteessa. :smiley:

1 tykkäys

@Sarde Ilmaisin ehkä itseäni hiukan huonosti joten tässä lisää samaan aiheeseen omasta näkökulmastani. En tietenkään voi tietää mikä kirjoittamassani on puhutellut sinua. Omakohtaisesti en ymmärrä mistä sulle kumpuaa negaatio kirjoittamaani liittyen.

Äidinkaipuun yhdistän helposti tarpeeseen turvallisista, vakaista ja luotettavista ihmissuhteista: nämä kaksi asiaa sekoitin eilen jälleen keskenään surullisena kirjoittaessani. Nämä ominaisuudet ovat sellaisia, joita äitiin kasvattajana mielellään olisin liittänyt.

Mainitsemani suru liittyy jokaiseen ikävaiheeseen jonka elän elämässäni ilman äitiä tai kasvattajaa. Päätin katkaista sijaisvanhempiini välit, kun muutin kotoa pois 18-vuotiaana. Äitini teki itsemurhan minun ollessani 6-vuotias. (Pahoittelut asiavirheestä edellisen maininnan kohdalla.) Isoäitini kuoli auto-onnettomuuden vuoksi ollessani 22-vuotias.

Tavalla tai toisella jokainen heistä on poistunut elämänpiiristäni ollessani suhteellisen nuori. Olisi mielenkiintoista olla lapsi toiselle ihmiselle vielä aikuisikäisenäkin. Jokaisella näistä hetkistä kun yhteinen taival elämässä on päättynyt on ollut tarkoituksensa.

Äiti antoi trauman lahjanaan sekä viimeisenä tekonaan. Sijaisäidiltäni sain turvalliset sekä jokseenkin vakaat kasvuolot varhaislapuuden jälkeen. Isoäitini kuolema vapautti minut eheytymisen polulle. Jokainen näistä minulle arvokkaista naisista on antanut todella paljon olemalla elämäni taipaleella. Olen jokaiselle heistä kiitollinen :heart: Näiden naisten valintojen kautta heijastuvat rakkaus ja rajat, vaikka heijastetta on ollut vaikea välillä löytää, kun peilaa omaa elämäänsä taaksepäin. Kukin heistä on toiminut parhaaksi katsomallaan tavalla siinä ajassa, kun heidän valintansa ovat aikanaan toteutuneet.

Heidän tapansa kasvattaa ei ole ollut monestikaan turvaa luova ja turvallinen kokonaisvaltaisesti tarkasteltaessa. He ovat saaneet omilta vanhemmiltaan ja heitä aiemmilta sukupolvilta aikanaan parhaiksi katsotut eväät elämään. Sukupolvien ketjujen myötä maailma on muuttunut. Aloitan tästä uuden ketjun :smiley: Kiitos inspiraatiosta!

Hei @unna_alexa! Nyt nostan käden pystyyn virheen merkiksi, mutta epäselvä viestini ei ollut tarkoitettu sinulle, vaan viestiketjun aloittajalle. :sweat_smile: Sinun tekstisi oli hyvin jäsennelty, eikä suinkaan aiheuttanut mitään negaatioita. Päinvastoin nostan hattua kovalle työlle, mihin asti olet oman äitisuhteesi kanssa päässyt.:blush:

2 tykkäystä

Itse oletin vain että ketjussa seuraava kommentti oli vastaus omaani, koska se oli omani jälkeen
Varsinkin kun kommentissasi ei ollut ns. henkilökohtaistettua puhuttelua eli tägäystä eriksern.

Tää oli lähtöisin siis mu n väärinkäsityksestä. Hupsista! Näitä sattuu😁

Morjens jaahas kiitän sua rohkeudesta puhua tästä aiheesta ja selvästi et ole ainut vastaavan kokemuksen kanssa!

En olisin koskaan uskonut että tulen tänne ja kirjoitan omista kokemuksistani, mutta tunnen että en ole ainut ja varmasti kaikilla meillä on omat ongelmat ja kokemukset, koen helpotusta että voin jakaa omani vaikka anonyymina.

Haluan olla täysin rehellinen ja kerron omat kokemukseni, lapsuudessa äiti ja isäni erosi kun olin noin 3-5vuoden iässä isästä en oikein muista mitään. Äiti jäi huolehtimaan minusta ja siskostani, isäpuoleni tuli kuvioihin isäni ja äitini erottua x ajan päästä mutta kuitenkin nuorena.
Nuoruudesta muistan että isäpuoleni yritti varmasti parhaansa kasvattaa meitä kun yhtä perhettä mutta kaikki muuttui kun olin nuori ja äitini oli nukkumassa ja isäpuoli tuli sisään ikkunan rikkoen humalassa ja sieltä sisään, minä siihen heräten ja peloissani että mitä tapahtuu en osannut käsitellä asiaa koska olin aivan liian pieni poika.
Jatkumo oli että äiti ja isäpuoleni riiteli ja isäpuoleni löi äitiäni kasvoihin minun nähden ja muistan vieläkin tämän tilanteen, avuttomana pikkupoikana vailla ymmärrystä tapahtuman väryydestä. Vieläkin kamppailen ajatuksesta mitä jos olisin ollut vanhempi ja pystynyt puolustamaan äitiäni.
Se että kasvoin koko elämäni äidin ja isäpuoleni kanssa ilman tätä aihetta kertoen, ja he ovat vieläkin yhdessä ja haluan yrittää olla iloinen äitini vuoksi niin kauan kun hän on tyytyväinen. Äitini ja isäpuoleni kautta myös sain puoliveljen ja mikä auttoi kulkemaan kaiken tämän läpi koska nyt 32vuotiaana olen helvetin ylpeä voidakseni olla tukena puolveljelleni +20v.
Sitä mitä en koskaan saanut omilta vanhemmiltani omalle osalleni, niin voin sentään olla paras isoveli auttaen pikkuveljeäni parhaani mukaan.
Isäni tuli kuvioihin ollessani +10vuotias olen kiitollinen isälleni,
Mutta vieläkin tunnen isäni ostaneen minulle mopon ja ajokortin autoon poissaolontakia lapsuudessa. En tiedä äidin elämästä taikka isäni juuri mitään, koska ei meillä ollut läheisyyttä taikka keskustelua mistään vakavammasta asioista vieläkin tänäpäivänä sama ongelma.

Pitkä oli pohjustus mutta halusin palata syyllisyyden tunteeseen ja vihaisuuteen, omasta kokemuksesta osaan samaistua sun kokemuksiin. Koen samaa tunnetta eli vihaa vieläkin vaikka tiedän etten halua mitään pahaa vanhemmilleni, mutta tämä tunne että kasvoin kaiken kokemani sisälläpitäen ja en ole vieläkään pystynyt ottamaan asiaa esille. Koska ei koskaan olla juteltu mistään tunteista tai osoitettu niitä. Huomaan kanssa että olen jotenkin tosi sulkeutunut ajatukset perheestä ja tuntuu niin oudolta nähdä perheitä missä on läheiset välit kadehdin heidän avoimuuttaan voida olla oma itsensä perheenkanssa.

Eniten harmittaa se miten olen kasvanut eli äidinkanssa ei koskaan ollut mitään kunnon keskusteluja miten voin ja ajatuksien vaihtoa kun vain perus arkielämän asioita. Se että kasvoin isäpuoleni kanssa samaan aikaan niin jätti ison jäljen omaan itseeni se mitä näin ja koen nuorena aina vaikutti minuun kun olin tekemissä hänen kanssaan, en voi vieläkään tänäpäivänä sanoa rehellisesti että arvostan isäpuoltani vaikka minulla on upein puoliveli.

Opin kuitenkin paljon itsestäni olen aina jaksanut olla jotenkin äärettömän positiivinen ja tulen kaikkien kanssa toimeen eli se on voimavarani mikä on vienyt minut tähän pisteeseen asti. Kaverini kanssa juttelin aikoinaan isä suhteista niin hän sanoi minulle kun minä menin isääni tapaamaan se jaksoi mua 20min ja sitten hääti pois. Tajusin tämän jälkeen ei ole meidän tehtävä yrittää muuttaa meidän vanhempien toimintaa vaan yrittää ymmärtää se miksi niin tapahtuu kaikki ei ole niin mustavalkoista vaan yleensä kaikkeen löytyy syy käytökselle.

Haluisin sanoa vielä se mitä me voidaan tehdä paremmin omana itsenään muille on paljon tärkeämpää kuin jäädä murehtimaan loputtomiin, mutta asioiden käsitteleminen vie aikaa niin kauan kun vie. Mutta toivon että kaikki me voitais olla parempia ihmisiä toisillemme ja peilata vakeita kokemiamme asioita paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi.